sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Syömässä Espanjassa


Postaustiheydestä voinee päätellä, että Campakeittiö on tyhjänä. Kotiin yksin jäänyt Kammenpyörittäjä ei ole tainnut juuri kokkailla itselleen. Tuplaespressoja on tainnut laittaa. Olen ollut nyt neljä viikkoa reissussa ja kolme niistä caminolla. Kävelyä on jäljellä vielä kaksi viikkoa ja kolmen viikon kuluttua olen ollut jo vuorokauden kotona. 

Muista reissusta ja minilomista poiketen ruoalla on ollut hyvin erilainen rooli tällä matkalla. Jollei voi puhua ihan pakkosyömisestä,  niin melko lähellä se on ollut. Jo ensimmäisellä kävelyviikolla ruokahaluni väheni ja tuntui lähes katoavan, vaikka hyvin tiedän pitkään jatkuvan kävelysuorituksen rinkka selässä vaativan myös tankkaamista.

Tankkaamiselta syöminen on juuri tuntunutkin. Ei aterioilta, ei herkuttelulta tai napostelulta, vaan pakonsanelemalta huoltotoimelta. Tähän on moniakin syitä, jotka omalla kohdallani ovat köyhdyttäneet ruokavaliotani. 



Suurimman osan kävelemästämme matkasta olemme olleet umpimaaseudulla, siellä camino kulkee. Reitti kulkee kylästä kylään ja useammin pysähdyspaikkojen asukasluku on alle kuin yli sata. Kylä muodostuu sen halkaisemasta kadusta,  parista poikkikadusta ja usein toinen laita jo näkyy kylään tullessa. Caminobisneksen ympärille on kehittynyt tietty kaava. Aivan pikkukylässäkin voi olla 2-3 albergueta (peregrinojen majataloja), ehkä hostelli tai casa ruralkin niille vaeltajille,  joille yhteismajoitus ei passaa. Kyläläisten omiin tarpeisiin on baari tai kaksi ja samat baarit ovat peregrinojen ahkerassa käytössä, niissä pidetään sadetta, juodaan loputtomia kahvikupillisia,  syödään täytettyjä leipiä ja illan tullen menu peregrinoja, joilla päästään yön yli. Ruokakauppoja ei ole läheskään joka kylässä, tai ne ovat jo, vielä tai taas suljettuja. Kaupungeiksi laskettaviksi olevissa paikoissa on tietysti kauppoja enemmän, sekä leipomoita ja hedelmäkauppoja. 



Päivän ruokapolitiikka on muodostunut aika vakioksi. Koitamme pitää pientä starttivarastoa syötävää, jolla pääsee liikkeelle. Helpoiten se onnistuu jogurtilla, jotka useimmiten ovat mauttomia ylikansallisia tuotteita,  näin viileillä säillä ne kyllä säilyvät yön yli. Hedelmät toimivat myös,  kanarialaiset banaanit lähinnä ja mannermaan sitrukset. 

Päivän etapin ollessa ihanteellinen siinä on sopiva pysähdyspaikka 3-6 km päässä lähtöpaikasta. Jälleen uusi kylä tai pikkukaupunki,  joka jollakin toisella jaotuksella on yöpymispaikka, tai myöhempi paussipaikka muille peregrinoille. Meille se sattuu olemaan aamukahvikylä. 

Caminoreitti kulkee kylän halki, seuraamme vain keltaisia nuolia ja simpukkakuvioita ja siltä reitiltä kylän baarit löytyvät. Niistä löytyvät myös muut vaeltajat, rinkat on kasattu nurkkiin ja lähes jokainen tilaa cafe con lechen, hyvän maitokahvin, joka energian saamiseksi sokeroidaan runsaasti. Syötäväksi on tarjolla erilaisia täytettyjä patonkeja (bocadilloja),  perunamunakasta, makeita leivonnaisia ja hyvällä tuurilla juuri puristettua appelsiinimehua. Hyvin nopeasti näihin tottuu ja seuraavaksi kyllästyy, mutta jotainhan sitä on syötävä. Juomisen kanssa saa olla tarkkana. Nyt kun olemme nauttineet runsaista vesisateista ja viileistä ilmoista ei aina tunnu, että pitäisi juoda niin paljon kuin helteellä, tai edes tavallisella kesäsäällä. Juoda silti pitää ja sitten on kohta pissahätä, etenkin kahvin jälkeen. Seuraavaan kylään, baariin ja sen vessaan on tyypillisesti matkaa taas noin 5-8 km, joten melko säätämistä välillä on. 


Lounasaikaan olemme jo yleensä kävelleet päivän osuuden, lounasaika on iltapäivällä noin yhden ja kolmen välillä. Koska ruoka on ihan sitä samaa lounaalla ja päivällisellä, syömme niistä useimmiten myöhemmän. Tarjolla on melkein aina jo mainittu menu peregrino, joka on edullinen kolmen ruokalajin ateria. Sen hinta on vaihdellut 9-12 euroon. Yleensä on kolme alkuruokavaihtoehtoa,  keitto, salaatti ja pasta. Niistä salaatti on ollut minulle mieluisin, siinä on melkein joka kerta mukana tonnikalaa ja kananmunaa, sekä runsaasti öljyä. Kasvissyöjä, vegaanista puhumattakaan voi olla hieman pulassa ennen kuin huomaa, että salaatti pitää pyytää ilman noita minulle mieluisia lisiä. Pastat ovat olleet myös hyviä, se olisi jo salaatin kanssa riittävä ateria. Seuraavalla kerralla kysynkin voinko ottaa kaksi vaihtoehtoa alkuruokien puolelta ja jättää pääruoan väliin, miksei sekin onnistuisi. Pääruoat ovat tyypillisesti possua, vasikkaa, kanaa ja kalaa. Paistettua ja ranskalaisten kanssa hyvin pelkistetysti tarjottuna. Yleensä liha on ihan hyvin paistettu, erittäin simppelisti vain suolalla maustettu. Kalat ovat sivusilmällä katsottuna olleet naapuripöydissä hyvin ruotoisia tapauksia. Jälkiruoka on joku valmistuote,  pikkupurkki jogurttia, jäätelötuutti tai sitten hedelmä. Juomana on ollut viiniä yhdestä lasillisesta puoleen pulloon/ruokailija ja vesi pitää erikseen pyytää. Vesi ja viini ovat vaihtoehdot toisilleen. Leipäkorissa on vaihtelevan tuoretta vehnäleipää. 

Menu peregrino tarjoillaan usein seitsemästä eteenpäin ja siihen aikaan ihmisillä onkin jo nälkä ja kiire nukkumaan. Tarjoilu on tehokasta, lautasia lennätetään kiireellä pöytään ja pois. Kesän huippukautena varmasti vielä kiireemmin. Sitten vain nukkumaan vatsan viereen ja sama homma seuraavana päivänä. 

Kuten mainitsin, ruokahaluni on melko vähäistä, minulla on ollut nälkä noin kerran pari viikossa. Ei vain tee mieli mitään.  Ihmeen hyvin olen kuitenkin jaksanut kävellä päivittäiset matkat. Luultavasti olen hieman käyttänyt vararavintojani. 

Pari hyvää ateriaa olemme osuneet syömään, niistä yksi oli muutama päivä sitten kylässä, jonka nimeä en enää muista. Aterian muut osuudet olivat aivan tavalliset, oli soppaa, salaattia ja jäätelötuutti,  mutta pääruoka, kanipata oli aivan loistava. Meillä oli lautasella puolikas kani maukkaassa höystössä ja vähän raaoiksi jääneet ranskalaisetkaan eivät pilanneet annosta.



Toinen hyvä ateria oli eilen illalla täällä Leonissa, jossa olemme olleet viettämässä hieman caminolomaa, siitä voi halutessaan lukea toisesta blogistani, CampaCaminosta.  Ikävä kyllä en osaa tällä tabletilla tehdä linkkejä. 

Olimme illalla kaupungilla, kävimme nunnaluostarissa vesperissä ja menimme sen jälkeen luostarin pitämän hotellin ravintolaan syömään. Luostari ylläpitää myös albergueta saman rakennuskompleksin puitteissa. Ravintolasta oli saatavilla 28 euron hintainen maistelumenu, jonka pistelimme menemään. Tarjolla oli lämmintä kanasalaattia, jonka pikkelöidyt vihannekset olivat aivan loistavia. Toinen ruokalaji oli merellinen, siinä oli pieniä grillattuja mustekaloja ja sitten niitä, jotka ovat englanniksi squid, en saa päähäni, mitä ne ovat suomeksi. Netti tarjoaa vain sanoja mustekala ja kalmari.  Kalmari lienee oikea sana. Kolmas annos oli jotain valkoista kalaa ja ilmeisesti niitä pitkulaisia simpukoita, joiden kuori on kuin partaveitsen kuori. Väliin tuli pieni mansikkainen juoma,  jota kutsuttiin sorbetiksi. Pääruoka oli ibericopossuviipaleita hyvin tavallisessa kastikkeessa kahden pienen perunakuorukan kanssa. Jälkiruoka oli aika 90-lukulainen,  pippurilla maustettuja mansikoita vaniljakastikkeen kanssa. Mansikat olivat kovia ja maistuivat vain vähän muulle kuin pippurille. 







Lisäksemme ravintolaan tuli myöhemmin kaksi espanjalaista seuruetta, mutta paljon myöhemmin kuin me, jotka aloitimme kello 21. Ruoka oli muihin reissun antimiin verrattuna oikein hyvää ja erittäin edullista. Juomana oli  pullo paikallista punaviiniä ja lopuksi kupilliset teetä. 28 euroa henkilöltä tästä ei ollut paljon, se oli vähän.

Menu peregrinojen lisäksi olemme syöneet muutamia pizzoja ja paelloja, olleet kerran pari maistelemassa tapaksia ja sitten olleet vain syömättä. Yksi hampurilaisateriakin on tullut syötyä. Kunnon churrot on vielä saamatta. Olen iloinen, että tämän vuoden Espanja-haaste on vasta syksyllä, nyt ehdin kyllästyä näihin ruokiin joksikin aikaa. 




Huomenna kävely jatkuu tämän lusmuiluviikonlopun jälkeen. Meillä on vielä kaksi kovaa kävelyviikkoa edessä ennen kuin saavumme Santiago de Compostelaan 2.5. syntymäpäivänäni, mikäli kaikki menee hyvin. Siellä tapaan Kammenpyörittäjän ja voin jo tunnustaa, että aivan tunteja en vielä laske,  mutta päiviä kyllä!

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Strutsinmunan avaaminen ja brûlée


Hankimme tammikuisella Tallinnan reissulla strutsinmunan, jota pidimme varaston todella viileänä pidettävässä jääkaapissa aina maaliskuun alkuun asti. Kammenpyörittäjä käänteli munaa silloin tällöin ja siirsin aina tuonnemmas sitä hetkeä, jolloin muna avattaisiin. Luin moneen kertaa sauvajyväsen kaikki strutsinmunaohjeet ja mietin, että pakko kai se on uskaltaa. 

Avaamisen teimme ulkona siltä varalta, että muna olisi pilaantunut, arvelimme että se saattaisi tuoksua käänteishyvälle. Kammenpyörittäjä otti välineistöä esille autotallin puolelta, minä keittiöstä. Valitsimme työkaluksi Dremelin ja otimme esiin kaksi kulhoa, siltä varalta, että saisimme keltuaisen ja valkuaisen erotettua. Olin ymmärtänyt, ettei se aina onnistu. 

Kammenpyörittäjä leikkasi kovaan kuoreen kolmionmallisen kuvion, siinä kyllä haisi epämiellyttävästi niin hammaslääkäri kuin kallonporauskin (vaikka mistä minä tiedän, miltä se haisee?). Kun Dremelin laikka surahti kuoren läpi, poistimme irtopalan veitsellä, se lähti nätisti pois, myös munan sisäpuolen kalvo irtosi palan mukana ja saatoimme neninemme todistaa, ettei muna ole pilaantunut. 



Kaadoimme varovasti valkuaista isoon kulhoon varoen keltuaisen valahtamista sekaan, se onnistui hyvin. Kun kaikki valkuainen, noin litran verran oli saatu talteen, oli keltuaisen vuoro. Se oli kaunista kirkkaankeltaista massaa joka viileyden vuoksi valui melko jähmeästi pienempään kulhoon. Keltuaista oli noin puoli litraa. 




Päätimme tehdä strutsinmunan kuoresta tämän vuoden pääsiäisruohoastiat. Kammenpyörittäjä leikkasi samalla välineellä kuoren kahteen suunnilleen samankokoiseen puolikkaaseen. Sisäkalvo irtosi nahkamaisena pois helposti ja kuori oli huuhdottavissa aivan puhtaaksi. 


Strutsibrûlée neljälle (eli me saimme kumpikin kaksi)

  • 1 dl strutsinmunan keltuaista
  • 4 dl kermaa
  • 80 g sokeria
  • 1 tl vaniljatahnaa
  • hieman sokeria vanukkaan päälle viimeistelyssä
Ota esille haudutuspata, kuumenna vettä kiehuvaksi kattilassa tai vedenkeittimellä odottamaan. Sekoita kaikki vanukkaan ainekset kannussa huolellisesti sekaisin, että sokeri liukenee kunnolla nesteeseen. Täytä neljä pientä jälkiruoka-astiaa, jotka kestävät kuumuutta melko täyteen. Tämä jälkiruoka ei kuohu, riittää että noin sentti jää yläreunasta varaa. Toisaalta matalampi laakea asti hyytyy nopeammin. Minä käytin pieniä kohokasvuokia. Kaada kuumaa vettä muutama sentti haudutuspataan ja asettele kohokasvuoat pataan. Kaada varovasti vettä lisää pataan niin, että vuoat ovat yli puolen välin vesihauteessa. Laita pataan kansi päälle ja pata low-asetukselle, mikäli sinulla ei ole kiire jälkiruoan kanssa. 

Noin kolmen neljän tunnin jälkeen voit kokeilla vanukkaan tanakkuutta hieman hytisyttämällä vuokaa ja jos se on vielä liian juoksevaa, hauduta lisää. Jos kiire pukkaa, laita pata high-asetukselle. Voit mitata vanukkaan lämpötilaa, sen pitäisi olla noin 85 astetta, että se on sopivan hyytynyttä ja valmis otettavaksi jäähtymään. Kokeile lämpötilaa mittarilla, jonka anturin voit tökätä vanukkaaseen. 

Kun vanukkaat ovat riittävän hyytyneitä, nosta ne varovasti padasta ja laita jääkaappiin tai peitettynä ulos jäähtymään. Pari tuntia riittää jäähtymiseen, mutta voit viilentää niitä yön ylikin. Ennen tarjoilua ripota pinnalle hieman sokeria ja paahda pinta keittiötoholla rapeaksi karamellikuoreksi. 

Strutsinmunan keltuaisesta tehty brûlée oli todella hyvää, mutta en sitä erityisesti osaisi kyllä kananmunan keltuaisesta tehdystä osaisi erottaa. 


Muun osan strutsinmunan sisällöstä käytin pannukakun tekemiseen ja pakastin litran verran seosta. Sauvajyvänen sanoi, että seos kestää hyvin pakastamista. Pannukakku oli ihan hyvää, mutta poltin sen pohjan perusteellisesti. Alan olla varma, että uunimme tosiaan on menossa rikki, sillä se ei tunnu pitävän lämpötilaa haluttuna entiseen tapaan ja leivonnaisten pohja palaa siinä, missä pinta ei vielä ole kypsä. Samaa epäilin jo viime vuoden puolella, kun koitin tehdä kääretorttua. Kesällä viimeistään hommaamme uuden uunin, kun olen taas kotimaisemissa kokkailemassa. 

Minä tein strutsibrûléeta viikko ennen caminolle lähtemistä, tämä postaus tulee ajastettuna, kun olen toivon mukaan kävellyt pohjoisessa Espanjassa jo viikon verran. Matkaani kävelyreissullani voi seurata CampaCaminossa ja Instagramissa

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Pikkuinen mutta maukas salaatti


Sen siitä saa, kun laittaa Kammenpyörittäjän asialle, hän toi taas taloon fenkolin! Sitähän oli sitten koitettava käyttää. Etsin jonkunlaista salaattia, jossa fenkolia olisi ja löysinkin foodgawkerista kauniin salaatin, joka toteutti myös muuten syö kaikki loppuun-teemaani. Sain salaattiin menemään ikkunan yrttiastiasta rucolan ja talouden viimeisen verigreipin. Vähän muuntelin ja lisäsin aineksia, luonnollisesti.

Tujakka salaatti kahdelle

  • kourallinen rucolaa
  • 1 verigreippi ja sen mehu fileroinnin jälkeen
  • pieni pala fenkolia
  • muutama saksanpähkinä
  • pieni pala fetaa
  • oliiviöljyä
  • suolaa ja pippuria
Asettele rucola tarjoilulautaselle ja fileroi sen päälle greippiviipaleet, kerää siinä veitsitellessäsi hedelmän mehua talteen. Purista loppu mehu irti filerointijämästä kastiketta varten. Leikkaa fenkoli oikein ohuiksi suikaleiksi ja ripottele suikaleet salaatin päälle. Pilko muutama saksanpähkinä ja ripota nekin salaatin päälle, samoin murusteltu feta. Vispilöi mehuun hieman oliiviöljyä ja mausta kastike suolalla ja pippurilla. Kaada kastike salaatin päälle vasta juuri ennen tarjoilua. 


Söimme tätä salaattia maaliskuun alkupuolella, kun vielä olin kotona. Tämä postaus tulee ajastettuna, sillä olen juuri aloittamassa Camino de Santiagoa oltuani ensin muutaman päivänä sisareni luona Englannissa. Juuri näitä aikoja meidän pitäisi olla perillä Biarritzissa ja illaksi ehtiä kävelyretkemme aloituspisteeseen, St Jean Pied de Portiin. Matkaani voi seurata toisesta blogistani, CampaCaminosta ja Instagramista sen mukaan, miten pääsen niitä päivittämään matkan varrelta. 

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Sipuli-cheddarleipä


Tuore leipä päivällisellä on hyvää ja välillä on mukava tehdä leipä aivan alusta asti itse. Osuin foodgawkerissa leipäohjeeseen, jota ei kertakaikkiaan voinut kokeilematta ohittaa. Minulla oli hakusanana onion, sillä halusin käyttää niitä varastojen pienentämiseksi, mutten etsintää aloittaessani tiennyt vielä, että sipulit tulisivat leipään. Puolitin ohjeen, sillä alan viimeinkin muistaa, että kokkaan nykyisin pääasiassa kahdelle, alkuperäisen ohjeen mukaan tulee kaksi leipää. Mitat on muunnettu tavanomaisella huolettomalla, mutta riittävällä tarkkuudella.

Sipuli-cheddarleipä

  • 2 sipulia (niiden määrää en puolittanut, pidän niin paljon sipulista)
  • loraus oliiviöljyä
  • (pikkuisen hunajaa, oma lisäykseni)
  • 1,25 dl lämmintä vettä
  • 2 tl kuivahiivaa
  • 0,5 dl maitoa
  • loraus oliiviöljyä
  • ripaus suolaa
  • ripaus sokeria
  • noin 4-5 dl vehnäjauhoja
  • cheddarjuustoa raastettuna makusi mukaan, minulla noin 100 g
  • tuoretta timjamia
Leikkaa sipulit ohuiksi viipaleiksi tai suikaleiksi, ei sen niin väliä, ne laiskistuvat kuitenkin mikä mihinkin muotoon. Kaada kunnon loraus oliiviöljyä ja pikkuisen hunajaa paksupohjaiseen kattilaan tai pannuun. Minä lisäsin hunajaa, jotta karamellisoituminen lähtisi paremmin käyntiin. Kuumenna astia ja lisää sinne sipulit. Kypsentele sipuleita koko ajan sekoitellen keskilämmöllä 10-15 minuuttia, varo niiden palamista. Kun sipulit alkavat olla rentoja, pienemmä lämpöä ja jätä ne karamellisoitumaan 45 minuutiksi, sekoittele välillä. Tässä ajassa niistä tulee kullankeltaisia ihanuuksia, jotka tuoksuvat siltä, että haluaisit syödä ne samantien. Malta kuitenkin mielesi ja kaavi sipulit lautaselle jäähtymään.

Aloita taikina mittaamalla lämmin vesi, sokeri ja hiiva kulhoon, sekoittele ja odottele noin 3-4 minuuttia, että hiiva alkaa hommiin ja nesteeseen tulee hieman vaahtoa. Lisää mukaan karamellisoituneet sipulit, maito, oliiviöljy, suola ja jauhot ja vaivaa taikinaa kunnes siitä tulee kimmoisa pallo. Minä tein tämän osan yleiskoneella, annoin sen vaivata taikinaa 10 minuuttia. 

Jätä taikina kohoamaan noin 1-2 tunniksi, kunnes se on noussut kaksinkertaiseksi kooltaan. Mikäli aikaa on, taikina voi levätä jääkaapissa seuraavaan päiväänkin asti. Kun on leipomisen aika, raasta juusto ja kumoa taikina jauhotetulle leivinalustalle. Kauli siitä nelikulmio, pidä mielessäsi minkä kokoisessa vuoassa aiot paistaa leipäsi. Levittele juustoraaste ja tuore timjami taikinalevylle. Kääri taikina rullalle ja leikkaa se terävällä veitsellä keskeltä pitkittäin melkein koko matkalta halki. Toinen pää jää siis kiinni ja toinen on auki. Kierrä nämä kaksi toisesta päästä kiinni olevaa taikinapötköä toistensa ympäri ikäänkuin kiertäisit karkkipaperia kiinni. Saat aikaan kierteisen taikinarullan, josta hieman pilkottaa niin cheddaria kuin timjamiakin. 


Voitele pitkulainen leipävuoka tai vuoraa se leivinpaperilla. Nosta taikinarulla vuokaan ja jätä vielä kohoamaan tunniksi. Kuumenna uuni 180 asteeseen ja paista leipää noin 50 minuuttia, kunnes pinta tuntuu sopivan joustavalta ja pinta on kauniin värinen. Ota leipä uunista ja anna sen jäähtyä vuoassa hetkisen ennen kuin kumoat sen ritilälle. Syö heti lämpimänä, ellet malta odottaa.


Tämä postaus tulee ajastettuna, sillä olen jo matkalla suureen seikkailuuni, kävelemään Camino de Santiagon. Tätä leipää söimme eräänä aurinkoisena päivänä, kun vielä valmistauduin matkalleni ja minua sekä jännitti, että pelotti kuinka minun käy. Matkaani voi seurata CampaCamino-blogistani ja Instagramista, joita päässen päivittämään matkaltakin.

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Maanantaina Helsingissä



Suuri seikkailuni on alkanut, tosin olen päässyt vasta Helsinkiin asti. Kammenpyörittäjä lähti varmistamaan, että todellakin poistun maasta, sitä ennen vietämme minilomasen Helsingissä. Mitä minilomasella tehdään? No, tietysti syödään!

Minä otin tavanomaiset päiväunet automatkalla Helsinkiin, jonne päästyämme majoituimme pitkällisen hotellibingon jälkeen strategisesti järkevästi Scandic Parkiin Mannerheimintielle. Sijainti oli päivällispaikkaamme ajatellen mitä parhain, sillä olin varannut meille pöydän Careliasta, jossa söin viimeksi vuosi sitten sauvajyväsen kanssa. Olimme  perillä Helsingissä pari tuntia aikaisemmin kuin olin laskeskellut (ei johtunut ylinopeudesta), joten soitin ravintolaan ja kysyin oliko varaus muutettavissa aikaisemmaksi. Onneksi oli, olimme kumpikin tosi nälkäisiä ja oli mukava ajatus, että pääsisimme ajoissa nukkumaankin.

Päivällinen Careliassa oli sanalla sanoen onnistunut. Ei siitä muuta oikein voi satuilla. Aivan mainiosta istumapaikasta jokaiseen lautaselliseen ja lasilliseen kaikki oli joka euron arvoista. Kaksi tuntia myöhemmin kävelimme tyytyväisinä nuo muutamat kymmenet metrit hotelliin, vailla ähkyä onnellisina. Tällaista pitää ruoan ollakin! Söimme etanoita, tartaria, kaninkoipea, possunniskaa, juustoja, sorbetteja, hapankirsikoita ja päärynää. Jokainen lautanen vaihtoi paikkaa pöydässä välillä kaksi kertaa, välillä jääden ensimmäisen vaihdon jälkeen vastapuolelle. Ruokiin yhdistetyt viinit olivat päteviä ja sopivia, ei mitään kummallisuuksia. 





Tarjoilu Careliassa on minua miellyttävää, asiakasta ei immarrella, muttei olla välinpitämättömiäkään. Juuri sellaista sopivaa huomiomista, mitä kiireen keskenkin pitää asiakkaalle osoittaa. Lautasten tilannetta seurattiin ammattitaidolla, eikä meillä ollut sen kummemmin kiireen kuin tylsistymisenkään tunnetta, kaikki sujui sopivalla vauhdilla.



Ateria kahdelle Careliassa maksoi tällä kertaa 232 euroa, siihen sisältyi kolme ruokalajia + yksi jaettu juustolautanen, sekä juomina alkuun samppanjaa ja  viinit ruokalajeille. Kahvia emme ottaneet. Vedestä ei viisaasti laskutettu. Careliaan menemme suurella todennäköisyydellä uudelleenkin, kun vain osumme kulmille.

Lisään tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Todella pieni pääsiäinen


Tänä vuonna panostan pääsiäiseen vähemmän kuin ikinä, tai ainakaan sinä aikana kuin olen ollut äiti. Karitsan kareet syötiin jo eilen ja kaksi settiä pieniä virpojia on vastaanotettu ja suklaamunin ilahdutettu. Kammenpyörittäjä on ollut talouden pääsiäisruohovastaava aina, koska minulla on todellinen tappajan katse, mitä tulee tuoreeseen vihreään ruohoon. Tänä vuonna pääsiäisruoho kasvaa viime viikolla avaamamme strutsinmunan puolikkaissa. Kuoren halkaiseminen kuulema muistutti ikävästi kallonporaamista, vaikka siitä ei nyt oikein onneksi ollut edes kokemusta. 

Minun suuri seikkailuni, Camino Francés on aivan ovella. Valmistelut ovat niin lopuillaan kuin minulla ylipäätään voi olla. Olen reissussa huomisesta aina toukokuun ensimmäisen viikon loppuun. Sillä välillä muutama postaus tulee ajastettuna tämän kuukauden kokkauksistani. Mikäli tabletti toimii toivotulla tavalla ja wi-fiä on saatavilla, laitan jotain pieniä postauksia matkan varreltakin. Muutoin palaan Campasimpukan pariin blogin viisivuotissynttäreiden tienoilla, kun Giro d'Italia taas alkaa. Reissuani voi seurata CampaCaminon ja Instagramin päivityksissä. 

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Crock-pot-kaalipataa/laatikkoa


Olin tässä taannoin pienellä Pohjanmaan reissulla, kun sain viestin Jonnalta, joka kysyi, että voiko minun kokemukseni mukaan haudutuspadassa tehdä kaalilaatikkoa. Mietin, että miksipä ei, mutta rapeaa kuorta siihen ei saa, kuten uunissa. Ja se kuorihan on se paras osa. Mietin sitäkin, että jos keraamisen padan nostaisi vielä lopuksi uuniin, mutta se tuntuisi hieman pöhköltä, kun ensin on tuntikaupalla käytetty sähköä padan kuumentamiseen ja sitten vielä kuumennettaisiin uuni. Tein eilen kokeilusatsin kaaliruokaa ja kyllä siitä ensimmäiselle syömiselle enemmän pataruokaa tuli kuin perinteistä kaalilaatikkoa. Hyvää silti! Käytin siihen kaikenlaisia kasviksia ja juureksia, mitä kaapeista löytyi ja lopputulos on mainio. Jatkoin vielä hauduttamista ja tänään toisella aterialla lautasella oli jo laalilaatikkoa, yhä parempaa. 

Crock-pot-kaalipata, joka muuttuu ajan kanssa kaalilaatikoksi

  • noin kilon painoinen valkokaali
  • 1 sipuli
  • kolmannes fenkolinmöllykästä (olisi saanut olla enemmänkin, vaikka koko mötikkä)
  • 5 cm pätkä valkoista retikkaa
  • pieni pala lanttua 
  • sunnuntaina aterialta jääneet kevätsipuleitten vihreät varret ja nippu nahistumisvaarassa ollutta rapeaa salaattia
  • 400 g possun jauhelihaa
  • 1,5 dl puuroriisiä
  • 0,75 l tummaa lihalientä
  • 1 rkl tummaa siirappia
  • 2 rkl muscovadoa (koska siirappi loppui)
  • 1 dl kermaa
  • muutama voinokare
  • suolaa ja pippuria
Laita haudutuspata kuumenemaan high-asetukselle ja kaada liemet sinne kuumenemaan. Paista jauheliha ja mausta se suolalla ja pippurilla ja millä nyt mielitkin. Murustele jauheliha oikein pieneksi muruksi. Kaada muruset pataan. 

Raasta lanttu/nauris ja retikka karkeaksi raasteeksi ja silppua sipuli. Käytä nämä kolme ainetta vielä kuumalla pannulla hieman laiskistumalla, ennen kuin kaadat nekin pataan. Poista kaalin uloin lehtikerros ja leikkaa kaali neljään osaan, poista kova keskusosa, jos haluat. Leikkaa kaali melkoisen ohuiksi siivuiksi ja pilko nekin vielä. Kaada pataan. Silppua kevätsipulinvarret ja salaatit ja sekoita ne mukaan pataan yhdessä raa'an riisin kanssa. Ripauta päälle suolaa ja pippuria ja tiputtele pinnalle jokunen voinokare. Jätä pata hautumaan silloin tällöin sekoitellen noin 6-8 tunniksi. Lisää nestettä, mikäli se on tarpeen. Kasvikset notkistuvat muutamassa tunnissa ja liemi saattaa hyvinkin riittää.

Kun ruoka-aika koittaa, sekoita pataa hyvin ja lisää mukaan kerma, maistele tarviiko pata lisää suolaa ja pippuria. Jätin vielä padan moneksi tunniksi lämpimänäpito-asetukselle ja pata siitä vain muhevoitui ja lopputulos oli kaalilaatikkoa. Vaikkei tällä haudutuspatametodilla saakaan aikaan ihanaa paistokuorta, niin padan sisäreunoihin muodostuu kyllä hieman crustia, jonka tarkkaan kaavin lautaselleni. Makoisaa puolukoiden ja etikkapunajuurien kanssa.

Koska en ole pääsiäisenä kotona, saan jo nyt kahvin kanssa pääsiäismakeisia tästä hauskasta talosta.


sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Jaksaa, jaksaa!



Nyt voi virallisesti ilmoittaa, että ihmeiden aika ei ole ohitse, sillä olen ollut kahtena iltana peräkkäin hereillä kymmenen jälkeen! On ollut varsinainen riekkumisviikonloppu, vaikka kotiin on sentään tultu saman vuorokauden puolella kuin kotoa on lähdettykin. Perjantain henkeäsalpaavista seikkailuista voi lukea täältä.

Eilisen ohjelma oli vieläkin perusteellisempaa riekuntaa, sillä aloitimme kotoisalla kuohuviinibrunssilla, josta tuli melkein huono omatunto. Rauhoitin omaatuntoani paahtamalla edellispäiväistä patonkia sen sijaan, että olisin hakenut tuoretta leipää lähikaupasta. Joku luterilaisuus sentään täytyy pitää, hävikistä  herkuksi, you know.

Katsoimme pikakelauksella perjantain pyöräilyjen (Paris-Nizza ja Tirreno Adriatico) etapit ja sitten pitikin jo tälläytyä kylillelähtöä varten. Käsilaukkuun (jälleen ihmeet puhuvat, minulla käsilaukku mukana toista päivää peräkkäin) vain uudet pääsyliput, bussikortit taskuun ja menoksi. Emme seisoneet nyt varttiakaan pysäkillä, kehityn kerta kerralta. Oli muuten aivan järkyttävän hieno sää, ei pilven hattaraa, pari astetta lämmintä eikä tuullut lainkaan. Täydellinen päivä mennä messuille sisätiloihin tungeksimaan!

Sain viime viikolla kutsun viinimessuille Soleralta ja koska olimme muutenkin menossa messuille, liput kyllä olivat tervetulleet. Muutamana edellisvuonna viinimessut olivat olleet Jyväskylässä hieman alavireiset, niin näytteilleasettajien kuin väkimääränkin suhteen, mutta nyt oli toisin. Kun menimme paikalle vähän ennen kahta, oli Paviljonki niin täynnä väkeä, ettei koskaan. Kävimme pikaisesti katsomassa kirja- ja ruokaosastot, mutta olimme viisaasti jättäneet kaikki ostoskassit kotiin, jotemme kertakaikkiaan voisi ostaa mitään. 

Viiniosasto oli myös aivan tupaten täynnä, juuri kun menimme Club For Five antoi pienen ääninäytteen ja houkutteli väkeä illan konserttiin Wilhelm-saliin. Meitä ei tarvinut houkutella, liput olivat muutenkin jo mainitussa käsilaukussa. Emme ehtineet kuin sisälle halliin, kun tapasimme ensimmäiset tutut, jotka olemme muuten tainneet joka kerta tavata viinimessuilla käydessämme, muttemme viime vuosina muuten niiden välissä. Seuraaviin tuttaviin törmäsimme heti kolmen askeleen päässä ja olimme vielä kuivin suin lasit kyllä ojossa. Halli oli kyllä uskomattoman täynnä ja siellä oli kuuma, muttei onneksi liian huono ilma. Aika meni vähintään puolitoistakertaista kyytiä, tuntui. 

Tällä kertaa emme ehtineet kovin paljon maistella viinejä, kävimme kiittämässä Tiiaa kutsusta Soleran tiskillä, maistelimme pari kolme kiinnostavaa viiniä ja vaihdoimme muutaman sanan ennen kuin meidän täytyikin jo viilettää riekkumispäivän seuraavalle etapille. Olin varannut meille pöydän keskustasta Stefan's Steakhousesta, jonka joka kerta kirjoitan ensin Steakhousu, mutta korjaan kyllä. 


Emme olleet aikaisemmin käyneet tämän ketjun paikoissa, kyseisen liikepaikan olimme tainneet kumpikin testata sen ollessa jonkunlainen texmex-mesta jokunen vuosi sitten. Pihvipaikka oli todella tumma sisustukseltaan, suurempi kuin odotin ja ainakin siihen aikaan lauantai-iltapäivänä lähes tyhjä. Olimme kurkkineet menua netissä ja meillä oli aavistus mitä haluaisimme syödä. 

Minä otin menun numero 3 ja Kammenpyörittäjä numeron 4. Kummassakin oli kolme ruokalajia ja niihin saattoi tilata viinipaketit ja vaikka päässä hieman tuntui vielä viinimessujen siemaukset, otimme kuitenkin viinipaketitkin. Minulla ei ollut oikein minkäänlaista tietoa Stefan's Steakhousesta, joten oli oikein mielenkiintoista kokeilla tätäkin kaupunkimme ravintoloista. 


Pöydästämme näki hyvin keittiöön ja välillä paistokärytkin kertoivat, että jotain olisi pian valmista. Se oli vain omiaan kasvattamaan ruokahalua. Ensimmäisen ruokalaji saapui pöytään noin vartin kuluttua tilauksesta, sitä ennen saimme leipää ja viinit tuotiin pöytään niiden nimet mainiten. Minun alkuruokani oli rapukakku ja Kammenpyörittäjä söi metsäsienikeittoa. Vaihdoimme lautasia välillä, kumpikin piti kummastakin annoksesta, mutta enemmän omastaan. Kuinka kätevää? 


Pääruokina meillä oli kuvepihviä ja sisäfilettä erilaisin lisukkein. Pidin paljon ravintolan tukevista pihviveitsistä, niillä olisi kyllä saanut palasen sitkeämmästäkin lihasta, mutta kummankin pihvi oli todella murea ja oikeaan kypsyyteen paistettu. Mieluisuutta tiedusteltiin sopivasti muutaman suupalan jälkeen. Minun pihvini oli toisesta reunasta aavistuksen topakasti suolattu, mutta koska näin oli vain ensimmäisen suupalan osalta, en tuntenut tarvetta huomauttaa. Olinhan syönyt jo senkin palan hyvällä ruokahalulla. Minun annokseni persiljasuolatut perunat olivat ihania, Kammenpyörittäjän uuniperuna siinä rajalla, oliko se riittävän kuuma, kypsä se kyllä oli. 

Jälkiruoat olivat aterian kauneimmat, ei se nyt tietenkään ole kauhean vaikeaa juustokakun ollakaan kauniimpi kuin uuniperuna, kun asiaa hieman ajattelee. Kammenpyörittäjän suklaafondant oli oikeaoppisen valuva sisältä ja molempien jälkiruokien kylmät osuudet, sorbetti ja jäätelö olivat erinomaiset. Jälkiruoat olivat aika suuret kooltaan, mutta kokonaisuus oli todella balanssissa, alkuruoan ja pihviannoksen jälkeen jälkiruoalle oli aivan mainiosti tilaa. Mieliimme muistui sadan metrin päässä Kissanviiksissä syömämme ateria, jonka pääruoan jälkeen emme olisi jaksaneet edes katsoa jälkiruoan kuvia. Nyt tilanne oli tasapainossa. Kahvia emme ottaneet, sillä emme toivoneet minkäänlaista notkahdusta ateriaan. 


Stefan's Steakhouse oli todella positiivinen kokemus, ainakin näin hiljaisena hetkenä, jolloin ateria sujui enemmän meidän tahtiimme kuin keittiön tahtiin, mikä on kiirehetkenä täysin ymmärrettävää. Minua hieman huolestuttaa, voiko näin asiakaspaikoiltaan suuri ravintola menestyä Jyväskylän kokoisessa kaupungissa, pitäisi palata katsomaan tilannetta vaikka lauantai-iltana muutamaa tuntia myöhemmin. Ateriamme maksoi 161 euroa ja olimme yhtä mieltä siitä, että pihvipaikkana Stefan's Steakhouse on tällä tietoamme Jyväskylän ykkönen, eikä ateriakokonaisuuden sommittelussakaan ollut moitteen sijaa. Arvelemme palaavamme syömään jonkun paikan kolmesta maistelumenusta sitten, kun olen palannut kävelyltä. 

Hienojen pihviveisten lisäksi mieleeni jäi Steafan's Steahousen naistenhuoneen kosmetiikkatarjonta. Sitä oli enemmän kuin omassa kaapissani. Siellä oli ladyjen käytettävissä lakat ja tuuhennussuihkeet, oli monenlaista saippuaa ja sen sellaista. Onhan se hienoa, kun voi lähteä ravintolasta nätimpänä kuin sinne tuli. 

Olimme kiltisti syöneet ateriamme reippaassa tunnissa ja kello oli vasta vähän yli viisi. Minulle olisi ollut luontaisinta kiivetä ensimmäiseen kotiinpäin menevään bussiin, mutta mitä vielä! Mehän menimme takaisin viinimessuille keltaisten rannekkeittemme kanssa. Ei kun taas takit Paviljongin narikkaan ja uudet viinilasit tiskiltä, meillä oli vielä muutama viinilipuke jäljellä, Soleran tiskillä meiltä kutsuvierailta niitä ei oltu huolittu, mutta muilla tietysti kyllä. Tuolloin viiden jälkeen viinimessuhalli oli, jos mahdollista, vieläkin täydempi kuin päivemmällä. Ehdimme kävellä muutaman tiskin ohitse, kun huomasimme samat tuttavat, jotka olivat päivällä olleet jo takki päällä menossa kotiin. Nyt he olivat suuren ostoskassimäärän kanssa edelleen takit päällä kiinni suustaan tuttujen kanssa. Jatkoimme juttelua siitä mihin päivällä jäimme. Soleran tiski oli kokoajan niin täynnä, ettemme menneet enää sinne, vaan käytimme viimeiset viinilipukkeet siten, että Kammenpyörittäjä tinki meille pikkuiset kahden lipukkeen kaadot samppanjaa, kun päivällä samaan juomaan käytimme kolme lipuketta/kaato. 

Oli se luojan lykky, että illan konsertti lähestyi, niin saattoi lopettaa tuon ylenpalttisen viininjuomisen. Vatsat sopivan täynnä ja päässä vain pieni hilpeyden vivahde siirryimme Wilhelm-saliin, jossa Club For Five esiintyi seitsemältä.  Jo vuoden 2004 esikoislevystä Ensi-ilta asti suosikkini ollut yhtye on käynyt Jyväskylässä usein ja monta kertaa olen ollut sitä katsomassa. Nyt kun yhtyeellä on jo takanaan merkittävä levytyshistoria, on konserttiohjelmiston luominen varmasti vaikeaa, kun ihmiset haluaisivat aina kuulla Tummat silmät, ruskea tukka, mutta uuttakin materiaalia pitäisi saada tutuksi. Konsertin ensimmäinen puolisko koostui pääosin uudesta materiaalista, viime syksynä julkailtulta Ennen tätä hetkeä-levyltä. Minä en ollut countrypäissäni kuullut tältä levyltä yhtään kappaletta, eikä kertakuulema jättänyt mieleeni muita kuin Äitien äidit-kappaleen. 

Lainakuva Yleltä
Väliajan jälkeen toinen puolisko koostui vanhemmasta tuotannosta ja osin levyttämättömistä covereista ja täytyy sanoa, että pidin tästä osasta enemmän, vaikka se onkin vähän epäreilua upeaa yhtyettä kohtaan. Joskus  taannoin yhtyeen välispiikit olivat paljon kosiskelevampia ja pitempiä, nyt niitä oli sopivasti. Oli muuten vähän ikävää, ettei Paviljongin suuri katsomo ollut edes puolillaan, vaikka messutarjouksena myytiin eilen vielä kahta lippua yhden hinnalla. 



Yhdeksän jälkeen kävimme taas hakemassa takkimme Paviljongin narikasta, jossa ne raukat (takit siis) luulevat varmaan asuvansa ja kävelimme iloisin mielin kävelysiltaa keskustaan. Aivan niin hurmioituneissa tunnelmissa emme olleet konsertin jälkeen kuin edellisillan M. A. Nummisen jälkeen, mutta päivä kokonaisuutena oli ollut niin mukava, että oksat pois. 

Seuraavaan bussiin oli (älkää nyt helsinkiläiset järkyttykö) aikaa tunti ja olimme päivällä tuumineet, että mitähän jo olisimme oikein rebeleitä, emmekä menisikään Figaron Winebistroon loppulasillisille, vaan menisimme jonnekin toisaalle. Kuinka uskaliasta se olisi? Niinpä taapersimme Väinönkatua ylämäkeen, minä melkein heitin kohtalokkaat lipat jäätyneellä suojatiellä (mutta siis en) ja Kammenpyörittäjä psyykkasi minua kanssaan Harry'siin yksille ennen bussia. 

Kymmenen minuutin kuluttua istuimme Figaron Winebistrossa. Ei siitä sen enempää. En ole vielä eronnut enkä karannut, enkä toivoakseni tule olemaankaan. Saa sanoa nirppanokaksi, niin Kammenpyörittäjäkin saattoi hieman sanoa, mutta en ihan kuunnellut kuullut. Tarkennan, ettei minulla ole mitään Harry's-pubia vastaan sinänsä. Kotimatka Linkillä sujui leppoisasti ja olin taas onnistunut tekemään tuhkimot ja ehdin nukkumaan ennen puolta yötä.

Lisään tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme. 

arvatenkin lainakuva