perjantai 26. tammikuuta 2018

Pärnusta pohjoiseen, talvisen Viron reissun rippeet



Tammikuun alun Viron matkan teemaksi muodostuivat kartanot. Antti oli valinnut meille mahdollisen reittimme varrelta kymmenkunta kartanoa, joitten vuoksi ei tarvitsisi tehdä kovin pitkiä poikkeamia pääteiltä. Emme siinä vaiheessa tienneet vielä, että kartanoita olisi vielä monin verroin enemmän. Niitä on Virossa aivan valtavasti, eikä meillä tule puuttumaan tekemistä tulevillakaan Viron matkoilla, sillä näihin paikkoihin aivan hurahtaa. 


Tietoa Viron kartanoista etsimme etukäteen tältä Visit Estonia-sivustolta, mutta myöhemmin löysin myös Estonian Manors-sivuston, jonka englanninkielisessä osiossa on listattuna tällä erää melkein 500 paikkaa, viroksi lista on vielä pitempi, noin 700. Visit Estonia-sivulla viroksi kartanoita on listattu 101, suomeksi 88, en huomannut tätä eroa aikaisemmin. Kun kartanoihin hullaantuu, riittää että saa tietoon nimen, sijainti tuntui olevan helppo löytää tienpäällä, kun nettiä voi nykyään käyttää edullisesti ja se toimii kaikkialla hyvin. 

Viimeisen kokonaisen Viron päivämme alkoi tietysti loistavalla aamiaisella Rannahotellissa. Nytkin, vaikka menossa oli täysin off season, oli aamiaisella tarjolla laajasti laadukasta syötävää. Saimme ikkunapöydän, oli hauska katsella merelle ja miettiä, miten toisenlainen näkymä olisi elokuisena hellepäivänä. Rannahotell on kyllä suosittelemisen arvoinen majoituspaikka.




Aamiaisen jälkeen lähdimme ajelemaan kohti Tallinnaa, tarkoitus oli ehtiä siellä hieman ruokakauppoihin ja museoon ennen päivällistä Tuljakissa. Suoranpuoleisella tiellä Pärnusta Tallinnaan ei Antin etukäteen etsimien tietojen mukaan olisi montaa kartanoa katsottavaksi. Yhteen paikkaan kuitenkin kurvasimme ruskean kyltin innostamina. 

Vaikka Vaimõisa jäi tällä matkalla viimeiseksi näkemäksemme kartanoksi, ei se ollut vaikutukseltaan vähäisin. Melkeinpä päinvastoin. Se sijaitsi muutaman kilometrin päässä päätieltä ja pihapiiri näytti hyvin kauniilta märänpuoleisena talvipäivänä. Rakennus on nykyisin yksityisomistuksessa. Se on valmistunut vuonna 1818, mutta on nyt jonkunlaisen remontin alaisena. Toivottavasti sitä ei maalata valkoiseksi, pidän enemmän vanhoista keltaisista tai punaisista kartanoista. Hyvähän se on sanoa tällaisena pihaanpoikkeajana, että kartano on kaunis rapistuneessa maalissaan, mutta Vaimõisa oli matkan kauneinta nähtävää. Katto oli uudenuutukainen, samoin salaojitusta ja rännejä on vastikään rakennettu ja vaihdettu, joten paikalla näyttäisi olevan valoisa tulevaisuus. Ilmeisesti kesällä kartanoon olisi mahdollista päästä katsomaan sisällekin etukäteen sopien. Vaimõisakin on ollut kouluna jossain vaiheessa. Matkan alussa olin hieman kummissani, että miksi näitä hienoja paikkoja on alennettu kouluiksi ja hoitolaitoksiksi, mutta nopeasti ymmärsin, että sehän on varmasti ollut monen paikan pelastus. 


Hieman tämän viimeisen vaikuttavan kartanopiipahduksen jälkeen teimme toisen yllätyspoikkeaman. Päätien varressa oli Viron automuseo, jota emme muista aikaisemmin olleen sillä paikalla. Museo onkin aikaisemmin ollut Tallinnassa, kävimmekin siellä muutama vuosi sitten.

Liikenneauto? Okei
Mikä väri miellyttäisi eniten?

En kuvailisi tätä rakennusta sanoin kaunis tai viehättävä.

Saavuimme Tallinnaan alkuiltapäivästä ja yritimme tehdä erään pitkään aikomamme ostoksen, nimittäin pellavaa metritavarana. Antti oli salapolisoinut kangasliikkeen lähiön ostarista ja me kyllä löysimme paikalle, mutta  kyseinen kauppa oli tuona loppiaislauantaina suljettu. Näimme lasin takana monta pinkkaa pellavaa, mutta kaupantekoon emme päässeet. Koska olimme lähellä suosikkimuseotamme KUMUa, kurvasimme sinne. Tälläkin kertaa sää oli melkoisen käänteissuotuisa, taivas peittyi pahaenteisen näköisiin tummiin pilviin ja tuuli navakasti, välillä vihmoi vettä. KUMUlla on hyvä  parkkipaikka, jonka reunasta pääsee maanalaisiin portaisiin. Niitä pitkin kuljetaan museon sisäpihalle, jonka arkkitehtuuri on niin rumaa, että se on julistettava kaikessa betonisuudessaan kauniiksi. Joka kerta pitää ottaa kuva noista vauvanpäistä, niitä ei voi ohittaa. Tällä käynnillä kiinnostavin näyttely, Villit saksalaiset on nyt jo päättynyt, joten sitä ei parane enää suositella. 




Majoituimme edullisessa Tallink Express-hotellissa, josta on lyhyt kävelymatka keskustaan ja satamaan. Aikaisemmilla kerroilla käyttämämme parkkipaikka oli jäänyt rakennustyömaan alle, mutta koska oli lauantai-iltapäivä, sai siihen aikaan jo pysäköidä maksutta kadun varteen aivan hotellin eteen ja niin teimmekin. 

Jo sitä kauneutta olikin nähty, joten viimeisen illan maisemaksi tämä kelpasi ihan hyvin. 
Koska sää oli melkoisen kurja, emme lähteneet enää varsinaisesti keskustaan kävellen, mitä nyt Antti kävi pienellä kuvausmatkalla, jolta hän palasi mukanaan pari metriä pellavaa. Hän oli löytänyt kaupan, jossa sitä oli metritavarana. Nyt saamme viimein kunnollisen suuren laudeliinan leveälle lauteelleemme. Antti kävi myös piparkakkunäyttelyssä, joka oli auki viimeistä viikonloppua. 




Meillä oli varattuna pöytä Tuljakiin illaksi. Olemme aikaisemmilla kerroilla menneet sinne bussilla ja keväisellä matkalla kävelimme takaisin keskustaan. Nyt oli niin ikävä sää, että päätimme mennä taksilla, niitä emme olekaan käyttäneet Tallinnassa aikaisemmin. Nyt muistamme, että hinta pitää kysyä jo ennen kuin nostaa nilkkaansa astuakseen autoon. Oppi ja ikä kaikki. 


En tee tällä kertaa Tuljakista omaa postaustaan, paristakin syystä. Tällä kertaa istuimme salissa paikassa, jossa valoa oli todella vähän, joten kuvissa ei ole kaikinosin kehumista. Toisekseen emme olleet enää niin haltioissamme ateriasta. Siihen taas oli parikin syytä. Tuljakissa ei ollut niin mitään vikaa tällä kolmannella käynnillämme, mutta kolmas kerta on kuitenkin jo kolmas kerta, eikä uutuuden viehätystä saa enää palaamaan. Aikaisemmilla kerroilla emme ole käyneet samalla matkalla muissa loistavissa ravintoloissa muissa osissa Viroa. Tällä kertaa kävimme ja niiden paljon edullisempi hintataso vaikutti nyt siihen millainen fiilis jäi Tuljakista. Sen hintataso Tallinnassa on mielestämme oikein passeli, etenkin kun vertaa saman ravintolaperheen keulakuvan, NOAn hintatasoon. Ja kun vertaa Suomen hintatasoon voi edelleen Tuljakissa hymyillä tyytyväisenä vielä laskua maksaessaankin. Mutta kun olimme syöneet niin miellyttävään hintaan Tartossa ja Pärnussa, näkökulma muuttui melkoisesti. Tuljak ei ollutkaan enää ihan niin loistava. Mutta hyvä se oli ja etenkin ilmapiiri ja tarjoilu ovat huippuluokkaa. En tosin ole koskaan saanut huonoa palvelua virolaisissa ravintoloissa. Yksi kiusallinen kokemus on, mutta syyt siihen olivat muussa kuin tarjoilussa. Kun tarkemmin ajattelee, Virossa olen saanut parasta palvelua kaikista ravintolakokemuksistani. 


Ateria alkoi samanlaisella joulun mieleen palauttavalla possupalalla kuin aikaisemmillakin kerroilla. Tämä suussasulava herkku saa minutkin myöntämään, että kinkku ja sinappi ne yhteen soppii. Alkuruoaksi Antti otti jälleen kerran tartarin, sillä se nyt on vaan niin hieno annos. Minäkin olin ajatellut ottavani sen, mutta muutin mieleni, koska voin ja söin rapuleivän. 


Pääruokina meillä oli kuhaa ja lammasta. Emme saaneet kuhasta kuvaa, jota voisi julkaista ja ateriasta on kulunut sen verran aikaa, että mielikuvana minä minulla on, että lampaani oli hieman sitkasta ja suolaista, mutta Antin kuha oli hyvää. 


Jälkiruokina oli suloistakin sievempi Ultimate Bruleé ja osiin hajoitettu tiramisu. Muistimme väärin listaa lukiessamme, että tuota misua emme olisi syöneet aikaisemmin, mutta olimmekin. Minun bruleéni oli aivan ihana. 


Kahvi ja limencello kuuluvat asiaan, kun Tuljakissa ollaan ja nytkin ne tilasimme. Kun nyt ajattelen tätä hintapoliittista juttua ja sitä miten lähes marmatin Tuljakin olleen kallis verrattuna muihin matkan ravintoloihin, niin löytyyhän se sylttytehdaskin. Se sijaitsee tuolin ja pöydän välissä, sillä Tuljakissa nautimme enemmän ruokajuomia kuin muissa ravintoloissa ja niiden osuus laskusta oli juuri hieman yli puolet. Eli ruoka ei sinänsä ollut juurikaan kalliimpaa. Otan siis takaisin siltä osin sanojani jo tässä postausta rustatessani. Lasku kolmen ruokalajin päivällisestä ruokajuomineen teki 180 euroa. 


Takaisin keskustaan palasimme bussilla, se käy tosi helposti, kunhan kävelee Piritan rantatien varteen ja nousee ekaan keskustaan päin menevään bussiin, jossa lukee Viru-keskus, niin kymmenessä minuutissa on perillä. Tällä kertaa saimme odottaa bussia muutamia minuutteja, mutta emme varmaan yli kymmentä kuitenkaan. 

Ehdimme vielä piipahtaa Viru-keskuksen ihanassa kirjakaupassa ennen kuin kauppakeskus meni kiinni. Olimme ajatelleet, että olisikohan Viron kartanoista olemassa kirjaa, vaikka viroksikin. Saisimme sellaisesta tietää paikkojen nimiä ja uuden kartanoretken suunnittelu olisi mukavaa kirjaa selaten. Kysyin myyjältä, että mahtaisiko sellaista opusta olla, hän pahoitteli, ettei niitä juuri nyt ole saatavana kuin kaksi. Ostimme molemmat. Toinen on kuvateos, jossa on tekstit viroksi, englanniksi ja saksaksi ja paikoista on kuva ja lyhyt historiakuvaus, kirja on noin 10 vuotta vanha. Toinen on vähän uudempi, pokkarimuotoinen, jossa on kätevä nimiluettelo myös paikkojen aikaisempien, usein saksankielisten nimien mukaan. Siinä on myös muutamin sanoin kerrottu, missä käytössä kartanot nyt ovat ja yhteystietoja, mikäli mielisi tutustua paikkoihin tarkemminkin. Näistä kahdesta kirjasta löysin tietoa kaikista vierailemistamme kartanoista ja sadoista muista. Pokkari maksoi alle kympin ja kuvateos 25 euroa. Olimme ostoksiimme enemmän kuin tyytyväisiä. Siinä vaiheessa vielä en tiennyt miten hyvin myös netissä on tietoa paikoista, mutta kirjan ystävänä pidän aina siitä, että saan selata teoksia. 


Ennen kotimatkaa sunnuntaina ehdimme käydä vielä yhdessä museossa, Viron miehitysmuseossa. Antti oli käynyt siellä aikaisemminkin kerran, mutta minä en. Paikka kertoo kiinnostavasti neuvostoajasta. Ilmeisesti paikka sulkeutui pian käyntimme jälkeen uuden näyttelyn rakentamista varten ja aukeaa uudelleen ensi kesänä. Kellarikerroksen valokuvanäyttely Unkarin naisten aseman muuttumisesta maailmansotien seurauksena oli hyvin kiinnostava. 


Kotimatkan aamuna kävimme vielä muutamissa kaupoissa Tallinnassa ennen paluuta Megastarilla. Me emme menneet edes syömään laivalla tällä kertaa, istuimme mukavassa loungessa, jossa saattoi ladata puhelinta ja lepäillä ennen kotimatkaa satamasta Keskimaahan. Harvoin tai tarkemmin sanottuna koskaan tuo matka ei ole kestänyt niin kauan. Satamassa meni jo melkein kaksi tuntia, kun kaksi suurta laivallista autoja pysäytettiin kaikkien kuljettajien puhallutuksen takia. Pääsimme osallistumaan melkoiseen jonokiilaukseen, kun kukaan ei ollut ohjaamassa liikennettä, vaan matkustajat autoillaan vaihtelivat kaistoja edes takaisin ilman tietoa miksi liikenne ei kulje ja minne jonojen pitäisi mennä. 

Ehdin kuitenkin myöhään illalla alkavaan yövuoroon, vaikka loppumatkasta jouduimme vielä palaamaan pätkän matkaa takaisinpäin ja kiertotielle kolarin takia. Ajokeli oli erittäin huono, mutta onneksi emme itse joutuneet osallisiksi kolariin, joka oli tapahtunut vain muutamia minuutteja ennen kuin tulimme jonon päähän. Pitkäksi venähtäneestä kotimatkasta johtuen muistan taas, etten jätä liian pieneksi pelivaraa kotiin ehtimisen ja töihin menon välillä. 


Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Valmiissa pöydissä- ja Poissa kotoa-välilehdille, joille kerään ravintola- ja matka-aiheisia postauksiamme aakkostettuina. 

2 kommenttia:

  1. Kiitokset Viron matkan kuvauksista. Sait täysin lopahtaneen kiinnostukseni maahan viriämään uudelleen. Rahva raamat molempien kerrosten kahviloineen on viihtyisä paikka.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle kommentistasi! Me pidämme Virosta tosi paljon, sen varmaan huomaa. Aluksi kävimme vain Tallinnassa, mutta siiitä se maa vasta oikeastaan alkaakin!

      Poista