keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Pöllöwaarin Wine Maker Dinner

Colmarin neito 
Olemme käyneet aika paljon ravintoloissa reissuillamme, mutta kotikaupungin ravintolat ovat jääneet hieman paitsioon. Ei ole aikaa lähteä ravintolaan, joka sijaitsee lähellä. Kuinka hullulta se kuulostaa? Itseäni aktivoidakseni liityin Pöllöwaarin postituslistalle saadakseni tietoa, mitä siellä tapahtuu. Pöllöwaari on yksi Jyväskylän harvoista hyvistä ravintoloista ja sen nimi tulee useimmiten esille, jos kysytään suositteluja Jyväskylässä illastamiseen. Kaksi muuta ovat Kissanviikset ja Figaro. Tämän kuun lopulla on avautumassa uusi paikka, Harmooni, josta on lupa toivoa hyvää lisää Jyväskylän kapeaan hyvien ravintoloiden kirjoon. Tiedätte mitä tarkoitan tässä yhteydessä hyvällä ravintolalla. Hyvä ravintola on myös vaikka Tikkakosken Labella, kun tarvitsen pätevän pizzan arki-iltaan.

Pöllöwaarin postituslistan kautta sain noin kuukausi sitten tietoa Wine Maker Dinneriksi nimetystä illasta, jonka aikana olisi tarjolla neljän ruokalajin illallinen ja sille erityisesti sovitettu viinipaketti Domaines Schlumberger-viinitalon viineistä. Paikalla luvattiin olevan viinitalon edustaja ja paikkoja tietysti rajallinen määrä. Katsahdin kalenteriamme, joka yleensä ammottaa tyhjyyttään (tyhjä kalenteri - paras kalenteri). Nyt kyseisen päivän kohdalla oli merkintä "humpan loppu". Eli olimme tuona päivänä tulossa kotiin Saksasta. Vaikken erityisesti pidä varhaisista aamulennoista, tällä kertaa se sopi oikein hyvin, sillä ehtisimme hyvin matkalta kotiin ja illalla vielä Pöllöwaariin. Olisi vielä mukava jatkaa hieman lomatunnelmissa. 

Ranskalainen viinitalo Domaines Schlumberger oli meille ennalta aivan vieras, mutta muistinystyröitämme ja valokuva-arkistoja kaivelemalla huomasimme liikkuneemme muutamia kertoja aivan niillä main Elsassissa, josta näitä valkoisia viinejä tulee. Pöllöwaarilla on ymmärtääkseni jo pitemmän ajan ollut yhteistyötä Schlumbergerin kanssa. 

Illan aloitti Séverine Schlumbergerin (linkin kuvasta tunnistat hänet vaaleanpunaisesta puserosta, ehkä muutenkin) tervehdys, hän kertoi lyhyesti sukunsa omistamasta viinitalosta ja viineistä, joita saisimme illan aikana maistaa. 

Meille sattui hyvä tuuri, sillä pöytään, johon olimme istuutuneet, tulivat myös tämä viinitalon edustaja ja hänen suomalaiset yhteistyökumppaninsa. Niinpä saimme vielä paljon lisätietoa talon viineistä ja illan aikana tuli juteltua muutenkin vaikka mistä. Flunssanpoikasesta ja kiireisestä aikataulustaan huolimatta tämä viinitalon Euroopan kontakteista, somesta ja tiedottamisesta vastaava ranskalaisrouva oli mitä miellyttävin illallisseura. 

Ruoka illan aikana oli juuri niin kepeää ja keväistä, kuin toivoa voi. Illan aloitti pienen raikkaan keittiötervehdyksen jälkeen alkuruoka. Mukaani ottamani menukortin mukaan siinä oli parsaa & kevätvihanneksia, viinisuolaheinää ja versoja, annoksen parina oli Pinot Blanc les Princes Abbés 2011. Parsamousse oli todella miellyttävä kokemus suussa, haluaisin kokeilla itse sellaisen tekemistä nyt, kun parsakausi on aivan käsillä. 


Toisena ruokana oli klassinen kombinaatio scampi & vihreä parsa, hollandaise ja tomaatti. Viiniksi laseihin kaadettiin Riesling Grand Cru Kessler 2008. Voi miten pidimmekään parsasta yhdessä hapokkaan kastikkeen kanssa. Mietin omia hollandaisekokeilujani ja tunnustin mielessäni, että vielä on oppimista. 


Väliruokana oli menukortissa mainitsematon pieni annos, jossa oli (ellen aivan väärin muista) hanhenmaksaa ja kirpeää raparperikompottia. Sille tarjottiin pieni kaato sopivaa viiniä, jonka nimeä en kirjoittanut muistiin. 


Pääruoka oli vasikkaa & valkoista parsaa, sieniä, hunajaa ja mantelia. Sille sopiva viini oli Pinot Gris Grand Cru Spiegel 2007. Oli enemmän kuin totta, ettei annoksen kanssa hetkeäkään kaivannut punaviiniä, vaan yhteensopivuus lautasen ja lasin välillä oli aivan verraton. Tuollaista yhdistelmää en itse kuvittelekaan osaavani tehdä.


Illan kääntyessä loppua kohden saimme vielä eteemme kauniit jälkiruoat, joissa menukortin mukaan oli ananasta& aprikoosia, passionia ja pecanpähkinää ja sen parina Riesling Cuvée Ernest Sélection de Grains Nobles 2009. Vaikka jokainen illan ruokalajeista oli ollut mitä onnistunein, tämä kyllä vei voiton kaikista, etenkin ylimaallisen ihanan viinitilkan kanssa. 


Kuvat eivät tosiaankaan ole häävejä vähäisen valaistuksen vuoksi, mutta toivon niistä näkyvän, miten kauniita annoksia Pöllöwaarin keittiössä tehdään. Jälleen kerran olin iloinen, ettei yhtäkään annosta tarjoiltu liuskekivipalan päältä. 

Séverine Schlumbergerin kanssa keskutelusta jäi minulle parhaiten mieleen se, miten pienistä puroista täytyy parisataavuotisen historian omaavan viinitalonkin tulot tulla. Jopa tänne, sateiseen, kylmään Jyväskylään asti kannattaa matkustaa muutamaksi tunniksi markkinoimaan näitä upeita viinejä. Kannattaa istua samaan pöytään ventovieraiden ihmisten kanssa illalliselle, kannattaa kertoa mikä on parasta heidän viineissään. Olin verraten myyty. 

Pidin kovasti siitä itsevarmuudesta, mitä Séverine Schlumberger ilmaisi sanoessaan, että hän voi aivan täydellä varmuudella sanoa, että viini joka on kaadettu lasiin, on hyvää, siitä ei ole mitään epäilystä. Ja että se sopii tarjottavalle ruoalle. On aivan toinen asia, pitääkö lasiaan kallistava siinä olevasta viinistä, tai siitä yhdessä ruoan kanssa. Se on mieltymysasia. Mutta hänen talonsa viini sopii sille asiantuntevasti valmistetulle ruoalle, jonka kanssa se tarjotaan. Se oli minulle virkistävä ajatus ja sai minut miettimään uudelleen sitä, miten kannattaa Alkossa asioidessaankin kysyä neuvoa koulutetuilta myyjiltä, jotka eivät tarjoa mielipiteitään, vaan tietoa ruoan ja viinin yhteensopivuudesta. Ennen kaikkea ilta muistutti minua taas siitä, miten vähän tiedän viineistä. 

Ennen kuin autokuljetus Helsinkiin aikaisen lennon vuoksi lähti, Séverine Schlumberger pyysi illan keittiömestarin paikalle kiittääkseen siitä, miten mainiosti tämä oli suunnitellut illan menun viinitalon tuotteiden ympärille. Chef sai raikuvat suosionosoitukset meiltä kaikilta. Olen pahoillani, etten kirjoittanut keittiömestarin nimeä ylös, enkä löytänyt sitä Pöllöwaarin sivuiltakaan, mahdollisesti puusilmäisyyttäni. 

Illalliskokonaisuus viineineen maksoi meiltä kahdelta 230 euroa ja oli niistä jokaisen arvoinen. Ilmapiiri oli illan aikana mitä positiivisin ja lisäarvoa sille toi keskustelu hauskan Séverinen kanssa. Hän muuten kysyi, miten suomalaisia kohdellaan Ranskassa. Kerroimme aina saaneemme vähintään neutraalin, ellei ystävällisen vastaanoton, vaikkemme osaa ranskaakaan muutamaa, huonosti lausuttua sanaa enempää. Tähän hän sanoi olevansa tyytyväinen, sillä hänen mukaansa ranskalaiset ovat usein tylyjä toisilleen. Hän arveli, että parempi niin kuin, että olisivat sitä ulkomaalaisille. 

Palvelu Pöllöwaarissa oli koko illan ajan miellyttävää ja yhtenäistä. Pöytämme ulkomaalaisvahvistuksen vuoksi ruoat esiteltiin meille englanniksi ja sekin käytti sujuvasti. Leipää tarjottiin tasaiseen tahtiin ja se olikin hyvin maistuvaa ihanan suolaisen voin kanssa. Vettä kaadettiin laseihin ja muutenkin tarjoilu oli juuri sopivan huomaamatonta kuten pitääkin, vailla pokkurointia. 

Kurkin Pöllöwaarin viinilistaa ja vertasin illan menuun. Olimme jo aluksi saaneet kuulla, että paikalle oli tuotettu erikoistilaisuuden vuoksi viinilistalta löytymätöntäkin viiniä, mutta muutoin niitä on ainakin tällä erää Pöllöwaarista saatavilla. Alkon tilausvalikoimissa näyttäisi tällä hetkellä olevan näistä nauttimistamme viineistä Pinot Blanc les Abbés 2011 ja viisi muuta saman talon viiniä. Tuo jumalainen jälkiruokaviini ei ikävä kyllä ole ostettavissa Alkosta. 

Kokemus Pöllöwaarista oli erittäin positiivinen, edelliset muistomme paikasta ovat aikojen takaa ja aivan erilaisista tilausuuksista ja parista lounaasta muutaman vuoden takaa. Nyt jäi kyllä mieliteko mennä muihinkin teemailtoihin tai kokeilla ravintolan kausimatkamenuja, joille ilokseni huomaan myytävän myös asiallisia alkoholittomia juomapaketteja. 

joitakin elsassilaisia köynnöksiä jonain talvena

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Jäähyväiset humpalle


Kaikki hauska päättyy aikanaan, jopa humppareissu. Minilomasemme viimeinen täysi päivä kului muutaman vierailun verran tutussa Frankfurtissa. Saavuimme kaupunkiin aamupäivän puolella, kävimme ensin jättimäisessä pyöräliikkeessä, jossa ihailimme Pinarelloja ja Cerveloja ja ihmettelimme, miksi monen tonnin polkupyörässä on kahden euron polkimet. Myyjä selitti, että ihan jokaista pyörää voi kokeilla liikkeessä, eikä silloin tyylikkäät tai edes kelvolliset lukkopolkimet ole hyvä juttu edes kalliimmissa pyörissä. Asiakkaat tulevat kuka missäkin jalkineissa ja peruspolkimilla voi koeajon suorittaa. Ostimme selityksen. 



Ennen kuin menimme keskustaan, kävimme katsomassa millaisessa paikassa illan humpat olisivat. Meidän täytyisi mennä illalla paikan päälle autolla, sillä ajaisimme vielä keikan jälkeen Hahnin lentoasemalle, jossa olisimme viimeisen yön ennen varhaista aamulentoa. Das Bett-musiikkiklubi näytti ulkoapäin aika samanlaiselta entiseltä teollisuushallilta, kuin moni muukin saksalainen musiikkimesta. 


Se sijaitsi samalla kadulla kuin Ferrarin ja Maseratin liikkeet. Seuraavassa korttelissa oli Dacian liike, joka ei taitaisi päästä rahakkaampien merkkien väliiseen liiketilaan, vaikka se vapautuisikin. Samalla kadulla oli myös jonkunlainen siirtolapuutarhan ja kotitarvekanaloiden yhdistelmä. Korkeiden pensailla peitettyjen aitojen takana näytti olevan monenlaista viljelyä menossa ja porttien kohdalta näki, että kanoilla, kukoilla ja kaneilla oli mukavat oltavat kopeissaan. 



Aidan vierustalla oli myös kyyhkyslakkoja, ilmassa kävi jatkuva kyyhkysten paikanvaihtoralli ja kujerrus kuului yhdessä kukonkieunnan kanssa kauas. 



Meillä oli vielä monta tuntia aikaa ennen iltaista korvakulttuuria, joten menimme Frankfurtin keskustaan. Sää oli mitä mukavimman keväinen ja turisteja tuntui olevan jopa Kölniä enemmän. Kuljeskelimme tutulla kävelykadulla, jonka varrelta löytyvät kaikki tavaratalot ja merkkiliikkeet, joihin moniin emme toki mene koskaan. Suuri ostoskeskus muistui mieleemme siellä olevan hyvän sushipaikan vuoksi. Koska lounasaika oli juuri sopivasti, menimme nauttimaan hyviä, tuoreita sushiherkkuja. Aisossa sushia voi syödä hihnalta tai tilata pöytiin erilaisina kokonaisuuksina, listalla on myös muuta aasialaista ruokaa, ellei sushi satu maistumaan. Me istuimme hihnan ääreen ja poimimme hyvältä näyttäviä annoksia sitä mukaa, kuin kokki niitä valmisti silmiemme edessä. Etenkin friteerattuja osia sisältävät suupalat olivat mahtavia, vaikka niillä kyllä oli sitten hintaakin perusmakeja enemmän. Juuri Aisossa syödessäni olen ymmärtänyt sen, ettei riisin pidä olla liian etikkaista, eikä sitä pidä puristaa liian tiukaksi paketiksikaan. Kun vatsat olivat täynnä, näytti kassakuitti 42 euroa ja siinä oli mukana kaksi oluttakin. 



Kävelykatu oli todella täynnä väkeä, siellä oli niin turistiryhmiä, kuin paikallisiakin viettämässä kaunista kevätpäivää. Oli monenlaista rahankerääjää, kerjäläistä ja rikshakuskia, ilmapallonmyyjää ja katutanssijaa.  

bongaa klisee
uusi tyyli
pelleä ei sanottavammin kiinnostanut
kiirettä ei pukkaa






Tarkoituksemme oli käydä parissa taidemuseossa, joista ensimmäinen oli Schirnin Taidehalli. Siellä oli katukuvassakin hyvin näkyvä Esprit Montmartre-näyttely, joka oli todella näkemisen arvoinen. Näyttely oli ilmeisen suosittu, sillä alkuillasta saimme suorastaan tungeksia nähdäksemme teokset. Jos satutte kevään aikana Frankfurtiin, suosittelemme tuota näyttelyä hyvin lämpimästi.

nuoria puolalaisia muusikoita museon portailla, heidän keruuastiansa kilahti
Ensi syksynä samassa paikassa on esillä Helene Schjerfbeckin töitä, enpä pistäisi pahakseni pientä lokakuista Saksan-matkaakaan.


Toinen kohteemme oli Frankfurtin modernin taiteen museon Die Göttliche Komödie-näyttely. Olemme käyneet kyseisessä vinkeässä museossa pari kertaa aikaisemminkin, siellä joutuu helposti päästä pyörälleen pelkän arkkitehtuurin ja merkillisten porraskäytävien ja salien sekamelskassa. 


Tämä näyttely sisälsi paljon mielenkiintoista, mutta myös sitä osastoa, joka saa minut aina muistamaan, miksen sittenkään niin paljon pidä videotaiteesta tai ymmärrä ylipäätään modernia taidetta. Mutta aika kului sielläkin mukavasti. 


Reissun viimeinen humppakeikka Das Bett-klubilla oli melkein edellisillan Aachenin keikan veroinen. Paikka oli paljon avoimempi, sinne mahtui enemmän väkeäkin. Nytkään ei nähty humppajunaa paria vaunullista enempää, mutta muuten meno oli totutun reipasta. En kyllä osaa sanoa kuinka hyvin sitä itse jaksaisi illasta toiseen soittaa samaa musiikkia, mutta Eläkeläisiltä se näyttää käyvän. Olisi meille varmaan vielä keikka tai kaksi maistunut, mutta tällä erää piti suunnistaa kohti lentokenttää ja sanoa: Schönke dan, kiitokset humpasta!




maanantai 14. huhtikuuta 2014

Keskiviikko Aachenissa


Kölnissä olisi kyllä viihtynyt pitempäänkin kuin kaksi päivää, mutta keskiviikkona haimme vadelmanpunaisen Fiestan tallista ja jatkoimme matkaa. Olimme viime vuonnakin Eläkeläisten Aachenin keikalla Musikbunkerissa. Ennen illan keikkaa kävimme Aachenin keskustassa pienellä kävelyllä. Poikkesimme Contigon liikkeeseen kelpo espressoille ja ihailimme täyteen ahdettuja leipomoiden ikkunoita.


Kumpikin oli huonomuistinen sen suhteen, millainen Aachenin keskusta oikein olikaan, mutta pian kyllä muistimme, että olemmehan me täällä käyneet. Eräällä aukiolla rakennettiin mielenkiintoista installaatiota, sitä puuhaa olisi katsonut pitempäänkin.




Kurkkasimme samaan kirkkoon kuin viime vuonnakin, sen sivustalla oli jotain jännittävää menossa. Arvelimme, että siellä oli oikotie taivaaseen. Emme kuitenkaan jääneet katsomaan, josko jonoa alkaisi muodostua.

tikapuita pitkin taivaaseen?
Löysimme myös mainion keittiötarvikeliikkeen, josta hankimme Kitchen Aidin lihamyllyyn makkarasovitteen. Nyt ei ole enää paljonkaan tekosyitä sille, miksen opettelisi kunnolla makkaroiden valmistamista. 



Ennen majoittumista tuttuun Ibis-hotelliin kävimme ostamassa iltapäiväevästä. Joka minilomasella täytyy ainakin kerran murustella hotellihuoneessa erilaisia herkkuja. 


Illan Eläkeläisten keikka oli kiertueen kuudes. Edellisiltana yhtye oli  piipahtanut Hollannin puolella Harlemissa, mutta palannut jälleen Saksaan. Illan performanssi oli mitä mainioin, väkeä oli pienehkössä bunkkeritilassa sopivasti ja humppa raikui. Energiaa tuntui riittävän ja tunnelma oli matalassa katossa. Encoreja oli oikein kaksin kappalein ja lämpimään Aachenin iltaan purkautui tyytyväistä humppaväkeä yhdentoista tietämillä. Oli mukava kävellä muutaman korttelin matka rauhallisia asuinkatuja ja pötkähtää nukkumaan mukavan perushotellin mukavalle vuoteelle. 

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Kölschin mitalla

En ole vielä käynyt saksalaisessa kaupungissa, josta en olisi pitänyt, mutta joistakin germaanikaupungeista pidän vielä toisiakin enemmän. Aloitimme tämänkertaisen minilomasemme Cochemista, jonka ilmapiiri on omiaan pienille ennakkomaistiaisille siitä, miltä tuntuu sitten olla seniorikansalainen. Siellä termi nightlife tosiaan tarkoittaa nukkumista, eikä yhtään mitään sen villimpää. 


Koska emme sentään ihan vielä ole geriatriavaiheessa, jätimme Cochemin heti saapumistamme seuraavana aamuna ja siirryimme Kölniin, kuten  toissapostauksessa kerroinkin. Olemme käyneet Kölnissä toistakymmentä kertaa, niin perhematkoilla, kahdestaan kuin aikuisten sukulaisten yhteismatkoillakin. Kertaakaan emme ole tainneet jättää käymättä Kölnin Katedraalissa, kaupungin ytimessä sijaitseva muhkea herranhuone toimii mainiona suunnistusapuna katuja tallatessa. Sen kaksoiskirkontornit ovat koko kaupungin symboli ja niiden siluettia käytetään lukemattomien yritysten ja paikkojen logoissa ja tunnuksissa. 


Hotellimme sijaitsi vain muutaman sadan metrin päässä katedraalista, tosin välissä oli massiivinen rautatieasema, josta liikennöi niin lähi- kuin kaukojunareittejä ja maan alla metro. Hotelli Ludwigin kelpoisa aamiainen polttoaineenamme suuntasimme molempina Kölnin aamuina kohti keskustaa. Sivumennen sanoen Ludwigin aamiainen oli parhaita Saksassa nauttimiamme, pientä kateutta tuntien söin juuri oikein paistettuja pieniä bratwursteja ja lupasin itselleni, että opettelen tekemään kunnollisia makkaroita. Tavallisuudesta poiketen hotellin aamiaisella oli tarjolla myös kasviksia, emmekä ujostelleet ottaa niitäkään. 

Meillä alkaa olla jonkunlainen tuntuma liikkua Kölnin keskustassa ilman karttaakin, joka toki repusta löytyi siltä varalta, että menettäisimme suuntavaistoimme. Illan humppakeikka Undergoundissa rytmitti maanantaimme. Lounastimme keskustassa ja kävimme tutuissa kaupoissa. Tuo maanantai oli mukavan kesäinen, lämmintä parikymmentä astetta ja kauniit punakukkaiset puut koristivat niin kadunvarsia, kuin sisäpihojakin. 


Tiistaiaamu valkeni sitten tuulisessa ja pilvisessä säässä. Ikkunasta kurkistaessani näin kauniin vaaleanpunaisen sateen, kun puiden kukat leijuivat puuskaisessa tuulessa ja satoivat maahan tehden sisäpihasta oudon kauniin. Tiistain ohjelmassa oli käydä museoissa ja syödä kevyesti päivällä. Olimme illalla menossa syömään ravintolaan, joten mitään kovin tuhtia ei päivällä saanut syödä. Kävelimme keskustaan uutta reittiä, suoraan Rhein-joen varteen käydäksemme katsomassa Hohenzollern-sillan lemmenlukkoja. Kukaan ei voi väittää, että romantiikka on kuollut, kun tuon sillan kaiteita katselee. Eikä lukkobisnes. 



Sillalle meitä vastaan ajoi postinkantaja täyteen lastatulla polkupyörällään, jonka sivulaukkujen läpät olivat ilmeisesti hieman huolimattomasti suljetut. Puuskainen tuuli lennätti ilmaan aimo nipun kirjepostia ja hetken aikaa kirjekuoria leijui korkealla ilmassa ja laskeutui niin sillalle, sen alapuolella kulkevalle joenreunustielle kuin suoraan jokeenkin. Me ja muutamat muut ohikulkijat autoimme hätääntynyttä posteljoonia keräämään kirjeitä, mutta loppujen lopuksi kirjeitä jäi joenpenkalle ja veteen, kun jakaja jo jatkoi reitilleen. Toivottavasti mikään kovin tärkeä kirje ei jäänyt välille tai joutunut vääriin käsiin. 


Meillä oli aikomus mennä Wallraf-taidemuseoon, mutta sen aukeamista odotellessamme kävelimme joenvarren puistoa pitkin. Kammenpyörittäjän ottaessa valokuvia, olin istahtamassa puistonpenkille, kun huomasin sillä nipun kortteja. Siinä oli saksalaismiehen ajokortti, sairausvakuutuskortti ja luottokortti sievässä nipussa. Katselin hieman ympärilleni, että olenkohan joutumassa piilokameraan tai lavastetaanko minua taskuvarkaaksi, mutta niin ei tainnut olla. Kysyimme läheisen ravintolan henkilökunnalta, minne meidän pitäisi kortit viedä ja he lupasivat korteissa olevien tietojen perusteella jäljittää henkilön. Paikalla oli sen verran monta germaania, että uskalsimme luottaa, että juuri noin tehtäisiinkin. Pian Herr Homburgin puhelin soisi ja hän saisi korttinsa takaisin. 


Aamuisella korttelien kiertelyllämme olimme kello kymmenen lähestyessä ja museoiden avautuessa sittenkin lähempänä Römisch-Germanisches Museumia, joka lienee suomeksi Roomalais-Germaaninen Museo. Se sijaitsee aivan Kölnin Katedraalin vieressä ja mikäli olen oikein ymmärtänyt, se on rakennettu kyseiselle paikalle sen vuoksi, että siltä kohdalta löytyi 1940-luvulla kaupunkirakentamisen yhteydessä upea Dionysosin mosaiikki. Suurikokoisen mosaiikin siirtäminen olisi ollut mahdotonta, joten myöhemmin paikalle rakennettiin museo sitä suojaamaan. Mielestäni erinomaisen ruma betonirakennus oli yksi mielenkiintoisimmista museoista aikoihin. Vaivasimme päätämme, olemmeko käyneet siellä aikaisemmin, edes silmiähivelevä mosaiikki ei saanut meitä varmoiksi, olimmeko nähneet sen aikaisemmin vai emme. 



Päivän lukuisten sadekuurojen välissä kävelimme Wallraf-museoon, jossa etenkin ylimmän kerroksen impressionistinen ja neo-impressionistinen kokoelma miellyttivät meitä. Tunsin itseni niin vanhaksi tuhahdellessani nuorisoa, joka oli ilmeisesti tekemässä taiteeseen liittyvää koulutehtävää. Nykyään se tapahtuu näköjään ottamalla kännykkäkuvia itsestä, parhaasta ystävättärestä ja poikaystävästä taideteoksen edessä. Lisäpisteitä saa kai siitä, että poikaystävä ottaa paidan pois kuvauksen ajaksi ja suutelee naista esittävän patsaan rintaa. Ei meidän nuoruudessa! Museon muita aikakausia esittelevät kerrokset kävelimme hieman ripeämpää tahtia. 


Koska meillä oli illallisvaraus ravintolaan, tarkoituksemme oli syödä vain vähän päivällä ennen paluuta hotelliin siestalle. Olimme vilkuilleet ravintoloiden ruokalistoja varhaisparsan toivossa ja kyllähän sitä olikin jo tarjolla. Valitsimme joenvarren ravintolan, jonka nimi on kyllä jo unohtunut. Otimme erilaiset annokset, minä parmesaanilla gratinoitua vihreää parsaa ja Kammenpyörittäjä hollandaisen kanssa tarjottua valkoista parsaa. Vallan mainiot annokset huuhdoimme alas Kölschillä, tuolla kepeällä kölniläisellä oluella, joka tarjoillaan perinteisesti kahden desin annoksina ohuenohuista suorista laseista. 


Varsinaisissa Kölschiin keskittyneissä paikoissa oluen vakava nauttiminen tapahtuu siten, että istutaan baaritiskillä edessä lasillinen olutta. Kun lasi tyhjenee, oluenlaskija tuo uuden annoksen, vetäisee pahviseen lasinalustaan viivan ja poislähtiessä asiakas maksaa tukkimiehenkirjanpidon mukaisen määrän kaksidesisiä annoksiaan, joiden tyypillinen hinta on 1,20 €. Lasinaluseen tarjoilija saattaa kirjoittaa asiakkaan nimen ja kun lasku on maksettu, kirjanpito vedetään kynällä ylitse, sain sattumalta oman lasini alle Dieterin saldon. Hän oli nauttinut kuusi annosta ennen lähtemistään. Kävimme yhdessä tällaisessa paikassa lasillisella, enkä voinut olla tuntematta oloani hieman vaivautuneeksi. Ehkä Kölnissä naisilla ei ole tapana käydä Kölschillä juuri tuollaisissa paikoissa, vaikkei minulle kieltäydyttykään myymästä. 

vain muistot jäljellä
Olin etsinyt meille illallispaikkaa tripadvisorin avulla jo hyvissä ajoin ennen matkaa. Valintani päätyi Wein am Rhein-nimiseen ravintolaan. Merkittävä valintakriteeri oli se, että ravintolalla on verkkosivut, mielellään jopa englanninkieliset sekä etenkin mahdollisuus tehdä varaus netissä. 


Matkaa suunnitellessani (majoitukset ja ravintolat kuuluvat minulle, lennot, autonvuokrat sekä kulttuurimenot Kammenpyörittäjälle) varasin ensin illallispaikan ja sen sijainnin mukaan majoituksen. En kyllä ollut älynnyt pelkkää karttaa katsomalla, että hotellimme sijaitsi niin lähellä ravintolaa, matkaa oli jopa korttelin verran ja se sisälsi yhden kadun ylityksen! 


Varauksemme oli kello 18, eli heti ravintolan avauduttua. Sisustus oli kauniin moderni ja ilmava, ravintolan verkkosivuilla on kauniita kuvia paikasta, me emme tohtineet ottaa kuvia kuin ujosti annoksistamme. Palvelu oli asiantuntevaa ja kävi loistavasti englanniksikin heti, kun olimme tunnustaneet puhuvamme vain vähän saksaa. Otimme alkuun lasilliset Bollingeria ja niillä ilta alkoikin mitä parhaiten. Ruokalista oli luvannut jo etukäteen hyvää ja olimme jo valmiiksi miettineet ottavamme viiden ruokalajin yllätysmenun viineineen. Kysyimme pientä vinkkiä, mitä illan yllätykset mahtaisivat olla ja muutamin sanoin kuvaillut ruokalajit vakuuttivat meidät. 

Aterian aloitti ihastuttava graavihaukiannos, josta löytyi pieniä kirpeitä hyytelöpaloja, pikkelöityä retiisiä ja jotain vihreää, jonka nimestä emme päässeet aivan selville. Annoksen päällä oli hienostunutta tomaatti-consommésta tehtyä vaahtoa. Enpä olisi arvannut pitäväni niin paljon graavihauesta. Annoksen parina oli itävaltalaisen Groiss-viinitalon Gemischter Satz. Etiketin pupu olisi varmasti ollut myös luimupupun mieleen.


Toinenkin ruokalaji oli kalaa, tällä kertaa merikrottia. Kala oli kevyesti grilattu ja tarjottiin syvälta lautaselta yhdessä vihreiden parsanuppujen, paprikan ja artisokan kanssa, kaikkea yhdisti maukas liemi. Tämäkin kala-annos hupeni lautasiltamme mitä parhaimpiin suihin ja ihastelimme kalan juuri oikeaa kypsyyttä ja sitä, miten hyvin eri kasvikset sopivat yhteen. Tämän annoksen viini oli tutusta Moselin laaksosta, Heinz Schmittin viinitalon Rieslingiä. 


Pääruokana meillä oli härän filettä, joka oli nähnyt pannun melko etäältä. Meiltä ei muuten kysytty minkä kypsyisenä tahtoisimme lihan, mutta ei sitä muunlaisena olisi pitänyt tarjotakaan, niin suussasulavaa se oli. Lihaa säesti jälleen parsa, sekä yrttinen perunamuusi. Meillä ei ollut mitään muuta valittamista koko aterian aikana kuin se, että pääruoka-annos oli selkeästi liian suuri ajatellen sitä, että kaksi edellistä annostakin oli enemmän kuin suupalan kokoisia. Minun oli pakko jättää hieman lisäkkeitä, mutta mahtavat lihapalat kyllä saimme syötyä. Pääruoan punaviini oli kevyttä, mutta tarkemmin en pysty sitä pikaisesti puhelimen muistiin kirjoittamani tunnisteen perusteella löytämään. 


Ennen jälkiruokaa söimme juustoja, joiden parina oli Scheun makea Rieslaner Ausläse. Juustoja oli viisi pientä palaa, ne neuvottiin syömään miedoimmasta tuhteimpaan yhdessä tumman, mausteisen leivän ja viikunahillokkeen kanssa. Juusto-opintoni alkavat olla jo ohittaneet esikouluvaiheensa, sillä saatoin sanoa pitäväni aivan kaikista juustoista, myös sinihomeisesta. 


Jälkiruokia oli kaksi, crème brûlée ja vadelmasorbetti. Yksikin olisi riittänyt, mutta emme pistäneet pahaksemme kahtakaan, vaikka aloimme olla melkoisen täysiä. Brûlée oli unelmaisen pehmeä ja kuori juuri oikean rapea, sorbetti raikasta ja sitä koristanut karamellilastu hauska. Viininä jäkiruoka-annoksille oli Domaine Rière-Cadène/ Perpignan 1997 Rivesaltes Ambré. En muuten oikein tiedä miten viinien nimet pitäisi esitellä postauksessa, joten kirjoitin koko rimpsun. 


Aivan lopuksi nautimme vielä asialliset kupposet espressoa. Kahden hengen viiden ruokalajin yllätysmenu viineineen, alkujuomineen ja kahveineen maksoi vähän alle 250 €. Palvelu oli mitä miellyttävintä ja ilmapiiri arki-illasta johtuen hiljainen. Maksun kanssa koitui hieman ongelmia, mikään meidän korteistamme ei toiminut maksupäätteessä, mutta onneksi yhteensä löytyi riittävästi käteistä. Minulta lisäpisteitä ravintola sai siitä, että kaikki ruokalajit tarjottiin oikeilta reunallisilta lautasilta.

Tässä vaiheessa ilta oli kyllä mukava, että matka ravintolasta oli google-kartankin mukaan vain 41 metriä. Oli nimittäin vierimistä siinäkin. Kammenpyörittäjä oli ajatellut käyvänsä vielä ottamassa hieman valokuvia illan pimettyä, mutta olimme kyllä syöneet itsemme sen verran tainnoksiin, että uni tuli varhain. 

täältä haimme auton seuraavana aamuna ja jatkoimme matkaa