keskiviikko 15. elokuuta 2018

Vaihteeksi majakoita ja itetaidetta, friikkireissun osa 2

Höbekala-niminen majoituspaikkamme Hiidenmaalla oli varauspalvelun mukaan loppuunmyyty yönä, jonka siellä vietimme, mutta ei siellä juuri muita ihmisiä näkynyt aamulla. Vain yksi muu auto oli parkkipaikallakaan. Aamiainen tarjottiin päärakennuksen mukavassa salissa, mutta jos olisi ampiaisen pistoille yliherkkä, olisi voinut hirvittää. Hyönteisiä pörräsi ruoka-astioissa ja lautasilla runsaasti. Aamupala oli oikein hyvä, Antti piti erilaisista silleistä ja minä puurosta. 


Edellisillan ukkoskuuro oli jättänyt lätäköitä sinne tänne, mutta aamu oli aurinkoinen, kun nostimme laukkumme autoon ja jatkoimme matkaa. Tarkoitus oli kierrellä hieman Hiidenmaalla ennen lauttamatkaa Saarenmaalle. Hiidenmaalla ei ole paljon kartanoita katsottavaksi, mutta sen sijaan majakoita useitakin. Pidämme niistäkin ja lähdimme ensin aivan saaren länsipäähän majakkajahtiin. 

Ensimmäinen kohde oli nimeltään Ristnan majakka ja sinne oli muutamien minuuttien ajomatka Höbekalasta. Alkujaan valurautainen majakka rakennettiin ranskalaisen suunnitelman mukaisesti 1870-luvulla ja sitä on vahvistettu betonilla 1920-luvulla. En löytänyt tietoa siitä, miten kauan majakka on ollut väriltään punainen. Se juurella on viehättävä pihapiiri rakennuksineen ja ilmeisesti ainakin kesällä toiminnassa oleva kahvila. 





Ajelimme kauniita Hiidenmaan teitä ja osuimme Hirmusten kylään, jossa ei ehkä asu enää ketään tai se on enemmänkin kesämökkikylä nykyään. Joskus siellä on ollut varmaan enemmänkin elämää, olihan siellä oikein tämmöinen kaksipuheliminen hermokeskuskin. 




Bussilla on päässyt myös pois. Ehkä takaisinkin. 


Toisena kohteena kävimme katsomassa Kõpun majakkaa, joka on alunperin rakennettu jo 1530-luvulla. Sen ulkomuoto on muuttunut moneen kertaan ja sitä uhkasi 1980-luvulla paha rapistuminen vääränlaisen pintamaalin tehtyä tuhoa vahvistukseksi valettuun betonipintaan. Kauniina kesäaamuna Kõpun majakka oli todella majesteettisen näköinen hienolla paikallaan mäen päällä. 


Seuraavana halusimme nähdä Kõrgessaaren kartanon, mutta se oli mission impossible, sillä puinen barokkikartano tuhoutui vuonna 1972, myöhästyimme täpärästi. Lähellä oleva entinen viinakööki sen sijaan tuli nähtyä. 



Ehdimme puoli-innostua tehtaan vierestä lähteneen kadunvarren taloista, että mitäs kartanoita täällä on toinen toisensa perään. Mutta eivät ne olleet. 



Päivän seuraavana kulttuurikohteena oli omaperäinen Hiidenmaan Eiffel. Ymmärtääkseni tämä ei ole ensimmäinen Eifel-tornin pienoismalli, joka on kohonnut tuonne Hiidenmaan syrjäiselle kolkalle, vaan niitä on vuosien saatossa ollut useampiakin, viranomaisten pakotettua aika-ajoin rakentajan purkamaan tekeleensä ilmeisen vaarallisina.  En ole aivan valtava itetaiteen ystävä, mutta hörhölä silloin tällöin on kyllä paikallaan. 

Tämä oli vasta esimakua, tien viitta isommalta tieltä. 
Jaan Alliksoo on nykerrellyt maapläntilleen jos jonkinmoista rakennelmaa erinäisistä romuista ja paikanpäällä käy ilmeisesti kymmeniä tuhansia ihmisiä vuodessa. Suuri uninen koira vartioi lippukopin ulkopuolella, mutta ehkä vain uniensa laidunmaalla. Sisäänpääsymaksu taisi olla kaksi euroa henkilöltä. 


fasiliteetit kunnossa
Puiseen, vaijerein tuettuun torniin olisi voinut kiivetäkin, mutten olisi mistään hinnasta tehnyt sitä. 



Viimeinen tienpätkä on kapea hiekkatie ja ainakin tuona kesäisenä aamupäivänä jouduimme pois lähtiessä peruuttamaan pariin otteeseen takaisin pienelle parkkipaikalle, kun vastaan tuli leveitä matkailuautoja. Tuumimme, että olisikohan pääsymaksusta käynyt autonperällinen erinäistä roinaa ja kierrätystavaraa Alliksoolle rakennusmateriaaliksi. 



Tämän ristiriitaisia tunteita aiheuttaneen nähtävyyden jälkeen oli paikallaan taas yksi majakka. Sen nimi oli Tahkuna. Se on samalta ajalta kuin Ristnan majakka ja sen pihapiirin rakennukset ovat arvokas arkkitehtooninen kokonaisuus. 


Majakan lähellä on matkustajalaiva Estonian onnettomuudessa menehtyneiden muistomerkki, jonka kellon sanotaan alkavan soida, kun tuuli on täsmälleen yhtä kova kuin tuhoyönä. Se on siis rakennettu niin, että heiluakseen kello tarvitsee tietyn tuulennopeuden, mistään taikuudesta ei ole kyse. 



Minua pisti ampiainen tuolla majakan juurella sormeen, ensimmäisen kerran vuosikymmeniin ja kylläpä se sattui! En tietääkseni ole allerginen ampiaisen pistolle, mutta sormi kyllä turposi ja aloin jo  miettiä, että onko minulla vähän höpö olo vai ei. Onneksi siitä ei sen pahempaa tullut ja seuraavana päivänä sormi oli ennallaan. Haimme varuilta lääkettä ruokakaupasta ja apteekista. Etenkin tuo karamellinmakuinen tuntui auttavan hyvin.


Sitten olikin aika taas sukeltaa kartanoiden maailmaan, kuka nyt majakoita loputtomiin jaksaakaan? Kohteena oli Putkaste, mikä onkin aika metka nimi. Saksaksi se oli Putkas. 1820-luvulla rakennettu päärakennus ja tallit ovat klassista tyyliä. Mikäli vironkielisestä artikkelista ymmärsin oikein, sen omisti von Stackelbergin suku vuoden 1919 maareformiin asti. Sen jälkeen se on ollut kouluna, majoitustilana ja neuvostoaikaan maatilan päärakennuksena. Nykyään se on tyhjillään enkä saanut selkoa kuka sen nyt omistaa. 

Ei tehnyt lähtemätöntä vaikutusta

Tässä esimerkki siitä, miten panorama-asetuksen käyttäminen puhelimessani vaatii vielä hieman harjoittelua.
Tai sitten se on taidetta, saatte päättää itse. 

Kassarin kartano oli toinen tällainen, joka ei vavisuttanut sielujemme syövereitä, mutta tulipa käytyä katsomassa tämä nykyään museona toimiva rakennus. Sekin on kuulunut edellisen kartanon yhteydessä mainitulle von Stackelbergin suvulle maareformiin asti ja sen jälkeen kouluna ennen museoksi muuttumistaan. 


Viimeisenä kohteena Hiidenmaalla oli Emmasten kartano. Alkuperäisessä muodossaan se on ollut yksikerroksinen ja sen rakennusajankohta sijoittuu aivan 1800-luvun alkuun. 1960-luvulla taloon rakennettiin toinen kerros vastaamaan koulutilojen vaatimuksia ja muutenkin se on aika arkkitehtoonisesti runneltu, vaikka nykyiseen käyttötarkoitukseensa sopineekin. 




Hiidenmaalla näkemämme kartanot eivät tehneet lähtemätöntä vaikutusta, majakat olivat onneksi paikkaamassa tilannetta. Saari oli muutenkin todella hiljainen tuona elokuun alun maanantaina. Ajelimme Sõrun satamaan, josta lautta Saarenmaalle lähti. Meillä ei ollut etukäteen hankittua lippua, joten meidät ohjattiin odottamaan jonoon muitten huithapeleitten kanssa. 




Söimme taas odotellessamme erinomaiset  virolaiset jäätelöt ja vaikka jonoa tuli jonkun verran taaksemmekin, kaikki autot taisivat mahtua lautalle, joka oli paljon pienempi kuin mantereen ja Hiidenmaan välistä reittiä kulkeva. 


Tämä lautta ei mennyt suoraan lyhintä reittiä Saarenmaalle, se olisi kestänyt varmaan noin 15-20 minuuttia, vaan satamaan, joka oli idempänä Saarenmaan rannikolla. Matka kesti tasan tunnin ja kului leppoisasti aurinkoisella kannella. Lauttamatka maksoi noin 14-15 euroa.

Olimme varanneet majoituksen kahdeksi yöksi Saarenmaan isoimmasta kaupungista, Kuressaaresta, jonne emme suinkaan ajaneet suoraan, vaan muutaman kartanon kautta. 

Ensimmäinen kohde oli nimeltään Koikla, joka ei myöskään ollut tajuntaa räjäyttävä. Puinen yksikerroksinen rakennus on toiminut ainakin 2000-luvun alussa vielä kauppana, mutta oli nyt tyhjillään ja surkean näköinen. Ilmeisesti rakennus on 1800-luvulta peräisin ja ollut kouluna 1930-luvulta alkaen. 



















Toinen kartano oli sitten näitä, joiden näkeminen tuo iloa sydämeen. Löönen kartano (saksankieliseltä nimeltään Köln) löytyi karttamerkin ja ahkeran päänkääntämisen avulla. Näin juuri ja juuri korkean aidan takaa kartanon komean julkisivun yläosan emmekä ajaneet montaa metriä ohitse. Juuri tällaisista kartanoista pidämme. Se on rakennettu alunalkaen 1700-luvun lopulla, mutta muutettu uusgoottilaiseen tyyliin 1800-luvun jälkipuoliskolla. Sen vaiheisiin kuuluu vuosikymmenet kouluna, nykyisin se on yksityisomistuksessa ja siellä on menossa korjaustöitä. Toivomme Löönelle hyvää tulevaisuutta, myös noille haikaroille savupiippujen päällä.




Seuraavaksi aloimmekin olla jo tutuilla paikoilla. Kävimme talvella 2017 Saarenmaalla lyhyesti ja silloin näimme kiehtovan Kaalin kraaterin. Halusimme nähdä sen näin kesäisessäkin olomuodossa. Tuolloin talvella emme vielä olleet saaneet kartanovirusta emmekä lainkaan huomioineet sitä, että kraaterin lähellä on hieno kartano. Nyt emme ohittaneet sitä, vaan kävimme katsomassa sen ennen kraateria. 

Kyse oli Kõljalan kartanosta, joka on nykyasussaan eri tyylisuuntien kokoelma, hienosti sanottuna eklektinen. Mikäli oikein ymmärsin, se on yksityisomistuksessa nykyisin, mutta puisto olisi vapaasti kierreltävissä. Me katsoimme kartanoa ujosti portin takaa. Tästä klikkaamalla voi nähdä, että 1970-luvulla kartano on ilmeisesti ollut valkoinen. Minulla menee muuten tuntikausia näitä postauksia väsätessäni, sillä eksyn yhä kauemmas ja syvemmälle kartanoiden maailmaan. Olen unohtunut tutkimaan vanhoja pohjapiirustuksia ja esineluetteloita, kartanoista tehtyjä tutkimuksia ja kuvakokoelmia. Tämä tauti ei ota helpottaakseen. 



Kaalin kraateri on aivan muutaman minuutin päässä Kõljalan kartanosta ja hurautimme seuraavaksi katsomaan miltä kraateri tähän aikaan vuodesta näyttää. Talvella siellä ei tainnut olla meidän lisäksemme muita, mutta nyt oli virolaisia perheitä ja ulkomaalaisia matkailijoitakin. Minua hieman nauratti oma suhtautumiseni, sillä olin vähän pettynyt siihen, miltä kraateri nyt näytti. Sen pohjalla oli vaivainen lätäkkö pienen sievän talvisen lammen sijaan. Kun muistaa miten kuuma kesä on ollut, oli ihme, että siellä oli vettä lainkaan. Paikka oli talvella kauniimpi.


Sittenpä me ajoimmekin jo Kuressaareen, jossa olisimme kaksi seuraavaa yötä. Kaupungin keskustassa on suuri katuremontti menossa, joten meidän navigaattorillemme meni sormi suuhun. 


Saattaa olla, että ajoimme ihan vähän yksisuuntaista katua väärään suuntaan, mutta vain koska muutkin tekivät niin ja sillä tapaa pääsimme hotellimme pihaan. Hotelli oli ihan kiva, hyvällä paikalla, meillä oli parvekekin ja sitä kautta tuli riittävästi raikasta ilmaa huoneeseen, jossa ei ollut koneellista ilmanvaihtoa. Olipa muuten nopein sisäänkirjautuminen aikoihin, siinä ei paljon jääty jaarittelemaan. 


Kävimme iltasella hieman kävelemässä keskustan kaduilla ja lähellä Kuressaaren Piispanlinnaa.



Meille oli ilmaantunut jostain merkillinen pizzanhimo ja sitä lääkitsimme Classik Kohvikissa. Ihan kiva paikka, ihan kivat pizzat. 



Seuraavassa osassa kiertelemme Saarenmaata, saattaa olla että muutamalla kartanolla, majakkakin mahtuu suunnitelmaan. Lisään tämän pikkupostauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme aakkostettuina. Viron reissut ovat ymmärrettävistä syistä siellä viimeisenä. 

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Friikkireissulla, osa 1

Eräs tuttu blogaani kutsui meitä friikeiksi, kun sanoin meidän lähtevän taas Viroon katsomaan kartanoita. Tässä hän on tietysti aivan oikeassa, friikkejäpä hyvinkin. Edellisistä kolmesta kartanokierroksestamme voi lukea CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdeltä, siellä Viron reissut ovat alimpana, koska emme vieläkään ole käyneet Zimbabwessa. Eihän tässä ehdi, kun alvariinsa laukkaamme Virossa. Sen verran tahdon kyllä puolustautua friikiksi  nimittelyä vastaan, ettemme todistettavasti menneet heinäkuun lomasellani Viroon, vaan pysyimme kiltisti kotimaan kamaralla. Sen mahdollisti se, että tämä elokuun lomanen oli jo järjestetty. Jos joku ihmettelee, miksi olen ollut niin monta kertaa lomalla tänä kesänä, niin se johtuu siitä, että pidän nyt poikkeuksellisesti lomani lyhyissä pätkissä. 

Tällä kertaa meillä oli aikaa sunnuntai-iltapäivästä perjantain aamupäivään. Halusimme mennä käymään näin kesällä myös Viron saarilla ja niistä erityisesti Hiidenmaalla, jossa emme olleet aikaisemmin käyneet. Sieltä jatkoimme Saarenmaalle ja Muhun kautta takaisin mantereelle. Ennen paluuta Tallinnaan ja kotiin, poikkesimme myös Pärnuun.


Käytimme lahden ylitykseen Viking Linea, sen aikataulu sopi meille hyvin ja hintakin oli edullinen. Näköjään jotkut Tukholman liikenteen laivoista poikkeavat päivällä mutkan Tallinnassa noin niinkuin tehostamismielessä. Saimme nauttia vajaan kolmen tunnin matkan aikana niin lasten keppihevoskilpailusta kuin bingostakin. Se on sitten hypnoottista, numeroita kuvaruudulla tuijottaa maanisesti, vaikkei itse edes pelaisi. Täytyy olla varovainen, ettei varttuneemmalla iällä jää bingokoukkuun.

Raikas mocktail auttoi kestämään bingon
Pahimmat helteet olivat tuolloin sunnuntaina ainakin hetkellisesti ohitse ja lämpötila oli noin 20-25 astetta, kun ajoimme laivasta ulos iltapäivällä Tallinnan satamasta. Lähdimme samantien kohti Haapsalua, jonka lähellä olevasta satamasta pääsee lautalla Hiidenmaalle. Emme tietenkään ajaneet sinne suoraan, vaan hieman mutkitellen. Kävimme katsomassa seitsemää kartanoa ennen satamaan ajoa. Emme olleet myöskään hankkineet lauttalippua etukäteen, sillä arvelimme sunnuntaina liikenteen pääsuunnan olevan saarelta mantereelle. Aikataulu meillä sentään oli ja siitä olimme valinneet lautan, jolla ehtisimme hyvin saarelle ja siellä ajella vielä saaren länsipäässä sijaitsevaan majoitukseemme. 

Ensimmäinen kartano, jonka pihaan poikkesimme oli nimeltään Ruila (saksankieliseltä nimeltään Ruil). Päärakennuksen ensimmäinen kerros on kivinen ja toinen kerros puuta. Keltavalkoinen rakennus on peräisin 1800-luvun puolivälistä ja sen viimeinen saksalainen omistajasuku oli nimeltään von Bremen. He joutuivat luopumaan kartanostaan vuonna 1939 ja seuraavasta vuodesta alkaen kartano on toiminut kouluna. Sen vieressä on suuri ratsastuskeskus, sen huomasi siitäkin, että kärpäsiä oli melkoisesti. Niitä oli sitten muillakin kartanoilla, etenkin jos vieressä oli toiminnassa oleva maatila. Aivan ymmärrettävää tietysti. Ruila ei tehnyt lähtemätöntä vaikutusta ja olikin hyvä, että heti reissun alusta teimme muistiinpanoja. Kävimme matkan aikana katsomassa yli 40 kartanoa, joten eipä niistä moni olisi jäänyt mieleen nimeä myöten. 



Ruilan jälkeen ajelimme Laitseen (Laitz). Se on uusgoottisen tyylin minilinna, oikein vaikuttavan näköinen. Siellä on tällä erää majoitus-, juhla- ja ravintolatoimintaa. Paikan omilta sivuilta löytyy tietoa historiasta ja nykypäivästä, ainakin murhamysteereitä pääsisi ratkomaan ja viettämään romanttista viikonloppua kahdelle (tai miksei kolmellekin, mistä minä tiedän). Kiersimme linnan takapihalle katsomaan miltä rakennus näytti sieltä puolelta ja kävelimme pienen labyrintinkin, se on ollut rakennuksen sivulla ilmeisesti muutaman vuoden ajan, pensaat eivät olleet vielä polvea korkeampia. Linna on rakennettu 1800-luvun lopulla ja on nyt siis yksityisomistuksessa. Keittiön ikkunasta tuli hyviä ruoantuoksuja, mutta emme antaneet niiden houkutella meitä vaan jatkoimme matkaa. 





Riisipere (Neu-Risenberg) oli sitten seuraavan paikan nimi ja piti hieman käyttää salapoliisitointa löytääkseen. Jos kurkkaat tuota linkkiä, näet miltä kartano on näyttänyt vuonna 2001. Rakennus on valmistunut vuonna 1821 ja edustaa klassista tyyliä. Talolla oli orpokotimenneisyys vuoteen 1984 asti ja se oli rapistumassa pahasti. Nyt siellä on todella laajat korjaustyöt menossa ja kartano on hyvin aidattu. Niinpä me katselimme sitä vain aitojen takaa. Löysin kuvan korjaustöiden alusta vuodelta 2016 ja siitä on edistytty kyllä roimasti. Täytyy palata joskus katsomaan minkä väriseksi kartano päätyy remontin tultua valmiiksi. 





Palivere (Pallifer) oli päivän kolmas kartanokohde. Kuten olen aiemminkin maininnut, näitä paikkoja on Virossa aivan lähellä toisiaan, kun sattuu kartanotihentymään. Paikasta toiseen siirtyminen ei vie usein kymmentäkään minuuttia. Paliveren viimeinen saksalaisomistaja oli nimeltään Woldemar von Hunnius, joka menetti kartanon vuoden 1919 maareformissa. Rakennuksessa toimi koulu vielä muutamia vuosia sitten ja ilmeisesti siellä on ollut jonkunlaista hostellitoimintaakin, mutta nyt siellä oli aivan hiirenhiljaista, mitä nyt kärpäsiä pörräsi korvanjuuressa. Sain selville, että se on ollut myös pikkurikollisten säilytyspaikkana jossain vaiheessa. Kartano on kokenut monia arkkitehtoonisia muutoksia vuosisatojen varrella, enkä osaa sanoa, mitä tyyliä se eniten edustaisi. 


Uuemõisa (Neuenhof) on valtavan pitkä rakennus, jonka matalammat yksikerroksiset osat ovat vasta 1920-luvulta,  mutta korkeampi keskiosa 1800-luvun puolivälistä ja se on kuulunut aikoinaan Laiska-Jaakon suvulle. Nykyään kartanossa on käsittääkseni alakoulu, päiväkoti ja muita kunnan toimintoja. 


Ensimmäisen päivän kartanokierros kääntyi loppupuolelleen, kun kurvasimme katsomaan Kiltsin kartanoa. Tai oikeammin muutamaa seinänpätkää, jotka olivat jäljellä ja vielä oikeammin minä en edes noussut autosta, Antti vain kävi katsomassa löytyykö pusikosta mitään. Saksalaiselta nimeltään Weissenfeld oli aikoinaan mitä hienoin kartano, mutta koki kovia vuosisatojen varrella, viimeksi Neuvosto-armeijan käsissä. Se on palanut, sieltä on varastettu mitä on irronnut ja 2000-luvun ensimmäisinä vuosina kaariporttikin romahti. Kiltsi oli surullinen tapaus. 


Päivän toiseksi viimeinen kohde oli nimeltään Ungru (Linden) ja se oli henkeäsalpaava näky tultuaan esiin hieman yllättäen tien mutkan takaa. Tämän linkin takaa voi lukea sydäntäsärkevän romanttisen tarinan valmistumatta jääneestä linnasta, siitä voi tietysti olla montaa mieltä kuinka lähellä totuutta se on. Legendan mukaan linnaa alkoi rakentaa ilmeisen hyvävarainen nuorukainen ihanalle prinsessalle, joka ei suostunut lähtemään isänsä kauniista linnasta Saksasta. Tätä isin linnaa kopioiva Ungru ei koskaan ehtinyt sisätiloiltaan valmiiksi ennen kuin tieto prinsessan kuolemasta saavutti nuorukaisen. Linna jäi kesken, mahdollisesti sulhanen kuoli suruun ja toisen maailmansodan jälkeen osaa linnan ulkokuoresta käytettiin viereisen sotilaslentokentän kiitotien rakennustöihin, muttei onneksi sentään kaikkea. 





Aloimme lähestyä jo Haapsalua, jonka pitkää rautatielaituria olimme ihastelemassa syysmatkalla kaksi vuotta sitten. Ajoimme satamaan ja ostimme lipun reilun tunnin päästä lähtevään lauttaan. Satama oli mukava paikka odotella, kävimme jäätelöllä ja katselimme merelle ja laiturin kalastuslaivoja. 





Lauttamatka kesti noin puolitoista tuntia ja sinä aikana ehdimme hyvin syödä maukkaat keitot  lautan ravintolassa. Saavuimme Hiidenmaalle hieman kello kuuden aikaan illalla ja meillä oli jonkun verran matkaa vielä majoituspaikkaamme saaren länsikärjen tuntumaan. 

Takaisin mantereelle olisi ollut kyllä menossa enemmän kuin yksi lautallinen autoja, jonot olivat pitkät. Lauttamatka maksoi  kahdelta hengeltä ja autolta noin 15 euroa.

Kävimme kuitenkin katsomassa vielä yhden kartanon, ettei vain jäisi kartanokiintiöön vajetta. Paikan nimi oli Suuremõisa  (Großenhof) ja se on rakennettu 1700-luvun lopulla. Nykyään siellä on koulu ja ammattikoulu ja sinne voi tehdä tutustumiskierroksen erikseen sovittuun aikaan. 


Illan lopuksi ajoimme länsireunalle saarta, meillä oli majoitus Höbekala-nimisessä majoituspaikassa, joka sijaitsi keskellä ei mitään. Ei ollut merenrantaa, mutta metsää oli. Hieman jouduimme etsiskelemään paikkaa ja juuri kohdalle osunut ukkoskuuro mätti vettä oikein kunnolla. Löysimme kuitenkin perille ja saimme upouuden huoneemme, jossa oli kyllä minusta pari puutetta. Vessan ovi ei mennyt kunnolla kiinni, eikä huoneessa ollut telkkaria. Olisin halunnut katsoa Viron television ohjelmia sunnuntai-illan iloksi. 


Seuraava päivä oli omistettu ensin Hiidenmaalle ja sen nähtävyyksille ennen siirtymistä Saarenmaalle. Mutta siitä seuraavassa matkapostauksessa. Tämän postauksen liitän CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään matka-aiheisia postauksiamme aakkostettuna.