keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Elokuisen kartanokierroksen loput, osa 5

Elokuisen kartanokierroksen viimeinen osa on antanut odottaa itseään. Pitkän postauksen kirjoittamiseen ei ollut aikaa #spanishfoodchallengen kuluessa, mutta nyt ei ole enää yhtäkään syytä olla paketoimatta tätä reissua loppuun. Emme edes saisi lähteä seuraavalle kartanokierrokselle ennen edellisen puhtaaksikirjoitusta. Aiemmat osat tätä matkaa ovat helposti löydettävissä CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdeltä, siellä Viron-matkat ovat listan alimpana, kun ei tässä ole vieläkään ehditty Zimbabwessa käydä. 

Neljännen osan lopussa pääsimme perille Pärnuun ja sinä iltana söimme oikein kelpoisan aterian hotellimme ravintolassa. Seuraavana aamuna popsimme aamiaista niin paljon kuin ikinä jaksoimme, sillä Rannahotellin aamiaisessa ei ole paljonkaan moittimista. Hieman epäonnekkaasti menimme syömään ulkona oleviin pöytiin, niissä päivysti sekä lokkeja että varpusia, Antin kakkupala olikin lähteä pikkulinnun matkaan ja minä onnistuin kaatamaan kuohuviinilasini niin, että sirpaleitahan siitä tuli.

Tässä kohtaa en vielä ollut kaatanut kuohuviinilasiani
Kartanokierroksen viimeinen päivä alkoi siis vatsat täynnä ja hyvässä säässä. Olimme suunnitelleet ajavamme Tallinnaan eri reittiä kuin aikaisemmilla Viron reissuilla ja bongata matkan varrella niin monta kartanoa kuin mahdollista. Nyt kun matkasta on yli kuukausi, en muistaisi juuri mitään ilman sinä päivänä tehtyjä muistiinpanoja ja niiden kanssakin saa kyllä muistiaan pinnistää. 

Päivän ensimmäinen kartano oli nimeltään Kaelase, siitä sain selville sen verran, että se oli ryöstön  ja hävityksen kohteena vuonna 1905. Varhaisklassisen tyylin rakennus on alkujaan 1700-luvun lopulta, mutta nykyinen ulkomuoto 1800-luvun lopulta. Mikäli oikein ymmärsin Kaelase on edelleen kouluna, ollut vuodesta 1929. Tilanhoitajan käytössä olleessa talossa on nykyään koulun voimistelusali. Kaelasen omistajasukuun on kuulunut kuuluisa siluettitaiteilija Eveline von Maydell, joka eli suuren osa elämästään USA:ssa ja Portugalissa ja on haudattu Sintraan, joka on meillekin tuttu paikka. 



Seuraavaa kartanoa emme päässeet näkemään kuin portin takaa. Kyseessä oli Päärdu-niminen paikka. Linkissä oleva kuva on vuodelta 2001 ja siihen aikaan kartano on ollut asumaton ja aika huonossa hapessa, mutta yhä pelastettavissa. Nykyään se on yksityisomistuksessa ja näkymä portilta antoi ymmärtää, että kartanoon on käytetty iso lompakollinen rahaa. Saatoimme päätellä, ettei talon edustalla olevat hevospatsaat olleet kovin vanhoja. Barokkirakennus on 1700-luvun lopulta ja sen yhteydessä ei ole talousrakennuksia, sillä sen kerrotaan olleen edustuskäytössä, ei maatila. Se säästyi vuonna1918 polttamiselta tai muulta tuholta, koska se otettiin koulukäyttöön. 





Päärdun jälkeen ajoimme katsomaan Valgun kartanoa. Se toimii nykyään kouluna. Kävelimme rakennuksen ympäri, tervehdimme ikkunoita pesevää rouvaa ja ihastelimme kukkaistutuksia. Takapuolelta avautui hieno puistoalue ja tuumimme, että kyllä siellä on lasten mukava kirmailla. Talo on kokenut pahan tulipalon vuonna 1905 ja korjaustöiden yhteydessä aikaisemmat pylväiköt jätettiin rakentamatta. 



Raikküla oli sitten niitä paikkoja, jotka aiheuttivat ihastuksen henkäyksen jo ensisilmäyksellä. Klassisen tyylin päärakennus on rakennettu 1820-luvulla ja sillä on pitkät perinteet taiteen ja tieteen parissa. Maareformin jälkeen kartano on toiminut kouluna ja lastenkotina ja sekin kärsi pahasta tulipalosta 1960-luvulla, jonka jälkeen se on ollut asumaton. 




Tilaan liittyviä rakennuksia on runsaasti jäljellä ja Raikkülan uudesta elämästä kirjallisuusintoilijoiden kehtona haaveillaan. 



Raikkülasta kurvasimme katsomaan Inglisteä. Se näyttää vaaleanpunaisessa maalissaan tällä erää paremmalta kuin portaalin kuvissa, mikä on aina ilahduttavaa. 1760-luvulla rakennetussa päärakennuksessa on ollut tulipalo vuosina 1905 ja 1984, mutta sitä on korjattu mittavasti. Ingliste on yksityisomistuksessa, mutta tohdimme kiertää sen ympäri nähdäksemme sen joka puolelta. Talossa on todella vanhoja osia, jopa 1500-luvulta. 




Höredan kohdalla muistiinpanoissani lukee "suojainen paikka, iso talo, litteä kettu". Pidimme kovasti Höredasta, tunnelma sen pihapiirissä oli niitä erityisiä. Saatoin  kyllä kiljahtaa hieman, kun olin astua sen litteän ketun päälle. Lähettyvillä oli myös vanhan viinatehtaan rauniot. Luin eri lähteistä, että Höredan omisti 1990-luvun alussa hetken aikaa virolainen Tiiu Silves, jota on tituleerattu Tallinnan Tuhkimoksi ja Viron rikkaimmaksi naiseksi, joka takoi rahaa erinäisissä bisneksissä Neuvostoliiton hajottua ja Viron uudelleen itsenäistyttyä. Höredan suhteen oli suuria suunnitelmia, mutta lopulta rahaa ei ollutkaan tähän hankkeeseen ja suunnitelmat jäivät toteuttamatta. Siitä en saanut selkoa kuka kartanon nyt omistaa. 



Maidla-nimisiä kartanoita onkin sitten useita ja aluksi osuin kartanoportaalissa sellaiseen, joka ei lainkaan näyttänyt tutulta, meidän kuvamme Maidlasta olivat aivan erilaisia. Kyseessä oli saksaksi Maidel-nimisestä paikasta ja kun portaalista tuli sen kuvia esiin, niin jo tiesin puhuttavan samasta Maidlasta kuin meidän kartanokierroksellamme. Tosin sen verran portaalin ja kirjamme tiedot ovat vanhentuneet, ettei Maidla enää ole lastenkoti, se toiminta on loppunut käsittääkseni vuonna 2012. 


Härgla oli seuraavan kohteemme nimi ja siitä jäi mieleen kartanokirjan maininta omistajasta. Vuoden 2004 painoksessa kartanon sanottiin kuuluvan virolaiselle muusikolle, Egmont Väljalle. Tämä tieto ei enää pidä paikkaansa, salapoliseerasin aihetta ja kartanon omisti viime vuosikymmenellä Joakim Helenius-niminen sijoituspankkiiri ja jossain vaiheessa se oli myytävänä 275 000 euron hintaan. Harmillista, sillä pidin kovasti tästä muusikkojutusta. Ei noita kartanoita pitäisi noin vain myydä kenelle sattuu, jos kerran joku sopivakin on tiedossa. Kuten vaikka muusikko. Minua huvitti kovasti ajatus siitä, että Egmont pitäisi paikassa kamarikonsertteja, mutta se ei nyt taida kuitenkaan olla totta. 



Pirgu ei nimenä herättänyt mitään muistikuvaa ja sille on hyvä selitys. Kartano on yksityisomistuksessa ja minua ujostutti mennä sen pihaan, joten en varsinaisesti nähnyt sitä, Antti kävi lähempänä ottamassa pari kuvaa. Nyt sain selville, että Pirgu on ollut 1900-luvun puolivälissä aivan raunioina, mutta korjattu nykyiseen asuunsa 1980-luvulla, mikä minua hieman hämmästyttää, en saanut selville kenen toimesta tämä korjaaminen tehtiin. Nykyään Pirgu on suosittu hääpaikka. Tältä sivulta näkee kuvia, miltä kartano on näyttänyt parhaimmillaan ja pahimmillaan. Tämän mukaan Pirgu olisi myynnissä, mutta ei taida meillä olla tarpeeksi rahaa siihen. 




Salutaguse jäi tällä kartanokierroksella paikaksi, jota ei varsinaisesti löytynyt. Saattaa olla, että menimme aivan paikan vierestä, mutta vielä vuoden 1999 kuvassa pystyssä olevia seiniä ei enää ole. Salutagusesta jäi mieleen, että siihen liittyi hiivan valmistaminen ja aivan lähellä on edelleen hiivatehdas. 

Saattaapi olla Salutagen rauniot, saattaapi olla olematta.
Kohila ei ole kovin vanha kartanorakennus, se on uudelleenrakennettu vuoden 1905 tulipalon jälkeen hieman yksinkertaisempana kuin aiempi päärakennus. Se on tällä erää kouluna, mutta ollut siinä käytössä vasta vähän aikaa, noin viitisen vuotta. Kohila ei tehnyt suurta vaikutusta. 


Kun paikan nimi on Tohisoo, sille ei voi olla hymyilemättä. Teimme reitillämme pienen paluukierroksen nähdäksemme nämä viimeiset kartanot. Tämän kartanon kohtalo on samantapainen kuin Pärnun lähellä olevalla Pootsilla, siihenkin on lisätty toinen kerros vastaamaan koulurakennuksen vaatimuksia. Nykyinen rakennus on 1915 valmistunut ja toinen kerros lisättiin 1930-luvulla, edellinen kartano poltettiin vuonna 1905. Tohisoo toimii edelleen koulutuskeskuksena. 

























Lohu on nykyään yksityisomistuksessa oleva kartano ja sitä ympäröivät aidat niin tiukasti, että katselimme sitä vain tieltä. Kartanokirjamme mukaan Lohun sai haltuunsa Kaljon perhe 1990-luvulla. He ovat jotakin kautta sukua jollekin aikaisemmalle omistajalle, mutten ihan ymmärtänyt vironkielisiä tietolähteitä. 


Aloimme olla jo melko lähellä Tallinnaa ja seuraavan kartanon nimi oli Hagudi. Siellä syntyi kuuluisa tutkimusmatkailija Adan Johann von Krusenstren, josta minä en ollut kyllä kuullut koskaan aikaisemmin, mutta nytpä tiedän. Hagudi on rakennettu 1700-luvun lopussa, eikä se ole kokenut juurikaan ulkoisia muutoksia. Se toimi neuvostoaikana kolhoosin konttorina ja jätettiin rapistumaan 1950-luvulla. Kartanon katto sortui jossain vaiheessa, mutta vuosituhannen lopulla katto korjattiin ja se on hidastanut rappioitumista. Myös sisällä on tehty jossain vaiheessa brutaalihkoja betonikaaria, mutta ilmeisesti into ja rahat ovat loppuneet, eikä kartanossa näkynyt muita elonmerkkejä kuin lintujen lennähtelyä. Pihassa kasvoi kurkkuyrttiä!


Kyllä tätäkin taloa käy aika moni katsomassa, niin selkeä polku kiersi talon taakse.
Alkoi olla jo jonkunlaista pientä kartanoähkyä, mutta yhden vielä vilkaisimme ennen kuin ajoimme Tallinnaan. Purila-niminen kartano sijaitsee Keila-joen varressa ja kävelimme sen luokse pienen sillan ylitse, sillanpielessä oli nähtävillä vanhan myllyn jäänteitä. Purila on alunperin rakennettu varhaisklassiseen tyyliin 1800-luvun alussa, mutta sen katto on pilattu ikkunoilla 1930-luvulla. Kartano oli sohvoosin osana neuvostoaikaan, mutta nykyään yksityisomistuksesta, mikäli ymmärsin viroa oikein. 









Tähän päättyi elokuinen reissumme kartanomielessä. Olimme vielä yhden yön Tallinnassa ja siellä majoituimme puolivitsillä Piritan tien varressa olevassa käänteiskauniissa Pirita Spa Hotellissa. Siellä pääsi hyvin neuvostotunnelmaan. Olimme tyytyväisiä, ettemme maksaneet siitä, että huoneemme tasoa korotettiin merinäköalan verran, sillä betoniparvekkeemme edessä oli valtaisa maakasa. Huonekin oli aika karu, mutta kyllä siellä yhden yön nukkui. 







Kävimme iltasella syömässä Restoran Oressa, se on samojen omistajien paikka kuin Bocca, jossa taannoin kävimme. Samat lamputkin roikkuivat katossa. Tuo päivällinen ei ihan kamalasti meitä innostanut ja tuli jonkunlainen piheyskohtauskin, emmekä tilanneet kuin alkuruoan ja pääruoan. Oreen ei tarvitse mennä uudelleen, vaikka se ihan asiallinen paikka olikin. Emme olisi kyllä Boccaankaan menneet, jos se olisi vielä ollut olemassa. 

Ennen seuraavan päivän laivamatkaa ehdimme käydä KUMUssa taidetta katsomassa ja ruokakaupoissa, eikä se Pirita Span aamiainenkaan ihan hullumpi ollut. Tämän reissun myötä tuli täyteen 100 virolaista kartanoa, eikä niiden suhteen ole minkäänlaista kyllästymistä näkyvissä. Luultavasti viimeistään ensi keväänä täytyy päästä taas kartanokierrokselle. 

Lisään tämän pikkupostauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme. 

tiistai 18. syyskuuta 2018

Yrteillä ja sitruksilla sisustetut savuahvenet

Viime viikolla sain kaupassa päähäni ostaa kokonaisia ahvenia, niillä oli päätkin paikallaan. Esitin sitten kotiin tultuani kainon toivomuksen, josko Antti voisi tehdä niille jotain seuraavana päivänä, kun minä olisin töissä. Esimerkiksi laittaa ne ruoaksi. Hän suostui. Ja niistäpä tuli mainiot savuahvenet, niin mainiot, että teemme  niitä toistekin.

Savustetut ahvenet

  • noin 250 g painavia ahvenia (suolineen päivineen)
  • karkeaa merisuolaa
  • rosmariinia ja timjamia
  • ohuita kuivattuja sitrusviipaleita
Kun minä ahkeroin töissä, Antti siivosi ahvenet ja laittoin niiden sisuksiin ja yltympäriinsä karkeaa merisuolaa noin pari tuntia ennen savustuksen alkua. Hän laittoi myös hieman savustuspurua kastumaan astiaan ja etsi muutaman palasokerin. Sille ei muuten taloudessamme ole enää muuta käyttöä, muutama pala vuodessa menee erilaisissa savustuksissa, joten olemassa olevan paketti riittää kyllä tämän elämän loppuun.


Minun saapuessani kotiin, oli savustin laitettu valmiiksi ja minä sommittelin lisäkkeet. Sellaisina meillä oli hauska kuivagazpachot ja omalta pihalta saadut perunat. Meillä ei ole perunamaata, vaan parissa saavissa on kasvanut perunoita muutaman kilon sadon verran. Ne ovat Annabella-lajiketta, joka on ihan suosikkini tällä hetkellä. 


Huuhtelin myös ahvenista karkeat suolarakeet pois ja kuivasin kalat sisältä ja päältä ja toimitin ne savustimen äärelle. Antti on hommannut sellaisen kätevän ritilän, jossa on helppo savustaa pienehköjä kaloja ja olemme tehneet sillä vihanneksiakin. Teimme heinäkuussa keittoa kevyesti savustetuista vihanneksista ja silloin käytimme ritilää ensimmäisen kerran. 


Kalojen sisälle meni tuoreita yrttejä, yhteen rosmariinia, yhteen timjamia ja yhteen ei mitään, se sai olla verrokkiahven. Yrtillisiin Antti taittoi kuivatut sitrusviipaleet lisäksi. Sitten hän nosti ahvenet ritilän kouruihin avattu vatsapuoli ylöspäin ja laittoi kalat savustumaan sähkösavustimeemme. Arvelimme, että kolme varttia voisi olla sopiva aika, mutta kalat olivat lopulta savustimessa noin tunnin verran. Siinä vaiheessa ne olivat sopivan kypsiä.


Perunat höyrytin melkein kypsiksi ja paistoin niitä hanhenrasvassa hetkisen, maustoin suolalla, pippurilla ja timjamilla. Pienet perunat olivat hyviä kuin karkit ja ne kalat! Ne olivat todella hyvin onnistuneet, mutta on kyllä pakko myöntää, ettemme kovin paljon osanneet makueroa tehdä eri yrtein ja verrokkikalan kanssa, kaikki olivat hyviä, eivätkä yrtit erottuneet merkittävästi.