torstai 3. lokakuuta 2013

Tähtiä!


Vuotuinen Italian-matkamme alkaa olla jo perinne. Tämä on kolmas peräkkäinen lokakuinen matka, johon kuuluu L'Eroicaan osallistuminen. Tällä kertaa minullakin on vakaa aikomus osallistua tapahtumaan ajamalla lyhin mahdollinen matka. Siihen on vielä muutama päivä, mutta eilen koimme jo matkan luultavasti suurimman elämyksemme. 

Emme kumpikaan olleet aikaisemmin pistäneet neniämme yhteenkään ravintolaan, jolla olisi Michelin-tähtiä, saati syöneet sellaisessa. Eilen aloitimme ja komeasti aloitimmekin Modenassa sijaitsevassa Osteria Francescanassa, jolla on peräti kolme tähteä. Olin varannut pöydän elokuussa, vaihtanut sähköposteja tulevasta illasta ravintolan henkilökunnan kanssa ja soittanut vielä ravintolaan tämän viikon alussa varmistaakseni, että olemme todella tulossa. Ravintolassa on vain 28 asiakaspaikkaa ja pitkät odotusajat, joten on ymmärrettävää, että he haluavat varmistua varausten aitoudesta. Olimme etukäteen lukeneet ravintolan menua netissä ja vilkuilleet kuvia ja arvosteluja. Pieni keittiö Kontulassa vieraili kesällä Francescanassa, sieltä saimme arvokasta informaatiota. 


Ennen illallista majoituimme ravintolasta vain noin puolen kilometrin päässä olevaan Hotel Canalgrandeen. Hotelli oli makuumme aavistuksen fiini, ensimmäistä kertaa olimme paikassa (Las Vegasia lukuunottamatta), jossa auto paikoitettiin puolestamme, eikä matkalaukkuja ollut soveliasta itse kantaa huoneeseen. Mutta ystävällistä oli, ei voinut valittaa. Ainoastaan hienoinen ujous vaivasi niin muodollisessa paikassa. Olen joskus miettinyt olisiko minusta luksuselämään, luultavasti ei. Ainakin minun pitäisi saada kunnollista opastusta hienompiin tapoihin. 

Kävimme alkuillasta katsomassa ulkopuolelta Francescanaa ja tarkistamassa kävelyreittiä. Viime vuoden Modenan piipahdus antoi kaupungista aivan erilaisen kuvan, mutta tällä kertaa tuntui kuin olisimme tyystin eri kaupungissa, mielikuva kohentui roimasti. Ehkä kyse oli siitäkin, että sattui kaunis, kesäisen lämmin ilta, mieli oli sopivan jännittynyt ja aistit terävinä. 



Pöytävarauksemme oli yhdeksältä illalla. Arvatkaa monestiko tarkistin, että kellomme ovat varmasti Italian ajassa! Ainakin kerran. Pynttäsimme niin paljon, kuin meiltä luonnistui ja lähdimme noin puolta tuntia ennen H-hetkeä kävelemään kohti ravintolaa. Tarkoituksemme oli tehdä pieni mutka kaupungin keskusaukiolle, jos aikaa olisi liiaksi. Matka kuitenkin katkesi korttelin päässä, sillä Kammenpyörittäjän kengät sanoivat yhteistuumin sopimuksen irti. En ole koskaan nähnyt kenkiä, jotka hajoaisivat sillä tavalla, niin täydellisesti ja yhtäkkiä. Tästä voi tietysti joku ilkeämielinen sanoa yhtä ja toista kyseisten kenkien käyttötieheydestä. Oli miten oli, kipaisimme äkkiä takaisin hotelliin ja Kammenpyörittäjä vaihtoi jalkoihinsa toiset kengät. Aamulla katsastimme kenkiä, emmekä vieläkään käsitä, mitä niille oikein tapahtui. Avokas sai aivan uuden merkityksen. 



Kenkäepisodista huolimatta olimme ravintolassa oikeaan aikaan ja vastaanotto oli muodollinen, mutta ystävällinen. Meidät saatettiin samantien pöytäämme, joka sijaitsi pienessä, kolmen pöydän salissa, jossa oli 10 asiakaspaikkaa. Milman kuvailema käsilaukkutuoli ilmaantui minunkin käsilaukkuni alle tuossa tuokiossa (piirtäkää iso risti seinään, minulla on ollut käsilaukku mukanani!) ja siitä lähti liikkeelle kaksi ja puolituntinen spektaakkeli, jonka tulen muistamaan epäilemättä niin kauan kuin leukani jauhavat ruokaa. 

Samassa huoneessa kanssamme aterioi kaksi amerikkalaisseuruetta, joilla oli koko ajan järjestelmäkameransa kuvausvalmiudessa. He käyttivätkin niitä tunnollisesti, jopa ennen kuin tarjoilijat ehtivät laskea lautasia pöydälle. Minäkin rohkaistuin ottamaan muutaman häveliään kuvan annoksista, kun huoneessa ei ollut yhtään tarjoilijaa. Arvelin, etten mitenkään voi häiritä muita asiakkaita kuvaamisellani. Eikä meitä kyllä häirinnyt heidän huomattavasti avoimempi kuvaamisensa. Käytin matkapuhelimen kameraa, joten kuvanlaatu on sen mukaisesti tietysti aivan loistava. Sommitelukaan ei voisi parempi olla! 

Valitsimme Classics-maistelumenut yhteensopivin viinein. Tämä paketti oli kolmesta maistelumenusta keskimmäinen, niin ruokalajien määrän kuin kokonaisuuden hinnankin puolesta. Olin hyvilläni siitä, ettei pöytä ollut aterian aluksi täynnään ruokailuvälineitä ja laseja, vaan kutakin annosta varten tuotiin omat välineensä. Juomat kaadettiin ja esiteltiin muutamin sanoin ja ruoka-annosten saavuttua meille kuvailtiin, mitä lautasillamme oli ja annettiin vinkit syömiseen. Oli mukava tietää, mitkä annokset oli tarkoitettu sormin syötäväksi ja milloin pieni kaato viiniä oli tarkoitettu yhdelle tai kahdelle ruokalajille. Samoin tapahtui muiden seurueiden kohdalla, joten saatoin olla lähes varma, ettei  kilometrin päähän paistava käänteiskokeneisuuteni ollut yksin syynä näihin ystävällisiin neuvoihin. 

En yritäkään kuvailla kaikkia ruoka-annoksia, en myöskään ylistää niitä maasta taivaaseen. Pidimme suurimmasta osasta todella paljon ja olimme ihastuneita erilaisiin tekstuureihin ja ruokien lämpötiloihin. Saimme eteemme myös annoksen, jonka kohdalla olin oikein tyytyväinen, ettei se ollut yhtään lusikallista suurempi. Keikun edelleen kahdenvaiheilla siitä, oliko se hyvää, erittäin hyvää vai vastenmielistä. Osaan kuitenkin tunnistaa siihen käytettyjen tekniikoiden nerokkuudet, mutten sittenkään osaa sanoa pidinkö siitä vai en. Aterian huipuksi nousi rikottu sitruunapiiras. Sen yksi ainoa tippa chiliä teki lähtemättömän vaikutuksen. Emme epäröineet tilata espressoja aivan aterian päätteeksi ja ilahduin makeisista, jotka säestivät kahvia. Olin unohtanut ne Milman postauksesta. Samoin ovella saamamme balsamico-pullo sai sydämen hyrräämään. 






Kävelimme pimentyneessä Modenan illassa takaisin hotelliimme niin tyytyväisinä kuin ihmislapset vain voivat olla. Juttelimme siitä, mikä kaikki teki illasta niin onnistuneen, mietimme mitä kaikkea tapahtui meidän asiakkaiden näköpiirin ulkopuolella, miten tarjoilu onnistui olemaan niin kertakaikkisen sujuvaa, täysin vailla pokkurointia. Tuumimme miten italialaiset asiakkaat mahtoivat nähdä meidät ulkomaalaiset, mahtoivatko he itse olla kanta-asiakkaita, vai oliko ilta heillekin yhtä ainutkertainen elämys. Illan aikana ravintolan omistaja ja keittiömestari Massimo Bottura kävi kierroksen jokaisen pöydän äärellä, se tuntui luontevalta ja täysin pakottomalta. 

Paluumatkalla hotelliin huomasimme kauniiden porttien takana olevan kauppahallin, Mercato Albinellin, jonne päätimme tehdä aamulla ennen aamiaista pienen kurkkauksen. Aamulla seitsemän aikaan siellä oli jo täysi kuhina päällä, kauppiaat asettelivat esille tuotteitaan ja muutamia aamunvirkkuja asiakkaitakin oli jo paikalla. Haaveilin siitä, miten muutamien vuosien kuluttua voisimme olla jonkun tällaisen kauppahallin asiakkaina, valitsemassa hedelmiä, makkaroita ja juustoja päiviemme aterioille. 





20 kommenttia:

  1. Yksinkertaisesti: VAU!

    ps. kenkäkuva oli kerrassaan upean pysäyttävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt kun on nukuttu pari yötä kokemuksen päälle, se vielä muuttaa muotoaan :) Ei mikään läpihuutojuttu tosiaan! Kiitos, nuo kengät, tai mitä niistä siis oli jäljellä päätyivät hienoon paikkaan, Ferrari-museon roskikseen.

      Poista
  2. Hah,en tiedä mut toi kenkä episodi tuotti hyvät naurut :D ja uskon että ruokakin oli täydellistä!

    VastaaPoista
  3. Toinen vau! Me olemme nähneet vain yhden tähden, kerran.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että johonkin toiseenkin tähtöspaikkaan vielä joskus menemme.

      Poista
  4. Nyt odotan samaa paikkaa entistä enemmän- kiitos! Menua en ole osannut vieläkään päättää. Kiitos kauppahalli-vinkistä. Josko jotain tuliaisia sieltä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pöydissä näyttivät ihmiset syövän eri menuja, tai sitten yksi söi maistelumenua, joku toinen listalta erillisiä annoksia. Samanaikaisuus annosten saapumisessa on tietysti hyvä juttu, joten en ole varma voiko ottaa tosiaan eri maistelumenut, jolloin voisi maistaa toisen lautaseltakin. Onkohan se sitten ihan moukkamaista noin fiinissä paikassa? En tiedä:) Itse asiassa toisessa salissa (jonne näin hyvin) suuressa italialaisseurueessa lautaset kiersivät ja haarukolla kurkoteltiin pöydän ylitse.

      Poista
    2. Eikös se nyt kumminkin ole asiakas joka maksaa? Eiköhän asiat juttelemalla selviä.

      Mullekaan tuo käsilaukkupalli ei ollut tuttu juttu, joten kiitos siitä vinkistä :).

      Poista
    3. Näinhän se on. :) Tänään mennään Sienassa ravintolaan, toivottavasti sekin on hyvä! Ainakin alkaa olla nälkä...

      Poista
  5. All'Osteria Bottegassakin Bolognassa tuotiin tuo käsiveskapalli. Arvaa pitikö maalaiselle opastaa käyttötarkoitusta?

    On teillä ollut ihana ilta. Sanoisin, että kammenpyörittäjän kengät kyllä kruunasivat sen. Legenda on syntynyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että tahdon kotiinkin vastaavan pallin!
      Se on tuo Kammenpyörittäjä sellainen, että kaikki tehdään niin tosissaan, kengätkin puetaan jalkoihin perusteellisesti, eivät sitten aina kestä... :D

      Poista
  6. no ennoo kyllä ikänä missään kolomen tähen paikassa ollu. nii että voi olla että maalaisella pienonen kateus nynnostaa rummaa päätään :-) kuulostaa varsin onnistuneelta illalta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me aateltiin, että aloitetaan heti sieltä huipun tuntumasta :D

      Poista
  7. Ooh, ihana Osteria Francescana ja ihana Modena! <3

    Myökin päästiin tuolla käymään keväällä ( http://casarocchi.blogspot.it/2013/03/osteria-francescana-modena.html ) ja oli kyllä ihan ainutlaatuisen upea kokemus!

    Tuolta kauppahallista lähti meille mukaan valtava määrä kotiinviemisiä. Haaveilen vieläkin niistä tortellineista ja juustoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei me suomalaisethan aivan rynnitään sinne :D

      Poista
  8. Hyvät naurut sain tosta kenkäjutusta :D Kaikkea sitä voi sattua.

    Mulle kävi ton ravintolan jälkeen vähän niin että ensin fiilikset oli vähän sekavat vaikkakin tyytyväiset. Johtuisko siitä kovasta odotuksesta mutta se kokemus paranee koko ajan ajankuluessa. Me ollaan syöty aika paljon tähtipaikoissa mutta aimmin ei kolmen ja kyllä Osteria Francescana loppuenlopuksi kokonaisuutena on ollut ehkä se paras vaikka aluksi ei ehkä siltä tuntunut. Vaikea sanoa mutta kyllä mä uudestaan menisin jos kulmille sattusin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän siinä sulattelemista on pitkäksi aikaa:)

      Poista
  9. Onni onnettomuudessa, että ei ne kengät revenneet siellä Michelinpaikassa :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siellä oli niin pitkät helmat pöytäliinoissa, että poislähtöön asti sekin olisi vielä mennyt, mutta sitten kyllä siivoaja olisi ihmetellyt, että mitä täällä pöydän alla oikein onkaan :D

      Poista