lauantai 30. kesäkuuta 2012

Salade nicoise - Nizzan salaatti prologina

Nyt se alkaa! Campasimpukan toinen Tour de France-teemakuukausi! Kesäkuu on mennyt melko vähin kokkauksin, olen päässyt taas töiden makuun pitkän loman jälkeen ja nyt on virtaa tehdä ranskalaista ruokaa tai ainakin ruokia, joissa on ranskalaisvivahteita. En ole sen enempää ranskalaisen keittiön asiantuntija kuin viime vuonnakaan, mutta toivon mukaan minulla on aikaa ja mahdollisuuksia kokeilla jotain itselleni uutta. Perheeltäni toivon taas kärsivällisyyttä ja ennakkoluulottomuutta entiseen malliin.
 

Päivälliseksi tein muunnelman Nizzan salaatista. Muunteluni aloitin heti kalasta. Eilen loimulohta jäi sopivasti salaattiin laitettavaksi, joten en uhrannut enempää ajatuksiani tonnikalalle. Papuja meillä ei ollut, joten vaihdoin ne herneisiin. Vinkkejä katsoin sieltä täältä, eniten Kokkeillaan-blogista. Aineksina käytin:
  • uusia perunoita
  • viiriäisenmunia
  • kirsikkatomaatteja
  • mustia oliiveja
  • herneitä
  • loimulohta 
  • varhaissipulia
  • salaattia
  • anjoviksia
Kastike:
  • 0,5 dl oliiviöljyä
  • 2 rkl valkoviinietikkaa
  • valkosipulin kynsi murskattuna
  • ripaus suolaa, sokeria ja mustapippuria
Kananmunien sijaan keitin viiriäisen munia ja niiden jäähdyttyä nypersin niistä kuoret pois ja leikkasin munat puolikkaiksi. Keitin uusia perunoita suolavedessä kypsiksi ja jäähdytin ne. Herneetkin kiehautin kypsiksi ja jäähdytin kylmässä vedessä, ettei niiden väri muuttuisi tummemmaksi. Keräsin kasvihuoneesta valikoiman erilaisia salaatteja, leikkasin kirsikkatomaatteja lohkoiksi. Poistin loimulohen nahkapuolelta harmaan rasvan. Leikkasin varhaissipulia oikein ohuiksi viipaleiksi ja  perunat lohkoiksi. Lohkoin kalan suupalan kokoisiksi. Kokosin kaikki ainekset laakealle vadille. Sekoitin kastikeainekset tasaiseksi ja liruttelin kastikkeen salaatin päälle ja pinnalle ripottelin persiljasilppua, persiljaa meillä on ihan valtavasti, sitä ei tarvitse säästellä. Söimme salaatin grillissä paahdetun patongin ja kuivan ranskalaisen valkoviinin kera, eikä se ollutkaan hassumpi jatkojalostus loimulohelle.

Tour de France alkoi tänä vuonna Belgiasta, jossa ajettiin tänään 6,4 km pitkä (tai lyhyt) prologi ja huomisesta alkaen kaksi seuraavaa etappia ennen Ranskan puolelle siirtymistä.  Koin äsken ison ilon purskahduksen, kun näin Alexandre Vinokourovin olevan mukana Astana-tallin joukkueessa, en ollut ehtinyt tutkia lähtölistaa ja huomata sitä ennakkoon. Viime vuonna hän loukkaantui pahasti Tour de Francen yhdeksännellä etapilla ja nyt hän tahtoo vielä kerran osallistua touriin ennen  ammattipyöräilyn jälkeisen elämänsä aloittamista. Fabian Cancellara polki prologin voittoon ja sai päälleen kisan ensimmäisen keltaisen paidan. Alku tuntuu oikein kiinnostavalta, edessä on kolme viikkoa pyöräilyn iloa!


perjantai 29. kesäkuuta 2012

Jännitystä ilmassa, Tour de France alkaa huomenna!

Jokseenkin kuluttava työviikko on takana ja olo hieman jyrän alle jäänyt. Viestitin töistä Kammenpyörittäjälle, että ilahtuisin kotiintullessani virkistävästä drinkistä ja sellaisen sainkin käteeni, kun pääsin ovesta sisälle. Juomassa oli ainakin kahta erilaista minttua ja giniä, muita ainesosia en miettinytkään sen enempiä, kun päästin aivoni vapaalle ja osallistuin päivällispuuhiin kattamisen verran. Kotiaviomiehessä on kyllä tietyt etunsa, pakko myöntää. Lohta oli loimutettu ja riisi tuoksui houkuttelevasti, aurinkokin oli alkanut paistaa ja lämpötila lähenteli kahtakymmentä. Oli oikein mukava aloittaa viikonloppu. Ajatukset ovat huomenna prologilla alkavassa Tour de Francessa  ja siinä, että ensi viikolla kokkailuun on mukavasti aikaa, kiitos miellyttävän vuorolistan.

Kesäiltaa sulostuttamaan viritimme tulet pihat nuotiopaikalle. Muistelimme ensimmäistä Amerikan matkaa monta vuotta sitten, jolloin vierailimme Kammenpyörittäjän vaihto-oppilasvuoden maisemissa Michiganissa. Tapasimme siellä Kammenpyörittäjän sikäläistä perhettä ja ystäviä. Monet makumuistot palasivat "kotiin palaavan" mieleen ja tulivat myös meille, ensikertalaisille uudella mantereella, tutuiksi. Eräs hauska juttu, joka ilmeisesti kaikille ulkomaanpelleille tarjotaan, on s´mores. Niitä meille tarjottiin jokaisessa kyläpaikassa ja olemme niitä sitten noin kerran kesässä tehneet siitä lähtien.

Kun hiillos on parahultainen, kerätään keksejä, ohutta suklaata (Hersheyn jos mahdollista), tai suklaakeksejä ja vaahtokarkkeja saataville. Vaahtokarkkia paahdetaan varovasti, pari ensimmäistä luultavasti palaa ja surkastuu, ennen kuin hoksaa kuinka vähän karkkia pitää paahtaa. Vaahtokarkki sijoitetaan keksien ja suklaapalan väliin ja puristetaan tahmaiseksi herkuksi. Minä saatan syödä yhden, mutta teinien vatsat vetävät näitä kulinaarisia pläjäyksiä hämmästyttävän monta.




torstai 28. kesäkuuta 2012

Pienoiset tomaattipiiraat aamiaiselle

Olin toiveikas, että alkukesän kiireet olisivat töissä jo ohitse siinä vaiheessa, kun minun lomani päättyi, mutta toive oli turha ja ennenaikainen. Ehkä parin viikon päästä voi jo hieman hengähtää. Nyt on ollut mukava tulla kotiin töistä väsähtäneenä ja istua ruokapöytään Kammenpyörittäjän vastatessa kotirintamasta niin keittiössä kuin puutarhassakin. En ole ehtinyt miettiä lauantaina alkavia Ranska-kokkauksia ollenkaan, mutta luotan siihen, että päivä kerrallaankin tehdyt suunnitelmat kantavat samaan tapaan kuin viime vuonna. Tänä iltana Eurosportilla on jo Tour de France-lähetys joukkueiden esittelyn muodossa. Pitää liimautua tv:n ääreen, mikäli jalkapallo ei vedä pidempää kortta perheen miesväen keskuudessa. 

Koska toimi kutsuu vasta iltapäivällä, ehdin hieman selata muiden blogeja ja lueskella mukavia kesäisiä kokkauksia ja lomatarinoita, samoin vilkuilin foodgawkeria sillä silmällä, saisinko jonkun mukavan aamiaisidean. Tänään oli mahdollisuus perheaamiaiseen, mikäli unikekokin saataisiin jalkeille ennen kuin minun olisi lähdettävä töihin. 

Muistin joku aika sitten tekemäni parsataskut, joihin käytin puolet voitaikinalevyistä. Laitoin hakusanaksi puff pastry ja foodgawker tarjosi minulle tuhansia vaihtoehtoja. En tosin ole aivan viivalla, mitä käännöstä voi puff pastrysta käyttää parhaiten, mutta oli siellä ohjeissakin käytetty jos jonkinlaista taikinaa, niin ettei tässä käännökseen kannattanut tarkertua. Noin sivulla 20 hoksasin kivan pikkupiiraan ohjeen, joka kuulosti näin aamutuimaan tehtäväksikin mukavan helpolta. Otin taikinalevyt sulamaan. Kuumensin uunin 200 asteeseen.

Kaulin sulaneet levyt hieman ohuemmiksi ja leikkasin ne kolmeen osaan. Raastoin juustoa noin 1,5 dl, käytin tujakkaa goudaa. Pistelin taikinalevyjen keskelle muutamia reikiä haarukalla, mutta vältin reunoja, jotta ne jaksaisivat kohota uunissa kauniisti. Ripottelin juustoraastetta ohuelti taikinalevyjen keskelle jättäen reunoille kaistaleet tyhjiksi. Leikkasin pikkuisia tomaatteja neljään osaan, meillä oli rasiallinen erivärisiä pikkutomaatteja. (kasvihuone ei vielä siltä osin tuota satoa) Asettelin lohkoja  juustoraasteen päälle. Ripottelin päälle hieman kuivattua basilikaa ja pippuria, muutama oliiviöljytippakin pääsi piiraiden pinnalle. Mausteiden osalta en siis seurannut ohjetta orjallisesti. Paistoin piiraita uunin keskiosassa noin 20 minuuttia ja jäähdytin ennen syömistä.

Takapihan vuokramökissämme ovat olleet jännät päivät käsillä. Milloin kirjosiepon poikaset tohtivat maailmalle? Eilen ainakin vielä vanhemmat ruokkivat ja siistivät poikaset pesään, mutta äsken Kammenpyörittäjä tulkkasi, että nyt poikaset ovat tulleet ulos pesästä.

kiirettä pitää
lakisääteisellä

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Kädet taas taikinaan - monkey bread

Tein talvella pull apart-leipää, joka osoittautui ihan mukavaksi askarteluksi, mutta kuitenkin hieman työlääksi verrattuna tavanomaiseen vuokaleipään, jonka myös voi maustaa yrtein vallan mainiosti. Arvelen, että bostonkakku-tyyppinen makea kaneli-pull apart olisi paremmin vaivan väärti. Samaan aikaan pull apart-leipiä selaillessani silmiini nimi monkey bread, jota myöskään en ollut aiemmin kuullut. Linkistä voi lueskella, mistä nimen sanotaan olevan peräisin ja kuinka sitä ei kuulema käytetä juurikaan USA:n ulkopuolella. Sen tapaisia leipiä ja pullia kyllä leivotaan Atlantin tälläkin puolen. Koska pidän kummallisista ruokien ja leivonnaisten nimistä, jäi monkey bread mieleeni ja talletin pari ohjetta foodgawkerin suosikkikansiooni. 

Tänään oli rehellinen sadepäivä, siis leivänleipomiseen sangen sovelias! En halunnut tehdä makeaa monkey breadia, vaan päädyin kokeilemaan valkosipulista monkeyta kivasta My kitchen addiction-blogista. Tässä on sama ajatus kuin meikäläisissä sisarussämpylöissä, mutta onhan tuo apinaleipä tietty hauskempi nimi. Tai en tiedä, sisarussämpylöissä on tiettyä lämpöä. Pikkuisen modifioituun taikinaan tuli:
  • 7 dl leipäjauhoja (käytin vehnä- ja ohrajauhon sekoitusta)
  • 1,25 tl kuivahiivaa
  • 1 rkl sokeria
  • 1 tl suolaa 
  • 1,2 dl maitoa
  • 1,2 dl vettä
  • 2 rkl voita taikinaan ja 2 rkl voiteluun (käytin gheetä)
  • 1 kananmuna
  • 1 tl paprikajauhetta
  • 0,5 tl valkosipulijauhetta (meillä ei ollut sellaista, puristin kaksi pientä kynttä valkosipulia mukaan)
  • 1 rkl seesaminsiemeniä (ei ollut niitäkään, käytin nigellansiemeniä)
Mittasin jauhot, kuivahiivan ja suolan kulhoon (osan jauhoista jätin syrjään siltä varalta, ettei kaikki 7 dl menisi taikinaan). Lämmitin maidon ja sulatin pehmeän gheen ( se 2 rkl) joukkoon, samoin sekoitin mukaan kananmunan.  Kaadoin liemen jauhoihin ja alustin taikinaa, kunnes siitä muodostui joustava, pehmeä pallo. Kaikki 7 dl jauhoja meni tähän ihan mukavasti ja ehkä vähän enemmänkin. Kohotin taikinaa tässä välissä hetken, vastoin ohjetta. Leivoin taikinapallosta pieniä palloja, joita tuli 16.

Lämmitin 2 rkl gheetä kattilassa sen verran, että se oli pehmeää, sekoitin siihen paprikajauheen ja valkosipulimurskan. Kastelin taikinapallot sekoituksessa ja asettelin ne neliön malliseen voideltuun kakkuvuokaan limittäin osaksi toistensa päälle. Ripottelin nigellansiemeniä (jotka sivumennen sanoen ovat seuraavana päivänä pöytäliinalla tai leikkuulaudalla erehdyttävästi jonkun ötökän näköisiä, liikkuvatkin muka, jos ei muista mitä ne ovat) pinnalle ja annoin koko komeuden kohota tunnin toista. Paistoin apinaleipää 190 asteessa noin 45 minuuttia. Maistui makoisalle grillatun broilerin ja vihannesten kanssa. Valkosipulia olisi saanut olla reippaammin tai ei ollenkaan. Nyt se ei maistunut juurikaan. Savustettu paprikajauhe olisi myös voinut olla hyvä, käytin tavallista.

Ankerias Vipuselle tiedoksi: kaupallinen ghee ei tuoksu vienosti toffeelle, kuten itsekeitetty, mutta rakenne on lähes sama, ehkä aavistuksen pehmeämpää.

Näillä jaksaa odottaa vielä viikon


lauantai 23. kesäkuuta 2012

Muurinpohjalettuja

Muurikkaa ei oltu vielä varastoitu paellan jäljiltä, joten lettujen paisto sopi juhannuspäivän puuhaksi mitä parhaiten. Etsin blogiviidakosta sopivan ohjeen ja se löytyi täältä.  Taikinaan tuli:
  • 5 dl maitoa
  • 1 prk kermaviiliä (meiltä puuttui, korvasin kreikkalaisella jogurtilla)
  • 2 dl vehnäjauhoja
  • 2 dl ohrajauhoja
  • 2 kananmunaa
  • 2 tl suolaa
  • voita paistamiseen
Sekoitin kaikki ainekset keskenään kulhossa tasaiseksi taikinaksi ja jätin odottamaan jälkiruokanälkää. Päivällisen jälkeen virittelimme nuotion, tällä kertaa maahan upotettuun kuorma-auton vanteeseen. Kun kaikkien vatsoissa alkoi olla makealle kolosta, nostimme muurikan nuotiopaikan päälle käännettävälle ritilälle. Se on tuhtia rautaa, joten se jaksaa kyllä kannattaa muurikan ja pysyy suorassa. Kun pannu oli kuuma, sulatin siihen nokareen voita ja nostin kauhallisen taikinaa, jota levittelin hieman lastalla. Ei kannata tehdä liian isoja lettuja, ettei kääntäminen muodostu liian haasteelliseksi. Taikina-annoksesta tuli 10 lettua, jotka syötiin mansikkasoseen ja vaniljajäätelön kanssa nopeasti, aivan kuin koko päivänä ei olisi saatu ruoan murustakaan.

Aurinko meni pilveen, mutta sää oli kohtuulämmin, talviturkki  heitettiin tänään läheisellä järvellä ja pyykit kuivuivat ulkona nopeasti. Lintuperheillä olivat lapsukaiset lentolähtökunnossa ja niiden puuhia oli mukava seurailla riittävän etäältä. Kaunis keskikesän päivä, ei voi valittaa! Kurkkuja pitää kyllä vielä vähän odottaa, ihan vielä ei voi satoa kerätä, vai mitä tuumitte?

perjantai 22. kesäkuuta 2012

Minä kans-raparperisiirappia

Monissa blogeissa on tehty raparperimehua - juomaa, tai -siirappia ja minulle jäi erityisesti mieleen Kokit ja potit-blogin raparperinen onnittelujuoma. Sellaista tahdoin minäkin tehdä. Ja teinkin. Kesä on jo sen verran pitkällä, ettei hennonpunaisia raparperinvarsia enää osunut kohdalleni, joten käytin vihertävämpiä.
  • raparperinvarsia
  • 2 dl karpaloita
  • 2,5 dl valkoisen ja ruokosokerin sekoitusta
  • 2 tl vaniljauutetta
  • 3,5 dl vettä 
Leikkasin varret noin sentin pätkiksi, niitä tuli litran kannullinen äärimmilleen täyteen, 6 tai 8 vartta. Kaadoin palaset paksupohjaiseen kattilaan yhdessä sokerin, veden ja vaniljauutteen kanssa. Keittelin raparperia hetkisen aikaa ja aloin olla tyytymätön siirapin väriin, ruokosokeri ja keski-ikäiset raparperit tekivät siirapista aika rusehtavaa. Niinpä nappasin pakastimesta pienen rasian viime syksynä poimimiamme karpaloita ja lisäsin ne mukaan. Hetimiten väri kaunistui ja tuoksu muuttui makeasta hieman kirpeämpään suuntaan. Muistin nyt, että karpalot poksahtelevat iloisesti kiehuessaan ja kannetin kattilan. Keittelin seosta puolisen tuntia ja valutin sen sitten siivilään asetetun puuvillakankaan läpi.

Tulokseksi sain  0,75 l kauniin punaista, huumaavan tuoksuista siirappia, josta joku kielen osa maistaa lempeän raparperin ja toinen tomeran karpalon, oikein hyvä yhdistelmä! Pilkkuveden kanssa tästä saa kauniin alkumaljan tai kesäisen janojuoman. Varmasti siirappi passaa alkoholipitoisiin sekoituksiinkin, mutta niihin pitää palata tuonnempa, sillä vaikka "koko Suomi" nauttii juhannusvapaista, minulla on työvuoro tänään. Vapaani alkavat illalla ja toiveissa on joku suloinen raparperi-karpalodrinkki.

torstai 21. kesäkuuta 2012

Sijaitseeko Barcelona Facebookissa?


Nyt on Campasimpukka ongelman edessä. Sitä ollaan jollain konstilla päädytty mukaan kilpailuun, jossa palkintona on matka Barcelonaan. En tiedä kuinka näin on päässyt käymään. Sain kyllä jokunen aika sitten sähköpostia, jossa kehotettiin ilmoittamaan mukavia viiniaiheisia blogeja kyseiseen kilpailuun ja olisin mielelläni ilmoittanut siihen ystäväni Saiman blogin. Homma tyssäsi siihen, että linkkiä näpsäyttäessäni eteen lävähti tämä universumin yleisin avaussivu. Eli sain kylmää vettä kauhallinen naamalle heti kättelyssä ja peruutin kolooni sen tien. En voinut ilmoittaa hyvää blogia kisaan, koska minulla ei ole Facebook-profiilia. Unohdin koko jutun.

Sitten sain postia, että Campasimpukka on ilmoitettu mukaan samaan kisaan ja voisin mennä katsomaan mitä kisassa tapahtuu, kun vain klikkaisin tuota linkkiä. Mikäpä se siellä odottikaan, kuin Facebookin sisäänkirjautumissivu? No, onhan taloudessa kaksi Facebook-käyttäjää, siis heidän puheilleen! Ensimmäinen heistä on alaikäinen, joten alkoholin ollessa aihepiirinä, hän ei (asiallista tietysti onkin) löydä sivua sen vuoksi. Mikäli siis  oikein ymmärsin ja siitä jatkoymmärsin, ettei ko. teini ole ilmeisesti narrahtanut ikäänsä yläkanttiin alunperin Facebookin mennessään, mistä pointsit pojalle! No sitten anelemaan täysi-ikäisen jälkeläisen tietokoneen äärelle, että näytä nyt vanhalle äidillesi mitä siellä on. Hän kyllä löysi kilpailun, mutta hänen raitis nuori sielunsa ei antanut lupaa mennä sivulle, sillä hän ei halua "tykätä" viinisivuista! Tämä myös ilostuttaa äidin sydäntä. Poika kertoi, että päästäkseen katsomaan kilpailua, siitä pitää ensin tykätä. Mitä h*mmettiä? Miten voi tykätä, kun ei edes vielä tiedä, mistä on kyse? 

Onko tosiaan niin, että kaikkien on pakko olla Facebookissa? Ei tietenkään ole pakko, mutta "pakko"? Olen sinnitellyt sitä vastaan niin kauan kuin Facebook on ollut olemassa ja ennen blogia sain sinnitellä aivan rauhassa, siitä ei ollut haittaa itselleni eikä muille. Eikä siitä toki ole haittaa muille vieläkään, mutta kun ei bloginkaan merkeissä voi tehdä monia juttuja, kun en Facebookista ole innostunut. Ongelman ydin on tietysti se, että ollessani tässä asiassa niin syvällä kivikauden puolella, etten edes tunne keskeisiä termejä on yhteisöpalveluun kirjautuminen nyt ylivoimainen asia. Vähän kuin se, että jos ehtii viidenkympin ikään osaamatta uida, on vähän noloa mennä enää kellukkeet käsivarsissa altaan reunalle. 

Olen nyt nähnyt monien muiden blogeissa juttuja, joissa he kertovat myös olevansa mukana kisassa ja kannustavat lukijoita äänestämään heitä. Jos joku tahtoo äänestää Campasimpukkaa siinä jossain viinikisassa, niin en pistä pahakseni! Mutta ymmärrän, jos kukaan ei tahdo, kun en osaa/halua/ymmärrä edes Facebookiin liittyä. Äänestäkää kuitenkin jotakin blogia, niin osallistutte itse Barcelonan matkan arvontaan!!

Tähän laittaisin jonkun Espanja-aiheisen kuvan, jos minulla olisi. Mutta kun ei ole sitäkään!

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Tour de Francen odottelua ja mango-melonilassia

Wauhtiajot 2012
Kesäkuun harvoissa postauksissamme on laiteltu ruokaa aika vähän, olen tarkoituksella keräillyt voimia kuukauden viimeisenä päivänä alkavaa Tour de Francea varten. Kammenpyörittäjä tilasi jälleen aikuisten puuhapaketin lievittämään odottamisen tuskaa ja tällä kertaa meillä on hyvä kisakartta, josta voimme helposti seurata kisan kulkua eri puolilla Ranskaa. Paketissa oli mukana myös noin tunnin mittainen kooste viime vuoden kilpailusta ja katsoimme sen sunnuntaina. Se palautti mukavasti mieliin, miten kilpailu vuosi sitten kehittyi ja miten lopputulokseen päädyttiin. Tämän vuoden asetelmista ei voi vielä paljon sanoa, mutta toivon kilpailusta kehittyvän kiintoisan.

Suosikkijärjestelmäni ammattipyöräilijöiden suhteen on vähintäänkin merkillinen. Vuosien varrella olen pitänyt ykkösenä mielessäni milloin ketäkin ajajaa, eivätkä ulkonäköseikat ole lainkaan merkityksettömiä, sen auliisti myönnän. Suosikkini vaihtuu lennosta ja syy voi olla mitä kummallisin. Aikaisemmin pidin Cadel Evansia "ilkeän näköisenä", mutta pari vuotta sitten mieleni vain otti ja muuttui. Enää hän ei näytä minusta keljulta ihmiseltä ja olenkin lähes varma, että pidän häntä suosikkinani tämän vuotiseen Touriin. Alexandre Vinokourov "pääsi suosiooni" (ihan kuin hän sinne olisi halunnut) eräällä muutaman vuoden takaisella Giro-etapilla, jota ajettiin valkoisilla hiekkateillä ja kova vesisade teki tiet vaaleaksi mutavelliksi. Vino ajoi sinnikkäästi ja pyyhki valkoista sementtiä silmistään ja se  katse teki minuun vaikutuksen. Eivät nämäkään asiat ole vain järjenjuttuja, vaan myös sydämenasioita! Ainakin näin epäurheilijamaisella ihmisellä kuin minulla. Minä annan auliisti anteeksi seikkailut kiellettyjen aineiden parissakin. Kun rangaistukset on kärsitty, pidän jälleen vaikkapa Alberto Contadorista, olen pitänyt kaiken aikaa, sellaiset silmäripset miehellä! Kammenpyörittäjä nauraa toisinaan näille ranking-listoilleni, mutta nauruhan on ihmiselle vain hyväksi.

Keittiössä aion tämän vuotisen Tour de Francen aikana kokeilla joitakin sellaisia ranskalaisen keittiön klassikoita, joihin en viime vuonna vielä tohtinut tarttua. Tällaisia ovat ainakin kohokkaat ja croissantit. Viime vuonna ei tullut aivan totaalista mönkäänmenoa minkään Tour-kokkauksen suhteen, johtuen kyllä useimmiten vaikeuskertoimen alhaisuudesta. Mitään revanssia ei tarvitse välttämättä ottaa, samaan tapaan kuin esimerkiksi raviolin kanssa  kävi Italia-teemassa.  Tour de Francen alkuun on nyt  alle kaksi viikkoa, joiden aikana ehtisin kyhäillä jonkunlaista runkoa päivittäisille Ranska-kokkauksilleni. Luultavasti en saa aikaan mitään etukäteen, vaan kokkaan jälleen päivä kerrallaan.

Jotta ruoka olisi mukana edes pikkuisen tässäkin postauksessa, kerron aamiaisjuomasta, jota  meillä oli eilen. Sain siihen vinkin Pikku Leijona ja puoli valtakuntaa-blogin viikonloppuisesta postauksesta, jossa oli tehty mango-melonilassia. En ollut koskaan tehnyt lassia itse, mikä on kyllä pöhköä. Lassihan on ihana raikas juoma, jota voi varioida rajattomasti. Tällä kertaa tein kyllä melkein kuten esikuvapostauksessa. Meillä oli juuri parhaimmillaan ollut mango, joka ehdottomasti vaati jo käyttöä. Pilkoin mangon ja puoli pienehköä hunajamelonia paloiksi tehosekoittimeen ja lisäsin sinne puolisen litraa kreikkalaista paksua jogurttia ja pikkuisen hunajaa. Surrautus ja pehmeä aamujuoma oli valmis.


maanantai 18. kesäkuuta 2012

Paluu arkeen

Melkein valmis
Se on kyllä taivahan tosi, että lomapäivä kuluu ainakin 20% nopeammin kuin työpäivä! Ja seitsemän viikon loma hurahtaa käsistä niin nopeasti, että tuskin ehtii kissaa sanoa. Tänään alkaa jälleen arkinen aherrus.

Mitä sitten ehtii seitsemässä viikossa puuhailla? Ehdimme käydä Tanskassa katsomassa Giro d'Italian alkua ja viettää Campasimpukan yksivuotispäivää. Kokkailin italialaisia ruokia melkein jokaisena Giron päivänä, joten siltä osin Campasimpukan teema on elossa ja lähes hyvinvoiva. Osallistuimme Hävikistä herkuksi-blogikampanjaan oppien monta uutta juttua.  Kävin Vaasassa kuuntelemassa kuoromusiikkia, askartelimme Strömsön hengessä ja Kammenpyörittäjän kanssa olimme minikaravaanilomalla. Piipahdin tapaamassa ystäviä Helsingissä, jossa vietimme "tätien puistoiltaa", sekä syömässä toisen ystäväni kanssa Farangissa. Loman lopuksi vietimme ystäväperheen nuorimmaisen rippijuhlia.

Jotta koko postaus ei olisi pelkkää jaarittelua, kerron mitä tein perheelle aamiaiseksi. Joku saattaa muistaa lentävän ebelskiver-pannuni, joka aiheutti pienehköjä omantunnonpistoksia, yritinhän olla hankkimatta uusia keittiövälineitä, ellei niille olisi tiedossa runsasta käyttöä. Voitte arvata, etten ole tehnyt ebelskivereitä aivan alvariinsa, totta puhuen en ole tehnyt niitä sitten tammikuun. Seuraavaa ei varmastikaan pitäisi tunnustaa, mutta tunnustan kuitenkin.

Ollessamme toukokuussa Tanskassa näin kaupoissa tietysti monenlaisia kolopannuja, joita katselin haikeasti. Ymmärsin kuitenkin jättää ostamatta sellaisen, sillä nehän painoivat turkasesti. Monet olivat valurautaa, toisin kuin se ontto pinnoitepannuni, johon olin aiemmin täysin tyytyväinen. En ole koskaan ollut niitä naisia, jotka tuntisivat halua käyttää lahjaksi saamaansa paistinpannua lyömäaseena, vaan olen päinvastoin aina arvostanut lahjaksi annettuja keittiövälineitä. Niinpä vihjaisin hyvin kasuaalisti eräällä keittiötarvikeosastolla  alennusmyynnissä olevan Scan Pan-ebelskiver-pannun äärellä tietäväni erään, joka ilahtuisi tällaisesta kovasti. Kammenpyörittäjä ei puolestaan ole koskaan ollut mies, joka ei ymmärtäisi vihjeitä ja niinpä sitten äitienpäivänä yllätyin oikein iloisesti saadessa uuden ebelskiver-pannun. Ihmeellistä!

Koska olen ollut niin kiireinen kaikki nämä lomaviikot (uskokoon ken tahtoo), en ole ehtinyt kokeilla uutta pannuani, mutta tänään sen tein. Löysin jo talvella mukavan ohjeen täältä, postauksesta löytyy ohjeen lisäksi kiintoisa tarina, ehkä ehditte lueskella. Sovelsin ohjetta "pikkuisen" ja tein kutakuinkin tähän tapaan:
  • 6 kananmunaa
  • 50 g lohkeavaa vuohenjuustoa
  • ruohosipulisilppua
  • pippuria
  • tuoretta timjamia
  • basilikaa
  • 2 viipaletta pekonia
  • minimaalinen nokare voita pannun voiteluun
Leikkasin pekonin pieneksi silpuksi ja paistoin sen rapeaksi. Vatkasin munat kevyesti ja lisäsin joukkoon osan oksista riivityistä timjaminlehdistä. Pilkoin vuohenjuuston muruiksi. Sekoitin vuohenjuuston, pekonimurut, lisää timjamia ja pippuria keskenään lusikoitavaksi täytteeksi. Voitelin ebelskiver-pannun koloset voilla ja kuumensin pannua kohtalaisella kaasulla. Nostin lusikalla pannun kolosiin munaseosta noin kolosten puoleen väliin. Pannussani on 9 kolosta, joten sain pitää kiirettä. Ripotin seokseen täytettä pienen lusikallisen ja edelleen hoppua pitäen lusikoin munaseosta toisen lusikallisen täytteen päälle. Peitin pannun kuperalla kannella ja annoin minimunamuffinien kypsyä 2-3 minuuttia. Annoksesta tuli 18 pientä palleroa. Ennen tarjoamista lisäsin pinnalle hieman lisää timjamia ja ruohosipulia. Nämä palleroiset, joille en keksi kovin korrektia suomenkielistä nimeä, maistuivat aamiaisella oikein hyvin. Ne kävisivät myös pikkupurtavaksi noutopöydästä tai eväsretkellä. Täytteeksi sopisivat varmasti myös vaikka aurinkokuivattu tomaatti, erilaiset sipulit, ravut tai juustot.

lauantai 16. kesäkuuta 2012

Kesällä tulee vain uusintoja - paella

Kesäuusintana meillä oli tänään tarjolla paellaa, tuota espanjalaisten suosikkiruokaa. Tein sitä ensimmäistä kertaa viime syyskuussa ja nyt tuntui ensimmäisen kerran siltä, että voisipa kokeilla uudelleen. Nyt olisi myös sukulaisia istumassa ruokapöytään, joten otin keskikokoiset paineet onnistumisesta. 

Sinisimpukkametsällä minua ei onnistanut, joten niitä ei tähän uusintaan päässyt mukaan. Mutta chorizo, joka viimeksi unohtui, ei tällä kertaa jäänyt rannalle. Olen talven aikana hankkinut de Buyerin paellapannun, mutta en ole tullut tehneeksi sille käyttöönottotoimenpiteitä, joten valmistin tälläkin kertaa paellan muurikalla. 


Lunttasin syyskuisesta postauksesta kuinka silloin toimin ja tein aikalailla samaan tapaan. Aloitimme tulien pitämisen pesukoneenrummussa hyvissä ajoin. Hiilloksen kehittyessä pilkoin sipulia, valkosipulia ja punaista suippopaprikaa. Kuorin ja suolestin (voiko niin sanoa?) sulatettuja  tiikerirapuja. Pätkin chorizoa parin sentin pätkiksi ja mittasin kulhoon puoli kiloa paellariisiä. Sulatin noin litran verran lihalientä, tällä kertaa puolet oli ankkalientä ja toinen puoli kanalientä. Lisäsin sahramihippuja liemeen antamaan makua ja väriä.  Lihaksi paellaan olin valinnut kanaa, muutamia rintafileitä suikaleina. Leikkasin kaksi sitruunaa lohkoiksi. Pakastimen kätköistä löytyi vielä pari desiä herneitä.

Kun hiillos oli silmämääräisen sopivaa, nostin muurikan pesukoneen rummun päälle. Kaadoin noin puoli desiä öljyä muurikalle ja kypsensin hetkisen sipuleita ja paprikaa. Nostin ne sitten lautaselle odottamaan. Seuraavaksi paistelin hetken chorizopaloja ja niiden jälkeen kanapalat kypsiksi. Kaikki nämä ainekset odottivat sitten sivummalla riisin kypsymistä. Aluksi kuullotin riisiä öljyssä hetkisen, pannu oli siinä vaiheessa niin kuuma, että minun piti nopeasti alkaa lisätä lientä vähän aikaisemmin, kuin olisin halunnut, ettei riisi pääsisi palamaan. Riisiä ei pidä käännellä eikä sekoitella, nestettä lisätään pikkuhiljaa sitä myöten kuin sitä imeytyy riisiin. Kauhallinen kerrallaan lientä meni kaikkiaan yli litra ja vettä meni toinen mokoma, ellei enemmänkin. Reunoille alkoi pian muodostua toivottavaa crustia. Puolen riisikilon kypsyminen vei noin 45 minuuttia. Maistelin sieltä täältä riisinjyvä kerrallaan, reunoilla alkoi olla aiemmin kypsää, kun keskellä vielä oli liikaa puruvastusta. Kun riisi alkoi olla lähes kypsää, nostin ravut riisin pinnalle ja aivan muutamissa minuuteissa ravut kypsyivät alapuoleltaan, jolloin käänsin ravut toiselle kyljelleen. Lisäsin pannulle herneet ja kypsät makkara- ja kanapalat, sekä sipulit ja paprikat lämpenemään uudelleen. Ripottelin suolaa ja pippuria ruoan päälle ja ihan viimeiseksi asettelin sitruunalohkoja pinnalle.

Rakenne oli oikeanlainen, ruoan pohjan tahmea ja samalla rapea crust oli hyvänmakuista ja chorizo toi mukavaa mausteisuutta. Rapuja olisi voinut olla hieman enemmän. Tärkeää paellan valmistamisessa on se, että ainekset ja työvälineet varataan lähelle ja sopivia lastoja ja kauhoja on tarpeeksi. Lientä ja vettä pitää olla saatavilla, ettei ruoka pääse kuivumaan. Malttia tarvitaan ja jatkuvaa maistelua, kun riisi alkaa olla kypsää. Paksulla muurikalla ruoka jatkaa vielä kypsymistä senkin jälkeen, kun se on otettu pois tulen päältä, joten kannattaa ennakoida hieman ja viimeistellä ruoka, kun riisissä on vielä aavistus liikaa puruvastusta. Kun päästään pöytään, riisi ehtii vielä kypsyä valmiiksi.


maanantai 11. kesäkuuta 2012

Vakuutan itselleni, pieni on kaunista


Viimeviikkoinen pieni vaunureissumme oli oikein mukava, vaikka tuntuikin koko ajan, että leikimme retkeilyä. En millään muotoa väheksy kotimaanmatkailua ja meikäläisiä leirialueita enkä edes tieverkkoamme, mutta on siinä jonkunlainen hupsuuden tunne, kun reissussakin käy (jos siis kävisi) Prismassa ostamassa oltermannia ja ruispaloja. Ei oikein pääse tunnelmaan, kun ei syö jotain, jonka nimeä ei osaa lausua tai josta ei pakkausta avaamallakaan tiedä mitä se on.

Vaikka ruokapuoli oli minikaravaanireissullamme turhankin tuttua, olivat kohteemme mukavia. Ajelimme Ruoveden ja Tampereen suuntaan kotiutuen Heinolan kautta. Ruovedellä olimme Haapasaaren leirialueella, jonka kauniit nurmikentät oikein houkuttivat pystyttämään leiriä. En ollut lukenut leirialueen kuvausta etukäteen riittävän tarkasti, mutta totta tosiaan siellähän kerrotaan peruspalveluihin kuuluvan alpakoita ja aaseja. Tähän pitäisi kyllä kaikkien pyrkiä! Ainakin sympaattisen näköisiin alpakoihin! Tulin miettineeksi, mitä tarkoitusta varten niillä on niin ystävälliset kasvot? Saavatkohan ne helposti ystäviä Perussa ja sielläpäin? Kävin äsken katsomassa Suomen alpakkayhdistyksen sivuja ja tulin oikein hyvälle tuulelle. Jos ikinä tahtoisin jonkun lemmikin meille, voisin harkita alpakkaa. Onneksi en tahdo mitään lemmikkiä meille, ikinä, koskaan.  


Venuksen ylikulku ei suostunut näyttäytymään Kammenpyörittäjälle, vaikka hän istuikin kylmänkälpäkällä Näsijärven rannalla useita aamuisia tunteja. Ilokseen hän myöhemmin kuuli, että työpaikalla ylikulku oli nähty ja voitu katsoakin Kammenpyörittäjän sinne jemmaamien mylarsuotimien avulla. Seuraavan ylikulun vuonna 2117 voimmekin samantien unohtaa.


Ruovedellä kävimme myös katsomassa Helvetinkolua, tuota Helvetinjärven kansallispuiston helmeä. Kävelimme neljän kilometrin ympyräreitin seuranamme parvi hyttysiä, jotka pitivät tahdin riittävän rivakkana. 

Seuraavaksi yöksi pystytimme leirimme Tampere Camping Härmälälle, joka oli sekin aivan kelpoisa leirialue. Sijainti on mitä oivallisin, kauniita Hatanpään kartanon puistoalueita pitkin pääsee puolessa tunnissa pyöräillen Tampereen keskustaan. Aamuisella pyöräretkellä ihastelimme arboretumin kivikkoistutuksia sipulikasvien kukkimisvaiheen ollessa jo menossa ohitse ja ruusutarhan vielä ollessa unessa. 


Näimme pyöräretkellämme myös kaunista taidetta Ratinanniemessä, tällainen kumiankka osui kuvattavaksemme.

Tampereella vierailimme Keittiöelämää-kaupassa ja tietysti Tampereen kauppahallissa, vaikka poistuimmekin tällä kertaa käpykakutta. Kammenpyörittäjän ehdoton lempikauppa Tampereella on Erämies Oy, josta ei voi poistua ilman, että kassissa kilisee muistoja menneiltä vuosikymmeniltä. 

Kolmantena päivänä kävimme Kangasalla (näin se kuulema pitää kirjoittaa) sijaitsevassa Mobiliassa, jonka sanotaan olevan  tieliikenteen valtakunnallinen erikoismuseo.

Mobilian luksusauto-osaston helmi
Toisena moottoriaiheisena kohteena piipahdimme kauniilla Vehoniemen harjulla sijaitsevassa Vehoniemen automuseossa, jonka ilmainen sisäänpääsy näytti houkuttelevan väkeä huomattavia määriä jopa näin alkukesän arkipäivänä.

Pälkäneellä pysähdyimme katsomaan Pyhän Mikaelin kirkkoa, jota ei ilmeisesti tahdota näyttää ohikulkijoille, sillä edes aivan kohdalla ei ollut viitoitusta, onneksi kääntyvä pää harteilla pelasti ja huomasimme rauniot jo ohitse ajettuamme. 


Kirkon kanssa samalla puolella tietä oli surullinen muistomerkki menneestä ajasta, hylätty majatalo, Pälkäneen FinnTaverna, josta tuli mieleen entisen Itä-Saksan raunioituneet merenrantahotellit, joiden purkaminenkin on ilmeisesti ollut liian kallista. Pienellä googlailulla totesin, että tällaiset kohteet kiinnostavat muitakin ja heitäkin, vaikka en itse uskaltaisi mennä sisälle tuollaisiin paikkoihin, vellihousu kun olen. Toisella puolella tietä sijaitsi paraatipaikalla tämä majoitusliike, ei sentään ABC.

Vesivehmaan lentopaikan kupeessa sijaitsevaan Päijät-Hämeen ilmailumuseoon emme päässeet sisälle asti, sillä ei ollut lauantai eikä sunnuntai, mutta ulkopuolelta kävimme kurkkaamassa. Talkoovoimin paikkaa pidetään kesäviikonloppuisin auki, joten kokeilemme onneamme joskus toiste. 


Kolmanneksi yöksi menimme Heinolaan, sillä tahdoin piipahtaa kotimatkalla Heinolan Heilassa. Heinolan ohitustien sillalta näkyy Heinäsaari Camping ja se tarkoittaa luonnollisesti myös sitä, että ohitustien silta näkyy ja etenkin kuuluu Heinäsaari Campingille. Elävästi tuli mieleen muutama leirialue Saksan ruuhkaisten moottoriteiden läheisyydestä tai junaratojen vierestä, sen verran kova oli liikenteen jymy. Yhden yön majoittumiseen leirialue on mainio sijaintinsa puolesta, mutta enpä tahtoisi viettää siellä vaikkapa ainoaa kesälomaviikkoani korviani pidellen. Pyöräilimme Heinolan keskustaan mukavia järvenrantareittejä ja kävimme katsomassa sukuhautaa kauniilla hautausmaalla.

Kaunis paikka, eikö totta?
Perjantaina ajelimme kotiin vaihtoehtoista reittiä tuon keskisuomalaisen pekkaroinnin monumentin, Kärkisten sillan kautta. Sen juurella nautimme reissun viimeiset kahvit. 

Puoli tuntia ennen arvioitua saapumisaikaa annoimme kotimiehelle varoituksen ja hän olikin ymmärtänyt vinkin ja laittanut Andrejan tulille. Ei mikään turha poika. Postauksen otsikolla viittaan siihen, ettei aina tarvitse päästä kauas eikä pitkäksi aikaa, kun jo pääsee vähän maistamaan kiertolaiselämää ja näkemään uutta. Kysyin Kammenpyörittäjältä Helvetinkolun luonnonpuistossa, että kannattaako nyt alkaa harmitella kaikkia näitä vuosia (lue:vuosikymmeniä), jolloin emme ole reissanneet kotimaassa vaan suunnanneet kauemmas. Hän sanoi, että ei kannata, sillä eihän sitä ole mahdotonta aloittaa nytkään. Viisas mies!

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Jos et voi saada koko kakkua, ota edes pala!

kuinka tuo vaasalainen puu juuri tuohon kasvoi?
Vaikka välillä tuntuu, että elämä soljuu hitaasti sormien läpi, toisinaan tulee niitä kohtia, joissa huomaa jonkun ajanjakson jääneen lopullisesti taakse. Sellaisen, jonka toivoi jatkuvan ikuisesti ja niiden,  joiden loppumisen tiesi olevan joskus edessä, mutta jota ei tahtonut vielä ajatella. Joskus käy niin, että päättymisen tajuaa vasta aikojen kuluttua, se saattoi tapahtua jo kaksi vuotta sitten eikä sitä silloin huomannut. Vasta nyt huomaa, että se kaikkein viimeisin kerta oli jo silloin. 

Onneksi en puhu mistään kovin vakavasta asiasta, en sellaisesta, jonka vuoksi kannattaisi kyyneliä vuodattaa, poislukien muutamaa haikeaa, hyvällä tapaa poskia suolaavaa kyyneltä. Puhun retkeilystä ja matkailusta koko perheen voimin. Meillä ehti olla noin 12 vuotta sitä aikaa, että matkustimme ja retkeilimme lasten kanssa joka vuosi vähintään kuukauden verran. Useimmiten olimme liikkeellä omalla autolla ja kahdella reissulla meillä oli mukana pieni vaunukin. Useana vuonna olimme lentomatkan päässä kotoa ja vuokra-autoillen ihmettelemässä toisten maiden tai mantereen maisemia. 

Sitten vain tuli se aika, että lapset eivät olleet enää lapsia, he olivat jo nuoria ja kohta pian aikuisia, joilla on omat intressinsä ja elämänpiirinsä, jossa ei enää riitä se, että vanhemmat viihtyisivät tien päällä vaikka loputtomiin. Niinpä karavaanimme pysähtyi. Alkoi se ajanjakso, jolloin emme tehneet pitkää vuosittaista ulkomaanmatkaa, koska vielä alaikäisiä, vaikka äitiään pidempiä perillisiä ei vielä voinut/halunnut jättää keskenään. 

Nyt kun minun pitkä keväinen lomani on kääntynyt pitkälle loppuosalle, meillä on Kammenpyörittäjän kanssa muutama päivä aikaa käydä pikkuisen ulkoiluttamassa t@biamme. Se ehti olla kaksi vuotta katoksessa ilman, että se liikahti metriäkään, toimi vain väliaikaismakuuhuoneena sukulaisvierailujen aikana. Pari viikkoa sitten Kammenpyörittäjä otti ja nykäisi vaunun Vaasaan osallistuessaan  Retrokilpurit-tapahtumaan ja siitä mustasukkaisena aloin ehdotella, että minun pitäisi myös päästä vähän maistamaan karavaanarielämää, jollei muualle niin edes Kuopioon. Halusin päästä sinne juuri avattuun Ikeaan ja Kuopion kauppahallikin kiinnosti. Kysyimme taloutemme kolmannelta aikuiselta, tahtoisiko hän lähteä kanssamme pienelle vaunuretkelle nuoremman veljen ollessa leirillä. Pidimme pienen paussin ja jatkoimme kysymällä, että jäisikö hän sittenkin mieluummin yksin kotiin pitämään sen verran kasvihuoneesta huolta, että viljelmät pärjäisivät. Nuoren aikuisen silmät alkoivat loistaa ja hän vakuutti oikein mielellään jäävänsä kotimieheksi ja kasvihuonevastaavaksi.

Eilen laitoimme vaunua lähtökuntoon, olin ehtinyt unohtaa millaisia keittiövälineitä mikroskooppisen pieni matkakeittiömme sisältää, eivätkä varaston kaikki retkeilyvarusteet parin vuoden käyttämättömyyden jälkeen olleet enää kirkkaassa muistissa. Viimeisimmältä reissulta olimme paluumatkalla ostaneet jotain uusia vekkuleita inkkeitä, jotka olivat täysin ehtineet unohtua. Kammenpyörittäjä pikahuolsi polkupyöräni ja sekin pääsi telineeseensä mukaan. Uusi kypäräni ei ikävä kyllä ehtinyt saapua, vaan  joudun ottamaan sen vanhan sieltä laventelin alta takaisin päähäni. Ei sentään, Kammenpyörittäjä lainaa omaansa minulle ja hän lainaa perillisen kypärää, sen malli ei sovellu aikuisen naisen eleganssiini sitten mitenkään. Jollei joku vielä tiedä, aikuisen naisen eleganssini on lähipiirissä hyvin naurettu vitsi, se koostuu lähinnä käsilaukkuna käytetystä riisipussista ja punaisista crocseista.

Koska päätökset tehdään lähinnä muutettaviksi, ehdimme jo vaihtaa ilmansuuntaa totaalisesti ja aiomme suunnata länsiluoteeseen, kun karavaanimme tänään notkahtaa liikkeelle. Emme tiedä vielä kuinka monta päivää olemme reissussa ja minne päädymme, sen verran kyllä olemme antaneet itsellemme rajoituksia, että reunalta ei saa mennä yli ja lauantaiksi pitää ehtiä kotiin. Jos näette kuvassa esiintyvän ajoneuvoyhdistelmän kesäisillä teillä, vilkuttakaa!

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Suklaata, suklaata!

Talvella halusin kokeilla teekukkia ja ilokseni löysin netistä synnyinseudullani toimivan mukavan kaupan nimeltä Mandragora. Tilasin sieltä muutamia teekukkia ja ihastuin niihin kovasti. Myöhemmin selailin sivuja uudelleen ja tahdoin kokeilla myynnissä olevia erilaisia suklaa- ja kaakaotuotteita. Sovimme kaupan perustajan, Blankan kanssa siitä, että hän liittäisi tilaukseeni näytteittä heidän laajoista valikoimistaan. Tein tilaukseni jo huhtikuussa ja pian sainkin pakettini. Giro d´Italia ja Tanskan-matka sekä juuri päättynyt hävikistä herkuksi-teemakuukausi ovat pitäneet minut erossa suklaapaketistani tähän asti, mutta tänään minulla oli aikaa tutkia, mitä tulikaan tilattua ja mitä paketti sen lisäksi sisälsi. 

Tilasin kuvassa näkyvän suklaajuomasekoittimen tai -ravistimen, miten sen nyt tahtoo kääntää sanasta shaker. Samoin annoin kookokselle uuden mahdollisuuden ja tilasin luomukookoslastuja ja muutaman suklaatangon tuota shakeria varten. Paketissa oli mukana useita makuja lisää juotavaa suklaata, monta pientä pussia teetä ja paria mausteseosta. Kokeilin cashew-karamelli-makuista suklaajuomaa.

Tein kuten pakkauksessa ohjeistettiin, eli lämmitin kattilassa 2 dl maitoa, johon sulatin pötkön suklaata. Kaadoin juoman shakeriin. Ensin laitoin korkin huonosti kiinni ja sain hieman maitoa roiskumaan ympäriinsä, mutta olin sentään altaan äärellä, jote sen isompaa sotkua ei tullut. Uudelleenasetuksen jälkeen tulppa piti mainiosti ja heiluttelin purnukkaa hetkisen ja annoin juoman sitten levätä vähän aikaa ennen maistamista. En oikein päässyt selville mikä sen heiluttelun funktio oli, sillä suklaa oli jo kokonaan sulanut maitoon eikä rakenne muuttunut esimerkikisi vaahtoisemmaksi. Jos tämä on jollekin tuttu juttu tämä Zotter-firma tuotteineen, kuulisin mielelläni lisää. Kävin toki sivuja katsomassa ja tulkkasin niitä parhaani mukaan. Juoma oli hyvin vaalean ruskeaa, tuoksui pähkinäiselle ja maistui hyvälle, ei lainkaan liian makealle. Pitää kokeilla uudelleen selvästi suklaisemmilla mauilla. Zotterin sivuilla neuvottiin toinen tapa, jossa laitetaan kuuma maito sellaisenaan puteliin yhdessä suklaapötkön kanssa ja heilutteleminen sulattaisi suklaapötkön. Se kuulostaisi kyllä järkevämmältä. En ihan vielä tullut uskoon tämän shakerin tarpeellisuudesta, kattilakin on niin kätevä. Toki juoma säilyy kaksinkertaisessa lasiastiassa lämpimänä aika pitkään, mutta muuten se menee hieman hifistely-osastoon.

Kookoslastujen kokeilemisen aika ei vielä ole, sillä alkuvuoden aussikokkailut kookoksen parissa ovat vielä liian tuoreessa muistissa. Ja teenäytteisiinkin tutustun myöhemmin lisää. Mutta jos satutte pyörähtämään Rovaniemellä, käykää ihmeessä Mandragorassa!

Käytän nyt ensimmäistä kertaa Liemessä-blogin Jennin ideoimaa Sponssipallukka-logoa kertomaan siitä, että osa tässä postauksessa mainituista tuotteista on saatu lahjaksi kokeilemista varten ja olen lupautunut kertomaan niistä blogissani. Hui, tämähän melkein jännittää!