keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Pienet muffinit,voiko sellaisia olla?

40 pikkuista muffinia, voi ottaa kaksikin

  • 150 g voita
  • 2 dl sokeria
  • 3 kananmunaa
  • 5 dl vehnäjauhoja
  • 3 tl leivinjauhetta
  • 2 tl vaniljaa
  • 1 tl kanelia
  • 1 rkl tummaa kaakaota
  • 1,5 dl maitoa
  • 50 g tummaa suklaata rouhittuna
  • 1 dl mustikoita
  • 1 dl vadelmia
Kuumenna uuni 200 asteeseen. Sulata voi ja jätä se jäähtymään, rouhi suklaa. Vatkaa sokeri ja kananmunat vaahdoksi. Lisää mukaan jauhot, joihin on sekoitettu leivinjauhe, kaneli, kaakao ja vanilja. Sekoita mukaan maito ja sulatettu voi. Viimeisenä kääntele taikinaan marjat ja suklaa. Lusikoi taikina pieniin muffinivuokiin ja paista noin 10 minuuttia. Kokeile tikulla kysyys, kun tikku on puhdas pitoksen jälkeen, ovat muffinit kypsät. Minä edelleen kokeilen kypsyyden töissä raa'alla spagetilla, kun ei sitä kakkutikkua ole tullut tuotua tänne, eikä tulitikkuja ole nykyisin edes tupakoivien taskussa. Eikä meillä töissä taida kukaan tällä erää polttaakaan.



tiistai 21. lokakuuta 2014

Ikiliikkujan pöydässä - matkan paras illallinen


Kuten olen kertonut, oli TripAdvisor ahkerassa käytössä illallispaikkoja etsiessämme. Netti toimi auttavasti hotellihuoneessa, kun vain aika-ajoin piipahti käytävällä verkkoa haalimassa ja sain kerättyä kiinnostavia paikkoja ehdolle. Boca de Cena keikkui kaupungin noin 90 listatun ravintolan kärjen tuntumassa ja pyysin Kammenpyörittäjää käväisemään siellä kuvausreissullaan. Sen hän tekikin juuri lounasajan loppumisen hetkellä ennen kuin ovet suljettiin paussia varten. Meillä oli siis varaus samalle illalle tuttuun aikaan kello 20. 


Sinä päivänä olimme käyneet hieman epäonnisella kävelyretkellä vuorilla, jos näitä tonnisia mäkiä nyt aivan vuoriksi tohtii sanoa. Sää pakotti meidät kääntymään takaisin ja vulkaaniset järvet jäivät näkemättä. Muuten näimme aivan upeita näkymiä ja osuimme aavemaisen hylätyn hotellin pihaan. Hotelli sijaitsi korkealla mäen harjalla, josta näki kirkkaalla säällä suuren osan saarta, mutta ilmeisesti paikka oli joko kirottu tai liikaa sään armoilla, sillä se oli sammaloitunut ja autio. Veikkaan kirottua. Aivan hotellin alapuolella oli näköalapaikka, jolla oli pilvin pimein turisteja, muttei kukaan näyttänyt huomaavan maisemaan katoavaa betonijärkälettä lainkaan. 




Päiväretken ja siestan jälkeen kävelimme ravintolaan, josta olin ylimalkaisesti lukenut vain, että siellä saa saaren parhaita ruokia ja moni arvosteluista viittasi touhukkaaseen kokkiin. Mediasilmälappuni olivat siis vähintäänkin riittävästi päässä, enkä ollut saanut liiaksi ajatuksia päähäni, kun astuimme sisään tarkasti oikeaan aikaan. Ravintola sulautui paikalliseen malliin hyvin ympäristöön ja täytyi tietää, mistä kulttuuritalon ison pihan reunamalta, parkkitalon pielestä sinne pääsi. Sali oli vain vähän valaistu, valkoiset seinät ja mustat koristepaneelit tekivät paikasta hieman futuristisen, kalustus oli pelkistettyä, samoin kattaukset. Meille oli varattu mieluinen reunaman pöytä, josta oli hyvät näköalat koko saliin, jossa oli noin 30 paikkaa. 


Tässä vaiheessa en vielä huomannut paikassa mitään erityistä, meni hetkinen että meidät ohjattiin pöytään. Kammenpyörittäjä sanoi, että tämä hiippahattuinen nuorimies oli sama, jolta hän oli päivällä varannut pöydän. Mies oli tarmokkaan oloinen ja tuntui olevan kuin viritetty jousi, ilta oli alkamassa ja meno kiihtymässä. Muutamissa pöydissä oli jo asiakkailla ruokia edessään ja pariin pöytään tuli asiakkaita samaan aikaan kuin mekin. Toisinaan ovella pyörähti kyselijöitä, hiippahattumies pyrähti paikalle kertomaan illan pöytätilannetta.


Pienen odottelun jälkeen saimme listan, joka oli suppea. Ricardo (hiippamies jonka etunimen lunttasin myöhemmin TripAdvisorista) esitteli ohimennessään, jotain viedessään tai toista tuodessaan, mitä listalta ei ikävä kyllä sinä iltana ollut saatavilla. Listan alimpana oli kokin ehdotus kahdelle, johon tartuimme seuraavalla kerralla, kun Ricardo pysähtyi kohdallamme. Hän sanoi sen olevan kokonaisuus, jossa olisi joku vaihtoehto muutamasta jaetusta alkuruoasta, samoin kala-annoksen hän jakaisi meille ja kolmanneksi saisimme liha-annoksen niin ikään kahdelle soviteltuna. Kuulosti hyvältä ja samaan kuudenkymmenen euron hintaan kuului vielä joko pullo punaista tai valkoista, valitsimme punaista. Koko tilaamiseen meni aikaa noin minuutti ja Ricardo oli taas singahtanut toisaalle. 

Olimme saaneet viinin eteemme ja seurailimme, mitä muissa pöydissä tapahtui ja miten ikkunasta näkyvän parkkihallin rahastajaneidon ilta sujui lasikopissaan. Ainakin siskontyttö taisi käydä kurkkimassa ikkunasta lehmänhermoisen äitinsä kanssa ja myöhemmin poikaystävä toi neidolle kahvia, muuten hän käytti luppoaikansa kahden somen koukussa selaten yhtä aikaa tablettia ja puhelintaan. 

Annoksia alkoi nousta pöytiin ja aina ne toi sama mies, hänellä ei näyttänyt olevan paljon aikaa rupatteluun ja mietin hieman, että missä muu salihenkilökunta on. Kammenpyörittäjä sanoi ymmärtäneensä, ettei paikalla ole ketään muuta, vaan keittiömestari hoitaa myös salin puolen. Olin ihan, että älä nyt viitsi ja miten muka ja ei ole totta ja höpö höpö. Mutta niin se vain oli, yhdenyhtä tarjoilijaa ei salissa näkynyt, keittiömestari hoiti koko tarjoilun. 

Meidän alkuruokamme pärähtivät pöytään noin puoli tuntia tilaamisen jälkeen, emmekä olleet lainkaan pitkästyneet seuratessamme Ricardon showta. Annos oli ihanan raikkaalle salaatille kasattu paistettu täytetty leipä. Ensimmäisestä puraisusta tunnistin, että siinä oli sinihomejuustoa, josta kerrankin huomasin pitäväni. 


En vielä ihan uskonut, etteikö keittiössä olisi joku sitten apuna ja kävin aivan vartavasten vessassa, jotta saatoi kurkistaa ohimennen keittiön oven pyöreästä ikkunasta. Ricardo oli juuri silloin salissa viemässä annoksia, eikä keittiössä ollut ristin sielua. Tiskipinot sivupöydällä kyllä olivat melkoiset.

Kalaruoka saapui sitten mukavan ajan kuluttua, jälleen hieman kiireisesti ilman erityisiä esittelyjä. Niitä ei näkynyt muissakaan pöydissä, ainoastaan luultavasti risteilyalukselta purskahtaneet amerikkalaiset vaativat huomiota enemmän ja perinteisiä pöytäseuruekuvien ottamisia. Olisi tehnyt mieli huikata heille, että ottakaa itse kuvanne, tuolla miehellä on varmaan viisi pannua tulilla ja kuusi kasaria valmiina kiehumaan yli! Kalamme oli valkoista tiivistä lajia, leivitetty, ruodoton, erittäin hyvä ja lisukekasvikset maukkaat. 


Liharuokana meillä oli pihvi, jonka kaverina oli paahdettuja perunalohkoja ja kasviksia. Yksinkertaista, mutta niin hyvää. Annoksissa ei ollut kikkailuja ja jokunen roisketippa saattoi olla lautasten reunoilla, mutta kuulkaa, mitä väliä?! Mies paiski töitä hymy huulillaan, toi ruokia täydelle salille, kantoi käytettyjä astioita, availi viinipulloja, sääti ilmalämpöpumppuja, sanoi sanan silloin tällöin ohimennessään, kysäisi onko kaikki hyvin, katosi välillä keittiöön ja palasi uusien lautasten kanssa. Isoimmissa seurueissa oli 8 henkeä ja hekin saivat kukin annoksensa aivan yhtä kyytiä, kahdella kantamuksella. 


Jälkiruokalista oli myös lyhyt, mutta pyysimme Ricardoa tuomaan jotain meille, ei sillä niin väliä. Pidimme kovasti eteemme saaduista nopeista annoksista, kolmesta ohuesta viipaleesta kakkua. Ei ollut kikkailun aika, vaan juuri tuollaisen pika-annoksen, jossa jokainen viipale oli tuoreesta (kenties leipomosta hankintusta) kakusta leikattu. 


Kymmenen jälkeen olimme saaneet vatsamme täyteen ja mielemme hyviksi, lasku oli 60 euroa. Koko ilta oli mielenkiintoinen ja pohdimme onko keittiömestarin ego liian suuri muiden kanssa työskentelyyn, polttaako hän itsensä loppuun liiankin pian, vai onko hän nero, joka ei tarvitse ketään muuta. Joka tapauksessa konstailematon, hyvistä raaka-aineista tehty ruoka teki vaikutuksen ja koko ilta oli matkan paras. Toivotamme Boca de Cenalle ja Ricardolle menestystä ja ehkä tiskaajaa keittiöön. Jos satulle Azoreilla Ponta Delgadan kaupunkiin, etsikää tämä paikka käsiinne, menkää lounaalle tai illalliselle, mutta varatkaa paikkanne tähän monologiin. 




Liitän tämän postauksen Campasimpukan välilehdelle Valmiissa pöydissä, jossa on luettavissa muitakin ravintola-aiheisia postauksiamme. CampaCaminossa taas kertoilen matkan kävelyretkistä,  osat yksi ja kaksi ovat jo valmiina. 

maanantai 20. lokakuuta 2014

Jälkiviisas palaa postaamisen maailmaan


Olenhan minä joskus kuullut mainittavat sanat varmuuskopiointi ja iCloud ja sen sellaista, mutta eihän sitä usko, ennen kuin osuu omaan nilkkaan. Viime viikon keskiviikkona, suurinpiirtein sillä siunaamalla, kun painoin edellisen kerran Campasimpukan Julkaise-nappia, kosahti rakas omenaiseni, oma ikkunani internettiin. Ei tahtonut enää toimia, ei vaikka pyysin kauniisti ja pelkäsin pahinta. Katselin jo Gigantin sivuja sillä silmällä, mutta Kammenpyörittäjä kannusti tiedustelemaan, josko vastikään Jyväskylään avattu iLaakson väki voisi auttaa. Ja kyllähän he voivat, tänään sain koneeni korjattuna takaisin ja pääsen taas vauhtiin. 


Olen ollut tulisilla hiilillä, sillä olisi mielelläni jatkanut Azorien reissun ravintoloista kirjoittamista ja CampaCaminon puolelle kävelyretkien selostamista. iPadilla voi auttavasti selata nettiä ja tehdä pieniä postauksia, joissa menee ikä ja terveys, joten olen joutunut harjoittamaan olematonta kärsivällisyyttäni. Ehkä tämäkin läksy piti läpikäydä. Olen aikaisemminkin joutunut toteamaan, että ikävimmät läksyt ovat niitä opettavaisimpia.



Mutta nyt taas asiaan. Kun olimme illastaneet kaksi peräkkäistä iltaa onnistuneesti, ensin Reserva Barissa ja sitten Amfiteatrossa, oli aika mennä taas uuteen paikkaan. Olimme jo Reservan iltana kurkanneet Tascaan, mutta kääntyneet ovelta pois täyden salin ja jonon vuoksi. Torstaina Kammenpyörittäjä kävi iltapäiväisellä valokuvausreissulla minun ottaessani päiväunet hotellissa. Samalla reissulla hän piipahti Tascassa varaamassa meille pöydän illaksi. 


Ulospäin Tasca piti tietää ravintolaksi, tai sen ohitse käveli mennen tullen. Alkuillasta kahdeksan aikaan paikalle saapuessamme ravintola oli vielä melkein tyhjä, mutta hetkessä paikka täyttyi ihmisistä ja puheensorinasta. Kaltaisiamme turisteja tuli muutamiin pöytiin, mutta muuten väki oli ilmeisen paikallista, kaikki näyttivät tuntevan toisensa. Me tilasimme aterian alkuun jaettavan tapaslautasen, joka oli koostumukseltaan melko samanlainen, kuin Reserva Barissa tilaamamme, mutta ronskimpi. Kun lautanen tuotiin pöytään, tarjoilija kysyi näyttäisikö se riittävältä määrältä, vai toisiko hän heti lisää. Määrä näytti oikein hyvältä ja hyvältä maistuikin.


Pääruoaksi otimme kumpikin kalaa, meille näytettiin pahvia, jossa oli kalankuvia. Tarjoilija selitti, mikä kala missäkin annoksessa oli kyseessä. Summassa me kumminkin valitsimme sitten kaksi erilaista annosta. Minun kalani oli leivitetty valkoinen kalapala, jostain aika suuresta kalasta, sillä siinä ei ollut yhtään ruotoa. Kammenpyörittäjän kala oli litteä, kokonaisena paistettu, tummempilihainen ja runsasruotoinen. Minun kalani oli paremman makuista, mutta toinenkin oli suurella varmuudella oikealla tapaa valmistettu, ei vain ollut kalalajina niin mieluinen. Lisäkkeinä oli eri tavoin haudutettuja vihanneksia ja perunaa. Tykkäsimme kovasti ruoasta ja etenkin ravintolan välittömästä ja meluisasta ilmapiiristä. Siellä ihmiset halailivat toisiaan, kävivät ulkona savukkeilla, huutelivat toisiin pöytiin ja tarjoilijat kuskasivat ruokaa juoksujalkaa. Ei tietoakaan edellisillan paikan muodollisuudesta, vaikka pidimme Amfiteatrostakin paljon. 

ruokalista
Jälkiruoaksi otimme jaettavan palan juustokakkua ja kahvit. Kakkukin oli hyvää ja kahvi aivan kelvollista. Ilmeisesti Portugalissakaan kahvia ei tampata, tulos on vaaleanpuoleinen ja kevytcremainen, mutta aivan juotava. Lasku teki 42 euroa, mikä taas ilahdutti meitä ja erittäin hyvillä mielin hilpaisimme hotelliin. 


Säästän vielä huomiseen postaukseen matkan parhaan ravintolakokemuksen, sillä sekin ansaitsee oman postauksensa. Olen nyt niin mielissäni, kun sain koneeni käyttökelpoisena takaisin, eikä minun vielä tarvinut ostaa uutta. Onneksi kaikki matkan kuvat olivat vielä kameroiden muistikorteilla ja Kammenpyörittäjän koneella, joten sain ne sentään takaisin. Monta pullapalakuvaa kyllä katosi, mutta olen päättänyt olla sitä harmittelematta ja viisastua vahingosta. 

EDIT:  Matkan kävelyretkistä voi lukea CampaCaminon postauksista, joista ensimmäinen on juuri putkahtanut blogiin.



keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Seuraava kaksikko - hyviä ravintoloita keskellä merta


Hotellia varatessamme tyydyin vaihtoehtoon, joka ei luvannut nettiyhteyden toimimista huoneessa, vaan sitä varten täytyisi mennä alakerran aulan oleskelutilaan. Minulla oli mukana vain iPad, jolla ei niin paljon tulisi nettiä käytettyäkään, ainakaan perusteellisten postausten rustaamiseen. Laite oli mukana lähinnä pikaisia selailuja varten. Siihen kyllä ilmaantui tilaisuuksia mukavasti, sillä wi-fiä oli tarjolla ympäri saarta melko runsaasti. Ponta Delgadan kaupungin tarjoama ilmainen yhteyskin tuli pyydystettyä puhelimeen tai tablettiin monet kerrat. Myös ravintoloilla ja kaupoilla oli omia yhteyksiään asiakkaiden käyttöön, mikä oli mukavaa. Lopulta myös hotellihuoneessa nettiyhteys toimi auttavasti, kun vain avasi oven ja kävi käytävältä poimimassa yhteyden mukaansa. Mielistyin tähän seikkaan kovin.

katutaidetta oli kaikkialla katsottavaksi ja kuvattavaksi
Käytinkin nettiä sitten monta kertaa juuri ravintoloiden valinnassa. TripAdvisor oli ahkerassa käytössä, ei niinkään sinne kirjoitettujen arvosteluiden osalta, vaan ylipäätään ravintoloiden paikantamiseen. Monilla kaupungin ravintoloista ei ollut varsinaisia nettisivuja, tai ne olivat vain portugaliksi, tai sitten tarjolla oli vain Facebook-sivu, josta toki ilmenivät aukioloajat ja sijainti auttavasti. Kammenpyörittäjän ravintolanetsimismetodi oli vähintään yhtä tehokas kuin minun, hän jalkautui kameransa kanssa kaduille minun ottaessani päiväunia ja palatessaan hänellä oli ehdotuksia illallispaikkaa varten. Kumpikin tapa yhdistettynä toimi loppuviikon ajan hyvin. Pari kertaa erinomaisesti.

luonto löytää paikkansa

Maanantai-illan lievän floppauksen jälkeen halusimme jotain muuta. Meillä oli kadulle astuessamme kolme vaihtoehtoa mielessämme, joista ensimmäinen oli nimeltään Tasca. Kammenpyörittäjä oli jo huomannut selkeän seikan ravintoloiden ulkoasussa. Ne paikat, joihin luultavimmin haluaisimme mennä, eivät pitäneet itsestään meteliä ulospäin. Niitä saattoi olla jopa vaikea huomata ohi kulkiessaan. Kun astui sisään, huomasi oliko paikka meidän makuumme ja sitä Tasca oli tuona tiistai-iltana. Se oli myös tupaten täynnä ja ihmisiä oli jonossa, vaikka kadut olivat verraten tyhjiä. Niinpä käännyimme pois ja päätimme palata myöhemmin viikolla varattuun pöytään. 

Etsi kuvasta ravintola. Vihje: siinä on sinistä.
Seuraavana vaihtoehtona meillä oli Reserva Bar, joka kuvaili itseään tapas- ja viinibaariksi. Sekään ei loistanut katukuvassa kirkkaana, vaan ikkunat olivat tarkoin verhoillut ja ovikin vienosti raollaan. Sisälle astuessamme tiesimme, että tännepä tahtoisimme, jos vain tilaa olisi. 


Kyseessä oli pieni paikka, noin parikymmentä asiakaspaikkaa ja ruoka sommiteltiin avokeittiössä asiakkaiden nähden. Pidimme heti ilmapiiristä ja vastaanotosta. Saimme nopeasti listan eteemme ja päätimme ottaa jaettavan tapaslautasen ja sille sopivaa viiniä. Nuori ja innostunut henkilökunta teki paikasta virkeän oloisen, eikä turhia imartelevia korulauseita kuultu. Arvelen meitä palvelleen nuoren miehen olleen paikan omistaja tai yksi heistä, sen verran antaumuksella hän kertoi paikan ideasta ja viinifilosofiastaan. Hän pyysi meiltä hintaylärajan viinipullolle, sillä jätimme valinnan hänelle. 

Saimme eteemme annoksen, jossa oli runsaasti erilaisia kinkkuja, juustoja ja makkaroita, otimme myös pienen leipäkorin. Lisäksi meille tuotiin keksejä ja kalaisia pateita naposteltavaksi. Annoksen tekeminen ei vaatinut suurta keittiömestariutta, ei monimutkaisia tekniikoita, mutta olipa se hyvää! Kinkkuviipaleet leikattiin nähtemme ohuiksi kuin paperi ja juustoja oli ainakin viittä erilaista, joista saimme neuvon säästää yksi viimeiseksi sen ollessa voimakkain. Niin se olikin. Makkaroita taisi olla neljää erilaista. Viiniksi meille valikoitui Aprendiz-nimistä punaviiniä. 


Annos oli juuri sopivan kokoinen meille, listalta löytyi kyllä monenlaista lämmintä lisuketta, sekä pateita ja muita purkkituotteita, jotka näyttivät naapuripöytien lautasilla todella hyviltä. Kahvi näytti tulevan nappikoneesta, joten jätimme sen väliin, sillä halusimme mielikuvan jäävän juuri niin hyväksi, kuin se oli viimeisen suupalan ja viinikulauksen jälkeen. Laskua kertyi 40,60 €. Ikävä kyllä paikka ei tuona iltana ollut täynnä, mutta me lähdimme tyytyväisinä asiakkaina kohti hotellia. 

Arki-iltaiset Ponta Delgadan kadut olivat verraten hiljaisia, kun aivan rantakadulta astui sisemmäs kaupunkiin. Meille vakiintui pari katua, joita kuljimme kohti hotellia. Baareja ja kahviloita oli auki ja niissä näkyi kuhinaa alkuasukkaiden viettäessä iltaa kantapaikoissaan. Liikennettä oli hyvin vähän ja tunnelma kaupungissa rauhallinen ja turvallisen oloinen. 

mahtuisi istumaan


Keskiviikkona olimme päivällä retkellä saaren muissa osissa, niistä kerron CampaCaminossa, kunhan ehdin naputella postauksia sinnekin. Illan ravintolaksi varasin jo aamulla Amfiteatron, jonka nettisivut toimivat paikanpäällä hyvin, mutta nyt eivät tunnu löytyvän. Voidakseni tehdä nettivarauksen, minun täytyi rekisteröityä portugalilaiseen varaussivustoon, se onnistui melkoisen hyvin siihen nähden, etten osaa ollenkaan portugalia ja siihen liittyi salasanojen siirtelyä tekstiviestistä sähköpostiin jne. 

kaikki on valmista iltaa varten


Luimme Amfiteatrosta, että se sijaitsee satamaan rakennetun yleisötapahtumakatsoman alla. Sen kerrottiin olevan catering-koulun opetusravintola, jonka keittiössä ja salissa työskentelevät alan opiskelijat. Arvioissa sitä voittopuolisesti kehuttiin ja se sai meidänkin toiveemme korkealle. Kammenpyörittäjä kävi jo aikaisemmin lähettyvillä kuvausreissullaan ja löysi paikan, vaikkei sekään kirkunut olemassaoloaan. Ravintolan kohdalle oli juuri tuolloin asettunut suuri risteilyalus, joka sylkäisi asiakkaansa muutamiksi tunneiksi kaupungin kaduille. 

kokkioppilas soittaa äkkiä vaan yhden puhelun
Meillä oli pöytävaraus kello 20 ja saavuimme paikalle sopivalla täsmällisyydellä. Suurehkossa salissa oli vain kahdessa muussa pöydässä asiakkaita, mikä oli harmillista, sillä innokkaista opiskelijoita olisi ollut kyllä asiakkaita palvelemaan ja keittiön oven ikkunassakin näkyi kokkihattuisia toiveikkaita, että joko pääsisi kokkaamaan.


Tässä paikassa oltiin sitten muodollisia. Yhtenäisiin tarjoiljanasuihin pukeutuneet nuorukaiset kävelivät korostetun rauhallisesti ja puhuivat hillityllä äänellä. Ilmeisesti englannin puhuminen hieman jännitti, mutta luonnistui mainiosti. Ruokalista oli melko suppea, mikä on kaikinpuolin järkevää. Olimme päättäneet syödä kalaa, sillä kahtena edellisiltana lautasilla oli ollut enemmän tai vähemmän lihaa. Alkuruokina meillä oli kuitenkin annokset, joista Kammenpyörittäjä valitsi Five Senses-nimisen ja minä keiton, jonka nimeä en muista enää. Viisi aistia oli kiintoisa erilaisia kokkaustekniikoita esittelevä kimara, josta löytyi monenlaista suupalaa, ainoastaan vienon suolainen jäätelö jäi hieman askarruttamaan. Minun kirkkaanvihreä keittoni oli todella hyvää, sen kaksi friteerattua kalapalaa sopivat keittoon hyvin. 



Olimme ottaneet ruokajuomaksi valkoviiniä, jota meille kaadettiin sivummalle asetellulta pöydältä, ei puhettakaan mistään brutaalista itsekaatelusta. Tarjoilu oli asiallista ja muodollista, ripeää ja hieman kuului välineiden putoamisen kilinöitä ja anteeksipyytelyitä, jos joku pieni asia meni mönkään. Ei se nyt niin nokonuukaa ole, mutta ymmärrän kyllä, että opettajan valvovan silmän alla oppilaita jännitti. Pihtiotteiden harjoittelukausi oli ilmeisesti menossa, sillä tyhjien pöytien kattauksessa servetitkin aseteltiin lusikan ja haarukan muodostamilla pihdeillä ja olihan se aika vaikean näköistä, etenkin kun me ulkomaanpellet siinä vieressä katselimme. 

Pääruokana minulla oli tonnikalaa, jonka alla oli kaalipyrettä ja Kammenpyörittäjän annos oli jotain valkeaa kalaa, jonka nimi on unohtunut tai en sitä tullut tietämäänkään. Hänen annoksessaan oli bataattitimbaali ja kesäkurpitsarullia. Minun tonnikalani oli hyvin paistettu, sen kypsyysaste kysyttiin tilauksen yhteydessä ja se olikin ymmärtääkseni juuri sellainen kuin pyysinkin. Kammenpyörittäjän kala oli vielä parempaa, maistelimme toistemme lautasilta, kun tarjoilijan silmä vältti. 



Jälkiruokaa varten meille tuotiin listat ja valitsimme sieltä paahtovanukkaan ja suklaaöverit. Kumpikin annos oli hyvä ja kaunis, joskin vanukas oli niin matala, ettei varsinaista rikottavaa pintaa syntynyt. Pidimme kummastakin jälkiruoasta ja otimmepa päälle vielä pienet hömpsyt paikallista ananaslikööriäkin. 



Ilta sujui melko ripeään tahtiin, kolmeen ruokalajiin ja likööriin, sekä pieneen maksupäätesählinkiin meni aikaa puolisentoista tuntia. Tippiä paikan luonne huomioon ottaen ei suositeltu annettavaksi, mutta kommenttikirjaan saattoi laittaa mielipiteensä ja laitoimmekin. TripAdvisorin arvioinneissa puhuttiin epätasaisesta laadusta ja kikkailusta, mutta meistä paikka oli varsin mallikas opetusravintola ja olimme mielestämme saaneet erittäin hyvää ruokaa kohtuuhinnalla, lasku teki kahdelta juomineen 70 euroa. Äidinvaistoni saivat tyydytystä, kun oma tarjoilijamme selvisi illasta mitä parhaiten. Illan aikana paikkaan tuli vielä suuri liikemiesseurue, joka pisti oppilaiden kinttuihin vipinää, oli mukava katsella, kuinka ruokalajit kiidätettiin pöytään ja asiakkaat vaikuttivat tyytyväisiltä.

Liitän tämän postauksen blogin yläreunasta löytyvälle lisälehdelle Valmiissa pöydissä, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Ympäristöön totuttelua


Vaikkei minusta nyt vieläkään tullut seuramatkojen ylintä ystävää, oli matka Azoreille kyllä hyvä kokemus. Jos kävisi niin, että vielä tekisimme vastaavanlaisen reissun, tietäisin, että meillä tulisi olla pariskuntapaidat yllämme ja paluumatkalla -takitkin. Minulla ehkä naisellisemmalla leikkauksella, mutta ehdottomasti samalla kuosilla kuitenkin kuin Kammenpyörittäjällä. Tähän voi olla vielä aikaa ainakin 15 vuotta, mutta siellä sekin aika varmasti häämöttää!


Nyt on aika kirjata ylös matkan parhaat palat. CampaCaminossa kerron tulevissa postauksissa matkan ulkoilullisesta puolesta, täällä Campasimpukassa keskityn ruokaan, ravintoloihin ja saareen yleensä. 


Seitsemän iltaa Ponta Delgadassa tarkoitti yhtä montaa illallista, jokaisen söimme eri ravintolassa. Etukäteen minulla oli vain ylimalkaisia tietoja siitä, että saaren pääkaupungissa on paljon eritasoisia ja -luonteisia ravintoloita ja että illallisaika on noin klo 20 eteenpäin. Käytin TripAdvisoria apunani matkan aikana ja se onkin aivan kelpo paikka etsiä ravintoloita vieraassa kaupungissa, kunhan lukee arvosteluja medialukulasit päässään. Ensimmäisen illan aterialle lähdimme kuitenkin aivan jalkatekniikalla etsimään paikkaa, jossa syödä. Olikin todella kaunis, lämmin ilta ja yksi monista kaupungin kirkoista oli dramaattisesti valaistu.


Kävelimme rantaan ja siellä olevalle laiturille, jossa oli monenlaista paikkaa Burger Kingistä kahviloihin. Valitsimme ravintolan, joka ei näyttänyt olevan menossa vielä kiinni ja jossa oli muitakin ihmisiä syömässä. Se nimi oli Restaurante Marisqueira O Marinheiro. Tilasimme mereneläviä kahdelle ja se olikin ihan mukava setti kasvislisukkeineen. Viinipullon ja kahvien kanssa tämä ensimmäinen ateria maksoi 45 euroa ja vaikka olikin turistisessa paikassa, emme tunteneet oloamme noloiksi. 


Paluumatkalla hotelliin poikkesimme seinämaalausten perässä avoinna olevaan baariin lasillisille. Siellä meille suositeltiin saman omistajan ruokapaikkoja. Katsoin seuraavana päivänä ensimmäisen maisemakierroksen jälkeen TripAdvisorista O Corisco-nimistä ravintolaa ja sinne menimmekin toisena iltana. 


Ei sitten ollut oikein kiva kokemus. Tarjoilu oli astetta liian imelää, vaikka olikin kaukana your-are-my-best-friend-tyylistä. Kammenpyörittäjä otti alkuruoakseen azorilaista ananasta ja paikallista tapolaa, todella mustaa, pehmeärakenteista makkaraa, minä otin sekalaisen salaatin ja sellainen se olikin. Ananas-makkara-annos näytti puoliksi hauskalta, maistui mielenkiintoiselta. Päätimme apinoida ananaan leikkaamistavan. 

Pääruokana meillä oli naudan pihvi ja toisella possumedaljonkeja. Kummankin naama venähti, kun annokset tuotiin eteemme. Ruoat näyttivät samalta, kuin kotimaisen huoltoaseman vakiot pleksin alla olevissa annoskuvissa, eikä makukaan olla paljon kummempi. Käsittämättömän iso kasa ranskalaisia ja minulla kuivaksi käristetty kananmuna käänteiskruunasivat annokset. Emme ottaneet jälkiruokaa, emmekä kahvia. Lasku oli edellisillan luokkaa, paikallinen Terras De Lava-viini oli hyvää, se on sanottava. Harmittelimme sitä, että menimme lankaan ja lammastelimme paikkaan, jota meille oli sillä tavoin suositeltu. 


Myöhemmät ravintolakokemukset olivat paljon parempia ja niistä seuraavassa postauksessa. Tähän loppuun mainitsen vielä hotellistamme, jonka valitsimme booking.com-sivuilta. Hotel Canadiano muistuttaa amerikkalaisia hyviä motelleja ja tunsimme heti olomme kotoisiksi. Huoneemme oli iso, toisen kerroksen huone, vuode leveä, meillä oli pieni parvekekin sekä ilmastointikone. Hintaan kuului pienimuotoinen aamiaistarjoilu ja auton pysäköinti. Koko viikon majoitus maksoi kahdelta vain 270 euroa. Huoneemme oli aina tarkasti siivottu, kun saavuimme päivän kävelyretkiltämme ja liinavaatteet vaihdettiin useammin, kuin oli tarpeenkaan. Ilmastointi ei toiminut joka päivä, muttei sää ollut niin lämminkään, että viilennystä olisi tarvittu. Pidimme kovasti hotellistamme, joka sijaitsi 10 minuutin kävelymatkan päästä satamasta ja saman verran toiseen suuntaan kävelemällä pääsi isoon uudenaikaiseen ostoskeskukseen. Hotellimme tärkeä valttikortti oli se, että se sijaitsi kadulla, jonka nimi oli Contador.