perjantai 28. helmikuuta 2014

Pyörien pito kielletty


Kammenpyörittäjä oli nähnyt kuvan kyltin kaupungilla käydessään, ymmärtääkseni jossain Kolmikulman tienoilla. Miten tämä nyt pitäisi ymmärtää? Eikö siellä päin ihmisillä saa olla polkupyöriä? Jos näin on, meidän pitää moista hoodia varoa, jos joskus muutamme täältä laitakaupungilta lähemmäs keskustaa. Meillähän pidetään polkupyöriä ihan varmasti, viimeisimmän tarkistuslaskelman mukaan niitä on varttisata. Ehkä kyltti tarkoittaakin sitä, että pyörien täytyy pysyä pitämättäkin? Kuten ne matot lattialla lapsuuden kompakysymyksessä.  

torstai 27. helmikuuta 2014

Sinisimpukat Provencen tapaan


Tällä viikolla olemme käyneet Kammenpyörittäjän kanssa eri kellojen mukaan. Hänellä on ollut yövuoroja ja sitten vapaita, minulla taas puuduttava päivävuoroviikko, joista pidän yleensä vasta jälkikäteen. Minunkin vapaani jo häämöttävät, mutta tänään otimme pienen etuperjantain syömällä sinisimpukoita iltapalaksi. Nuorisoa ei näkynyt kotosalla, joten ei tarvinut muutakaan ruokaa sommitella. 

Tällä kertaa otin simpukkavinkit French Cooking for Dummies-blogista. Kammenpyörittäjä oli siivonnut simpukat valmiiksi, joten minulla ei mennyt montaa minuuttia iltapalan saattamiseen pöytään. Sovelsin ohjeen ainesmääriä vallattomasti.

Sinisimpukat Provencen tapaan 2-6 hengelle ahneudesta riippuen

  • pussi sinisimpukoita
  • 1 rkl oliiviöljyä
  • 6 kirsikkatomaattia halkaistuna
  • noin 5 sentin pätkä kesäkurpitsaa mandoliinalla soiteltuina ohuina viipaleina
  • 2 valkosipulinkynttä niin ikään mandeloituina (sormia varoen)
  • 1 kevätsipuli vinottain viipaleiksi leikattuna
  • 2 dl kuivaa valkoviiniä
  • suolaa ja pippuria (unohtui kokonaan, mutta syödessä huomasimme, etteipä haitannut)
  • tuoreita yrttejä: persiljaa, basilikaa, rosmariinia
Kuumensin kasarin pohjalla oliiviöljyä ja kuullotin siinä muutaman minuutin sipuleita ja kesäkurpitsaa. Lisäsin tomaatit puolikkaina mukaan. Hetkisen kuluttua kumosin huuhdellut, puhdistetut sinisimpukat kasariin ja nostin kuumuuden suurimmalle asetukselle. Kaadoin päälle pari desiä valkoviiniä ja laitoin kannen päälle. Lasikannen läpi oli mukava katsoa, kuinka simpukoiden kuoret alkoivat avautua. Pienensin lämpöä kasarin alla ja kun kuoret olivat avautuneet noin 4-5 minuutin kuluttua, kumosin koko satsin isolle laakealle vadille. Ripottelin silputut yrtit päällimmäksi ja unohdin suolan ja pippurin. Söimme maukkaat simpukat ja vihannekset leipäviipaleiden kanssa ja olimme oikein tyytyväisiä. 


keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Onnistunut sika säkissä

Kerroin joskus ammoin, että olen toisinaan tilannut nettikaupoista tarvikkeita sika säkissä-metodilla, joskus on ollut enemmmän onnea kuin ymmärrystä. Joskus olen katsonut tuotetta ihmeissäni ennen kuin olen tajunnut, että olen tilannut jonkun lisäosan massiiviseen laitteistoon, osan jolla ei yksinään tee yhtään mitään. Joskus myös päätin, ettei ostaisi uusia keittiövälineitä, mutta lievensin päätöstä melko pian niin, etten osta sellaisia tarvikkeita, joita minulla jo on. 

Joitakin aikoja sitten muistin taas tarvitsevani tortillaprässin, jonka sitten tilasinkin. Sen kanssa samaan pakettiin valitsin minimaalisen pienen myyntikuvan perusteella tuikitarpeellisen keittiömuuntimen. Kuvittelin ostavani pienen muovisen pyörylän, jossa on eri kehillä muutamia keittiössä käytettäviä mittoja tai lämpötiloja. Yllätyin iloisesti, kun muunnin olikin noin LP-levyn kokoinen lasinen kiekko, jonka pohjassa on liukuestenystyrät, sitä voi käyttää niin leikkuulautana, tarjoilualustana kuin pannunalusenakin. Ja tietysti siitä voi nopeasti tarkistaa paljonko ouncet ovat grammoina ja fahrenheitit celsiuksina. Kaasu-uunin asetuksia en tällä erää tarvitse, mutta ehkäpä joskus niitäkin.



On lähes mahdotonta kuvitella, miten olen voinut tulla toimeen ilman tätä välinettä! Aivan niukin naukin. Se prässikin siis saapui, se ei ole aivan niin hieno kuin Grillataan ja chillataan-blogissa lahjaksi saatu. Kun perheen aliupseerioppilas saapuu seuraavalle lomalle, meillä syödään tortilloja! Teen tortillat tuolla prässillä tai itken ja teen. Nyt on tulematta tällä erää enää yksi paketti, sillä pastakausi lähestyy toukokuisen Giro d'Italian muodossa! Silloin meillä väkerretään pastaa tai itketään ja väkerretään. Siihen on enää 72 päivää.



On muuten ollut ensimmäinen selvästi keväiseltä tuntuva päivä ainakin täällä Keski-Suomessa, onko teilläkin päin ollut?

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Toppatakki vesisateessa


Lähdimme lauantaiaamuna järkyttävän varhaisella junalla Helsinkiin piiskaavan lumisateen saattelemana. Tampereen kohdalla keli näytti huomattavasti kosteammalta ja Helsingissä satoi vettä aivan solkenaan. Olin sonnustautunut toppatakilla, sillä ainahan Helsingissä on kylmä. Ei nyt. Sateenvarjo ei kuulunut varusteisiini ja aamulla pöyheäksi kuivattu kampaukseni osoitti lätsähtämisen merkkejä ennen kuin olin kävellyt sataa metriä rautatieasemalta. 

Kammenpyörittäjä, jota ei yleensäkään sää haittaa, oli pukeutunut (tweedinpuutteessa) sarkaan, sillä hän osallistui noin satavuotiaalla Urheilu-pyörällään vuotuiseen WInter TWEED RUN Helsinki-tapahtumaan, joka kerää yhteen sekopäiset innokkaat talvipyöräilijät. Ennen pyöräilytapahtumaa kävimme brunssilla Ravintola Sunnissa. Paikka valikoitui sillä perusteella, että ajojen oli määrä alkaa Senaatintorilta. Tosin kokoontumispaikka vaihtui toisaalle, sillä Senaatintori täyttyi massiivisesta sotilasvalatapahtumasta, eivätkä siinä ilmeisesti Tweed Run-tapahtuman järjestäjät alkaneet (nuorisokielellä sanottuna) ulista, että me oltiin varattu tää ekana, vaan kiltisti siirsivät lähdön Havis Amandan kieppeille. 

Ravintola Sunn mainostaa olevansa auki 365 päivää vuodessa, enkä asiaa epäilekään. Me saavuimme paikalle klo 10.30 tekemäni varauksen mukaisesti ja saimme mainion ikkunapöydän, josta saattoi seurata, miten valatilaisuus eteni Tuomiokirkon aukiolla. Tosin keskityimme sitäkin enemmän täyttämään vatsamme. Söimme 20 euron hintaan runsaan brunssipöydän antimia, emme tilanneet lisähintaisia lämpimiä annoksia listalta. Alkuun nautimme lasilliset proseccoa viiden euron hintaan ja se toi tilanteeseen mukavaa juhlantuntua. Otimme pariin kertaan valikoiman niin suolaisia kuin makeitakin herkkuja. Satuimme paikalle varmaankin aamupäivän vilkkaimpaan aikaan, sillä vadit pääsivät harmillisesti tyhjenemään, eikä niitä ihan samantien täytetty. Pidimme erityisesti savukalan kanssa tarjotusta marinoidusta sipulista ja mikä hämmästyttävää, suodatinkahvista, jota jopa minä otin toisen kupillisen. Olisimme suoneet brunssin hintaan kuuluvan ainakin yhden, vaikka pienenkin lasillisen jotain tuoremehua. Makealtakin puolelta löytyi mukavaa syötävää, arvostin sitä, että kakkuja oli aivan pieninä paloina. Ravintola Sunn oli 50 euron hintainen positiivinen kokemus.



Vesisade ei hellittänyt, kun kello läheni kahtatoista, mutta Havis Amandan liepeille alkoi kerääntyä väkeä vanhanaikaisissa varusteissa ajokkeinaan eri-ikäisiä polkupyöriä. Asialleen omistautuneet pyöräilynharrastajat lähtivät sitten reitilleen, josta Kammenpyörittäjän tiedot olivat vähintäänkin hatarat. Sovimme tapaavamme joskus myöhemmin jossain. 


Minulla oli tapaaminen kahden tätiystäväni kanssa. Olemme toki tätejä sanan varsinaisessa merkityksessäkin, sekä ainakin kaksi jo ikänsäkin puolesta tukevasti elämänsä tätivaiheessa, mutta muutenkin kutsumme tapaamisiamme tätitapaamisiksi. Nimitys juontaa ensimmäiseen, parin vuoden takaiseen tapaamiseemme, jonka aikana istuimme Havis Amandan suihkulähteen reunalla ja eräs pikkupoika juoksenteli ympärillämme. Meillä oli kesäiseen tapaan pullot lähikaupasta haettua siideriä käsissämme ja poika kirmaili ympärillämme iloisesti. Hänen äitinsä neuvoi perillistään olematta häiritsemättä tätejä, joilla näyttää olevan niin mukavaa tekemistä. Äänensävyssä oli jotain hupaisan tuttua, kun ottaa huomioon, missä merkeissä olemme tutustuneet toisiimme. 

Eilen emme istuskelleet Mantan patsaalla vaan siirryimme sisätiloihin vaihtamaan kuulumisia ja kuivattelemaan toppatakkiani. Oli mukava istuskella eräskin tunti parissa Forumin ravintoloista. En ollut aikaisemmin käynyt niistä kummassakaan. Ensimmäisen paikan nimeä en ikävä kyllä muista, mutta jälkimmäinen oli Ravintola Kaarna, jonka kuohuviinitarjousta ja mukavaa sohvaryhmää hyödynsimme hanakasti. Mitäpä sitä ei tekisi suuren bonussaaliin kartuttamiseksi? 

Illan alkaessa pimetä tiedustelin sarkamieheltä, missä hän mahtaa olla ja joko pian tapaisimme ja hän vastasi olevansa jo tulossa. Pian hän saapuikin tervehtimään ystäviäni ja nauttimaan lasillisen kuohuviiniä, josta minun oli jo aivan pakko kieltäytyä. Olimmehan menossa vielä illempana syömään ja pelkäsin välikuolemanvaaraa, koska olimme olleet hereillä aamuviidestä alkaen. 


Tavanomaisen hotellinvalintaruletin tuloksena meillä oli varattuna huone Kaisaniemenkadulla sijaitsevasta Best Westernistä. Olin kyllä edellisiltana vielä halukas vaihtamaan majoitusta, mutta olin kerrankin ottanut varauksen ilman maksutonta peruutusmahdollisuutta. Hotelli oli hieman merkillinen paikka, mutta ilahduin jo siitäkin, että huoneessamme oli ikkuna. Monissa varauspalvelun asiakasarvioissa oli nimittäin moitittu ikkunattomia huoneita! Ehkä ne arviot olivat vitsejä? Huoneemme oli vilkkaalle Kaisaniemenkadulle päin, mutta meitä liikenteen meteli ei haitannut. Kammenpyörittäjä levitteli aavistuksen kostuneet sarkansa kuivumaan ja vaihtoi nykypukimiin ja odottelimme illallisvarauksemme aikaa. 


Joulukuussa kävin ensimmäisen kerran Ravintola Pastiksessa, kun Fiskarsin ja Blogiringin yhteistyökampanja sai päätöksensä. Ihastuin paikkaan oikein kunnolla ja olin siitä asti halunnut mennä sinne yhdessä Kammenpyörittäjän kanssa. Nyt siihen tuli mahdollisuus, kun änkesin hänen mukaansa minilomaselle Helsinkiin.

Odotukset olivat korkealla kuin yläpilvet poutasäällä, mutta lopputulos jäi kuitenkin sinne altostratuksien tasolle. Olin lukenut nettisivuilta, että tähän aikaan ravintola tarjoaa listan ulkopuolisia annoksia, mutta niitä ei edes yritetty myydä meille. Onhan meillä kummallakin suu, jolla kysyä, joten se menee omaan piikkiin. Alkuun ottamamme samppanjalasilliset olivat erinomaiset, samoin alkuruoat, etanat ja simpukat kumpikin olivat todella hyviä. Minulla on tapana kyllästyä simpukoihin muutaman syötyäni ja epäilin nytkin heti kärkeen, että annos on aivan liian suuri. Mitä vielä, söin jokaisen simpukan ja pidin todella paljon currymajoneesista! 

Pääruokina otimme vasikanposkea ja t-luupihvin. Tilasimme myös jaettavaksi paljon kehutut tryffelisuolatut maalaisranskalaiset. Kammenpyörittäjän vasikanposki oli maukasta ja mureaa. Minäkin uskaltauduin maistamaan sen kanssa tarjottua kateenkorvaa ensimmäistä kertaa elämässäni, eikä se ollut ollenkaan paha kokemus. T-luupihvini oli hieman vaatimattomampi tapaus, erittäin hämärässä ravintolasalissa minulla oli suorastaan vaikeuksia hahmottaa, missä kohtaa lihapalasta minun kannattaisi leikellä. Lisänä tarjotut sipulit (?) olivat saaneet ylleen liiaksi suolaa. Perunat olivat muuten mainioita, todellakin oikeista perunoista paikanpäällä tehtyjä ja annokseeni kuulunut béarnaise-kastike toimi niille hyvänä dippinä, mutta nekin oli kyllä suolattu aika rankalla kädellä. 

Miellyttävien tarjoilijoiden suosittelemat viinit olivat todella hyviä valintoja, eikä laseissa kertaakaan ollut kulmia kummastuksesta kohottavia juomia, kuten muutaman viikon takaisen Spis-illallisemme aikana. Myös aterian päättävät espressot olivat hyvät.

Olen koittanut analysoida, miksi emme lähteneet niin ylen onnellisina pois, kuten lähdimme Murusta ja EMOsta. Ravintolan tarjoilussa ja ilmapiirissä ei ollut mitään moittimisen sijaa, paikka oli aivan täynnä ja erään seurueen ilmaantuminen paikalla ennalta ilmoitetun kahdeksan hengen sijaan yhdentoista hengen suuruisenakin aiheutti vain pientä tuumaustaukoa ja tiivistämistä riveissä. Tosin asiakkaiden ei pitäisi noin tehdä ennalta kysymättä. Oli hieman pöhkön näköistä, kun isot miehet melkein kiipeilivät toistensa ylitse rampatessaan ulkona tupakoimassa yhtä mittaa. Olisivat edes istuneet syömässä, kun heille puserrettiin tilaa pöytään. 

Luulen, että varsinainen syy lievään tyytymättömyyteeni on se, etten vieläkään osaa sanoa heti, kysyttäessä tai ilman, jos annoksessani on jotain vikaa. Tai luulen siinä olevan jotain vikaa. Minulle tulee tunne, että mistä minä tiedän, jos näitten pitääkin olla juuri tällaisia. Pelkään nolaavani itseni mussuttamalla jostain sellaisesta, mikä on juuri oikein valmistettu, mutten ole ymmärtänyt oikein. Asiahan on silloin omissa käsissäni, jonka myönnänkin auliisti. Ajatuksiani ei kukaan (onneksi) voi lukea. En sitten tiedä olisiko sitten parempi olla kirjoittamatta näistä kokemuksista. Ehkä olisi, mutta toisaalta, olisi hyvä, jos joku muu samanlaisen ujouden vaivaama rohkaistuisi minua paremmin vastaamaan muutakin, kuin "ihan kiva", jos ravintolassa tiedustellaan, onko kaikki hyvin. Ja nytkin voittopuolisesti Pastis oli myönteinen kokemus ja sen halusin jakaa. Etenkin salin puolen henkilökunnasta on aivan yhtä hyvää sanottavaa, kuin Murussakin. 

Seuraavalla minilomasellamme meillä on pöytävaraus Juureen, jossa olen käynyt kerran muutamia vuosia sitten tavatessani ensimmäisen kerran ystäväni sauvajyväsen. Paikkaan liittyy siis miellyttäviä muistoja ja haluan syödä sielläkin yhdessä Kammenpyörittäjän kanssa. Kokeilulistallamme on myös ymmärtääksemme uudehko Ravintola Lusikka Kampissa, josta en ole lukenut vielä muista blogeista. Olisi hauska kuulla, jos jollakulla on siitä kokemuksia. 





perjantai 21. helmikuuta 2014

Trendikastike käyttöön! Sriracha korkattu!


Joitakin aikoja sitten huomioin laiskahkosti, että tosi monissa amerikkalaisissa blogeissa vilahteli maustekastike, jolla oli vekkuli nimi Sriracha. Käydessäni paikallisessa etnisten ruokatavaroiden taivaassa nappasin putelin kyseistä taika-ainetta ostoskoriini. Kotona sijoitin pullon edelleen melko kuosissa olevan pantryni hyllylle ja unohdin sen sinne. Sitten alkoi tapahtua. Kaikki äitini reseptit-Nanna alkoi aivan alvariinsa puhua tästä kastikkeesta ja sai minutkin rohkaistumaan ja kokeilemaan sitä. 

Tänään meillä oli lohta ja perunoita, joihin kumpaankin tuli Srirachaa (pitääköhän se kirjoittaa isolla vai ei?). Lohipala ei vieläkään ollut pakastimen viimeinen, ei edes toiseksi viimeinen, mutta loppusuora häämöttää. Otin palasen sulamaan aamulla ja Suomen tappiollisen pelin jälkeen se oli sopivasti sulanut. Ohjeen lohiruokaan otin siis Nannalta.

Srirachalla kiusattu lohi kolmelle

  • n. 500 g lohta
  • puolikkaan limetin mehu
  • 1 tl Srirachaa
  • 1 rkl vaahterasiirappia
  • suolaa
  • tuoretta korianteria valmiin lohen päälle
Siistin lohipalasta valkoiset rasvat pois, nypin ruodot ja leikkasin kolmeen annospalaan. Sekoitin marinadin ainekset kupposessa ja sutikoin annospalat kastikkeella. Jätin kalapalat odottamaan sitä, että alempana mainitut perunat olivat puolivälissä kypsymistään.

Perunavinkit otin Mess Makes Food-blogista. Siellä oli askaroitu hyviltä kuulostavia Sriracha-parmesan-perunoita.

Sriracha-parmesanperunat kolmelle

  • 6 keskikokoista siikliperunaa
  • 1 rkl rypsiöljyä
  • 1 rkl Srirachaa
  • pieni keko parmesania raastettuna
  • suolaa ja pimentonia
Kuumensin uunin 180 asteeseen. Pesin perunat ja leikkasin ne kuorineen reippaankokoisiksi suikaleiksi. Öljysin uunipellille asettamani leivinpaperiarkin kevyesti ja levittelin perunasuikaleet paperille ja sudin niitä rypsiöljyn ja Srirachan sekoituksella. Ripottelin päälle parmesania, suolaa ja pimentonia. Laitoin pellin uuniin noin 20 minuutiksi, jonka jälkeen lisäsin pellin toiseen päähän lohipalat nahkapuoli alaspäin. Toiseksi lisäkkeeksi laitoin kumatotomaatin kullekin ruokailijalle.

Sriracha-parmesantomaatit kolmelle

  • 3 kumatotomaattia
  • sipaus perunoiden maustekastiketta
  • pikkuisen parmesania
  • suolaa ja pippuria
  • tuoretta basilikaa valmiiden tomaattien päälle
Leikkasin kumatoista hatun kantapuolelta ja koversin valkoisen kovan keskikohdan pois. Samalla kuopaisin hieman keskustaosaa irti, koska Kammenpyörittäjä halusi kumatonsiemeniä talteen ensikesän kasvatukseen. Sipaisin tomaattien sisustaa Sriracha-öljyseoksella, pyöräytin kolosiin pippuria ja suolaa ja sirottelin päälle hieman parmesania. Paistoin tomaatteja samalla pellillä perunoiden kanssa, jonne siis lisäsin kalapalat puolivälissä paistoaikaa.

Kun lohipalat olivat olleet uunissa noin 15-20 minuuttia, ne olivat sopivan kypsiä ja perunat rapeita ja valmiita. Tomaatit olivat julman kuumia. Nanna neuvoi, että lohipalojen päälle voi vielä levitellä paistamisen jälkeen loput marinadista, mutta minähän olin tietysti aikaa sitten siivonnut kupin tiskiin. Mutta makua oli jo riittävästi. Tykkäsimme!






tiistai 18. helmikuuta 2014

Älä tule hyvä kakku, tule paha kakku! Sitruksinen romahduskakku


Joillakin ihmisillä on pokkaa, paljon pokkaa. Minulla ei ole. Ihailen ihmisiä, joilla kasvot pysyvät peruslukemilla ja ovat niin uskottavia, että lopulta en sittenkään ole aivan varma oliko kyse epäonnistumisesta vai ei. En ole ihan varma Masterchef Australian eilen esitetyssä jaksossa Julian leipomasta kakusta. Oli niin tai näin, kakku on nyt hänen signature dishinsä, joten mitä väliä oliko kakku lässähdys vai tarkoitus. Katsoin jakson nyt aamulla ja muistin, että minulla oli viimeviikkoista appelsiinisiirappia jääkaapissa. Ei tässä tunnu olevan drinkeille aikaa, joten päätin käyttää siirapin kakkuun, jossa ainakin ottaisin mallia Juliasta ja toivoisin kakkuni romahtavan keskeltä.

Pikainen googletus nimellä 'lemon syrup cake' vei heti Julia Taylorin sivuille ja sieltä kakku löytyi. Tiedän vallan hyvin, ettei pitäisi soveltaa leipomisohjeita ainakaan ensimmäisellä kerralla, mutta tietysti vähän tein niin. Olihan siirappinikin appelsiinista, eikä minulla ole self-rising flouriakaan. Katsoin pätevältä korvaavuussivulta, paljonko tarvitsen leivinjauhetta ohjeen jauhomäärään ja olisin arvannut saman määrän itsekin. 

Sitruksinen romahduskakku

  • 250 g pehmeää suolatonta voita
  • 325 g sokeria
  • 1 rkl (tl ei mielestäni riitä) vaniljauutetta
  • 4 kananmunaa
  • 3 sitruunan kuori raastettuna (minulla oli vain 2)
  • 80 ml maitoa
  • 80 ml sitruunamehua (osa oli limetistä)
  • 350 g vehnäjauhoja + hieman vuoan jauhottamiseen
  • 2 tl leivinjauhetta
Kuumensin uunin 180 asteeseen ja laitoin 25 senttisen irtopohjavuoan pohjan ja reunusrenkaan väliin arkin leivinpaperia. Voitelin pohjapaperin ja reunat voilla ja tomutin vehnäjauholla. Vatkasin pehmeää voita ja sokeria kulhossa noin 5-6 minuuttia ja lisäsin mukaan yksi ainesosa kerrallaan vaniljauutteen, sitruunankuoren, kananmunat, mehun, maidon ja viimeiseksi jauhot, joihin leivinjauhe oli sekoitettu. Sekoitin vain sen verran, että taikinasta tuli tasaista, muttei sitkasta. Kaavin taikinan valmisteltuun vuokaan ja paistoin sitä ensin 30 minuuttia. Valmistin paistamisen aikana siirapin, joka minulla oli siis osaksi valmista appelsiinisiirappia, jota jäi kandeeraushommistani. Lisäsin mukaan puolisen desiä sitruunamehua ja siirappia tuli kaikkiaan vähän alle kolme desiä. Kuumensin siirapin odottamaan ja lisäsin mielessäni postaukseen tunnisteen "hävikistä herkuksi". Jos on tarvetta tehdä koko siirappi alusta asti se käy näin:

Sitruunasiirappi

  • 4 sitruunan kuori raastettuna
  • 160 ml sitruunamehua
  • 160 ml vettä
  • 160 g sokeria
  • 2 vaniljatankoa halkaistuna ja siemenet raaputettuna 
Kaikki ainekset laitetaan pieneen paksupohjaiseen kattilaan ja keitetään, kunnes siirappi sakenee, noin 10-15 minuuttia. Vaniljatangot poimitaan pois.

Kun kakku oli ollut uunissa 30 minuuttia, se oli vielä aivan hyllyvä ja reunaosaankin pistetty kakkutikku tuli tahmeana ulos. Joten paistoin vielä viisi minuuttia. Siinä vaiheessa hyllyvyys oli vähentynyt hieman ja parin sentin päästä vuoan reunaan pistetty kakkutikku tuli lähes puhtaana ulos, mutta keskelle pistetty tuli aivan taikinaisena. Jatkoin paistamista vielä viisi minuuttia ja pistelin kakkua taas koemielessä. Nyt taikina ei enää hyllynyt juurikaan, mutta keskusta oli sormella painettaessa hieman joustavampi kuin reunus ja tikku oli reunapistoksesta ihan puhdas ja keskeltä pistettynä vähän tahmea. Olin siis paistanut kakkua 180 asteessa 40 minuuttia, kun otin sen uunista. 

Kaadoin kuuman siirapin parissa erässä edelleen vuoassa olevaan kakkuun aloittaen reunoilta päin kohti keskustaa. Sitten vain jäin toivomaan, että kakku lässähtäisi keskeltä. Ei se kyllä lässähtänyt aivan niin paljon kuin toivoin. Turvauduin jopa käänteispsykologiaan, toivoin, ettei kakku lässähtäisi, liikuttelin kakkua enemmän ja ronskimmin kun tavallisesti lässähtämisen toivossa. Olisi pitänyt ottaa se uunista minuutti tai kaksi aikaisemmin. 

on siinä monttu keskellä, ota vaikka silmä käteen ja katso!
Leikkasin kakkua noin 15 minuuttia uunista ottamisen ja siirapoinnin jälkeen. Enpä ole juuri koskaan ollut niin iloinen nähdessäni, että kakun keskusta muutaman sentin osalta oli kuin olikin pehmeä ja aivan siinä rajalla oliko se raaka. Lusikoin kakkupalan viereen ison nokareen makeuttamatonta kylmää kermavaahtoa ja upotin lusikkani kakkuun. Tämä oli kyllä hyvää, pehmeää ja kirpeän makeaa! Uskon tosin, että se toimii vain vasta uunista otettuna. Luulen, että lähes raaka keskusta tuntuu jäähtyneenä epämiellyttävältä ja arvelen ottavani sen stanssilla pois kakun jäähdyttyä, sillä en edes minä jaksa syödä sitä kokonaan lämpimänä.



Te, jotka myös katsotte MC Australiaa, mitä mieltä te olette? Oliko Julian onnistuminen epäonnistumisen kääntäminen voitoksi, vai oliko hänen tarkoituksensa alunperinkin tehdä juuri tuollainen kakku? Onhan näitä valuvia leivonnaisia pilvin pimein, mutta oliko tämä juuri sellainen? En ole itse kummoinenkaan riskinottaja, joten en itse varmastikaan uskaltaisi samanlaisessa kaaottisessa haasteessa tehdä tuota. Toisaalta hänhän olisi voinut sanoa kokonaan paistuneen kakun kanssa, että juuri tällainen sen piti ollakin. 

lauantai 15. helmikuuta 2014

Pohjoinen surf ' n ' turf - lohi-perunakakut ja poronkare


Missiomme käyttää ensin kaikki kala ja liha pakastimista ennen kuin ostamme uutta on nyt puolentoista kuukauden mittainen. Loppusuora lihojen suhteen alkaa näkyä, kalaa on vielä muutamia paloja. Nyt käyttökohteina olivat noin puolen kilon pala Norjan lohta ja poronkare. Olin joskus merkannut kokeiltavaksi foodgawkerin suosikkilaatikkooni The Kitchen Paper-blogissa tehdyt lohi-perunakakut. Konvertoin ainesosat melko huolettomalla kädellä ja oioin pari, kolme mutkaa.

Pienet lohi-perunakakut 4-6 hengelle (noin 25 kpl)

  • noin  800 g perunaa
  • noin 400 g lohta
  • 3 kananmunaa
  • kasvisöljyä ja hieman voita paistamiseen
  • kevätsipuleita (oli vain vihreitä varrenpätkiä muutama)
  • pätkä tuoretta inkivääriä raastettuna
  • pieni sipuli silputtuna (kas, unohdin)
  • loraus soijakastiketta
  • loraus seesamiöljyä
  • 1 dl korppujauhoja
  • suolaa ja pippuria
  • kuivattua tilliä (no sekin unohtui)
Kuorin ja kypsensin perunat höyryssä ja jätin ne jäähtymään. Lohen kypsensin samaan tapaan kuin rilletteä varten, en halunnut laittaa sitä uuniin, kuten lähdeblogissa oli tehty. Poistin ruodottomasta lohipalasta nahkan ja asetin palan valurautapadan pohjalle voipaperipalan päälle. Kaadoin päälle kiehuvaa vettä niin paljon, että kala peittyi. Laitoin kannen päälle ja annoin kalan hienovaraisesti kypsyä puolisen tuntia, jonka jälkeen nostin palan leikkuulaudalle. Kalakin sai jäähtyä. 

Puristin kypsät, hieman jäähtyneet perunat lumeksi isoon kulhoon. Palastelin hennosti kypsyneen kalan kulhoon perunoiden päälle ja lisäsin mukaan kananmunat, raastetun inkiväärin, kevätsipulin, korppujauhot, soijakastikkeen ja seesamiöljyn. Sekoitin kaikki ainekset taikinaksi ja maustoin sen suolalla ja pippurilla. Öljysin käsiäni ja otin taikinasta nökösiä, joista muotoilin pieniä kakkusia, jotka paistoin pannulla öljyn ja voin seoksessa. Paistoin ensin pienen koekakun, jonka jälkeen lisäsin suolaa ja pippuria. Keräsin paistetut kakkuset öljytylle leivinpaperille pellille ja laitoin sata-asteiseen uuniin foliolla peitettynä odottamaan. Lohi-perunakakkujen kaveriksi tein kastikkeen.

Jogurttikastike lohi-perunakakuille

  • 2 dl turkkilaista jogurttia
  • sitruunamehua
  • suolaa ja pippuria
  • kevätsipulia oikein pieneksi silputtuna
Ainekset vain sekaisin kulhossa ja lusikoidaan lohi-perunakakkujen päälle. 

Poronkare oli siistitty todella hyvin, olemme muistaakseni saaneet sen äidiltäni, luutkin oli raaputettu puhtaiksi. Siivosin vain hieman kalvoja pois ja öljysin kareen joka puolelta ja taputtelin sille suolaa ja pippuria. Kun eilinen vanha oli palannut reissultaan ja koko perhe koolla, laitoin pitkästä aikaa terassin uskollisen asukkaan, Grand Hallin tulille, syksyllä kunnolla läskitetyt ja poltetut parilat olivat aivan käyttökunnossa. Kaasu loppui noin viiden minuutin kuluttua, onneksi varapullo odotti varastossa. Sai kyllä kuumentaa grilliä hyvän aikaa, että koko talven kylmyys väistyi.  Grillasin poronkaretta pari, kolme minuuttia puoleltaan, lihasuikale oli niin ohut, että varoin paistamasta liikaa.

vuoden ensimmäinen grillaus


Nostin kareen folioon peitettynä uuniin vielä hetkeksi ja lopuksi vielä asettumaan leikkuulaudalle folionyytissä. Oli  jännittävä leikata kare tikkareiksi ja nähdä, oliko liha mennyt yli vai jäänyt vajaaksi. Käytin vähän tikkareita vielä pannulla, sillä säätäminen ei aivan mennyt nappiin ja oli kiire päästä syömään. Söimme tämän sekalaisen setin, lohi-perunakakut ja porotikkarit jogurttikastikkeen ja lautasille aseteltujen vihreiden kera. Ei hassumpaa pakastimen aarteista. Tikkariluut menivät talteen myöhempää liemenkeittoa varten.


Isot lapset, isot kiireet

vara valita
Kun lapset olivat pieniä, heidän kanssaan oli kaikenlaista menoa ja tohinaa. Yleensä ne olivat pieniä kiireitä, lyhyitä tapahtumia, joulujuhla koululla tai kaverisynttäreille viemistä ja sieltä noutamista. Nyt kun  he ovat niin isoja, ettei pitäisi puhua enää lapsista (muuten kuin siinä mielessä, että ovathan lapset lapsia vanhemmilleen ikuisesti) menee heidän tärkeissä jutuissaan koko päivä, joissakin monta päivää. Viime viikolla olimme katsomassa esikoisen sotilasvalaa, tällä viikolla teemana ovat olleet vanhaintanssit, joissa nuorempi poika eilisen pyörähteli. On ollut puvun vuokraamista, parturissakäyntiä, rusetin valintaa ja kalossien sovittelua. Poikien äitinä taisin kuitenkin päästä vähällä. 

Illalla kun olin kyydinnyt nuorisoa  jatkopaikkaansa ja mäkättänyt kuuroille korville, miten kyseisessä paikassa käyttäydytään, ajelin kotiin ja tunsin  sydänalassani haikeutta ja onnea. Lapsemme ovat löytämässä paikkaansa maailmassa, ovat nuoria aikuisia ja pärjäävät elämässään, vaikken minä ihan koko ajan virittelekään suojaverkkoja alle ja ole ottamassa kiinni, vaikkeivat he edes horjahda. Tai kun horjahtavat, uskallan katsoa, miten he tekevät korjausliikkeen, ihan itse. Huh, tämä aika tuli äkkiä, alle 20 vuodessa!

lopussa seisoo kiitos
Mutta tänäänkin syödään, oikeastaan vasta tänään syödäänkin. Koko viikko on mennyt erilaisten pikaviritysten ja tähdenlentojen parissa. Jatkamme "älä osta lihaa tai kalaa"-teemaamme, eilen Kammenpyörittäjä otti sulamaan niin lohta kuin poroakin sillä mentaliteelilla, että katsotaan mitä tapahtuu. Mielessäni on jo muutama idea, kuinka näistä kahdesta pohjoisesta raaka-aineesta sukeutuu jonkunlainen ateria perheelle, jonka iltapäivästä saamme jälleen täysilukuisena pöydän ääreen. Palaan tuloksiin myöhemmin. 

torstai 13. helmikuuta 2014

Jahvat tulloo, helemat paukkuu!


Muistatteko ärsyttävän appelsiinikautta mainostaneen pätkän takavuosilta? Huivipäinen nainen viiletti potkukelkalla vinhaa vauhtia ja jotenkin ne jaffat liittyivät asiaan. Ostin eilen pussillisen appelsiineja ja tänään niitä sitten syötiin, keiteltiin ja kieriteltiin sokerissa ja suklaassa. Ja kuunneltiin samalla radiota, sillä osallistun tutkimukseen radionkuuntelusta. Tutkimuksen saatteessa minua ensin hieman imarreltiin uskomaan, miten tärkeä osanen olen tätä tutkimusta ja onnekas päästyäni siihen mukaan. Nyt vain mietin sitä, että kuinka hyödyksi olen, sillä kuuntelen tällä erää vain netin kautta countrykanavia. Jos nyt muutan tottumuksiani tutkimuksen vuoksi, eikö se ole ihan väärin? 

Katsastelin foodgawkeria ja sieltä löysin Veggies & Gin-blogiin, jossa oli tehty tammikuun lopussa kandeerattuja appelsiinikuoria. Olin jo aikaisemminkin merkannut vastaavan ohjeen suosikkeihini, mutten ollut tullut kokeilleeksi. Myös Andalusian auringossa-blogissa oli tehty näitä äskettäin. Olen aina inhonnut appelsiinimarmeladia, jossa on appelsiinikuorta suikaleina, joten siksi tämä ohje kiinnosti minua kovin, pitäisinkö kuoresta kandeerattuna?

Aloitin siis laittamalla kauniin punaisen keittiöradioni päälle kuunnellakseni 977music.com-kanavaa. Siellä soitetaan kaikki kliseisimmät countryhitit, joista suurimman osan osaan jo ulkoa. Samoin harvakseltaan vaihtuvat mainokset, joista suuresti pidän. Minua erityisesti kiehtoo henkivakuutus, josta kuulema saa rahansa takaisin "even if you don't die!" Ja sokeiden hyväksi lahjoitettavat autot, blondiinina tahdoin pitkään uskoa, että autot lahjoitettaisiin suoraan sokeille. Merkitsin tunnollisesti tutkimuskaavakkeen ensimmäiselle aukeamalla sarakkeeseen "muut kanavat"  mihin aikaan aloitin kuuntelun.


Sitten otin kaksi appelsiinia ja leikkasin niistä kuoret pois. Ensin viilsin aplareista hatut kummaltakin navalta, jolloin hedelmä seisoi itsenäisesti leikkuulaudalla. Sitten vain leikkasin kuoren pois ylhäältä alaspäin menevin suikalein samaan tapaan kuin jos olisin fileroimassa appelsiinia. En vain leikannut kaikkea valkoista kuoren osaa pois. Nämä pari kolme sentti leveät suikaleet leikkasin ohuempiin suikaleisiin. Kiehautin suikaleita muutamaan otteeseen minuutin verran vaihtaen aina uuden veden, tämän toimenpiteen luvattiin poistavan kitkeryyttä kuoresta. Samaan aikaan keittelin pienen sokerisiirapin, johon tuli kaksinkertainen määrä sokeria veteen nähden. Laitoin vettä noin 2 dl ja sokeria 4 dl. Kun olin kiehauttanut kuoria neljä kertaa, lisäsin ne siirappiin ja annoin seoksen kiehua hiljalleen tunnin verran. Tarkistin välillä, ettei siirappi kiehu loppuun, mutten paljon sekoitellut. Kevyesti vain ravistelin, tärkeää oli, että kaikki kuoret olivat aivan siirapin peitossa. 



Tunnin kuluttua, kun soittolistakin oli jälleen alkanut alusta, otin kattilan pois tulelta ja kaadoin kuoret siivilään kalastaen siirapin talteen. Sitä kuulema voisi käyttää drinkeissä. Mietin sopisiko siirappi myös jonkun kakun kostukkeeksi. Annoin kuorenpalojen valua siivilässä noin kymmenen minuuttia, jonka jälkeen pyörittelin ne erikoishienossa sokerissa ja levittelin palaset voipaperin päälle kuivumaan irti toisistaan. Muutaman tunnin kuluttua, kun palaset alkoivat olla kuivia, sulatin tummaa suklaata ja kastoin palasten toisen pään sulaan suklaaseen. Viritin palat jälkeen kuivumaan, tällä kertaa tiheän ritilän päälle. Hauskoja makeisia, eivät kitkeriä, muttei näitä montaa kerrallaan söisi. Eikä tarvitsekaan.

rapatessa roiskuu
Alastomat appelsiinit fileroin, skalpeerasin ne vielä aivan paljaiksi leikkaamalla uuden ohuen siivun niiden pinnasta, jolloin valkoinen kuoriosakin lähti kokonaan pois. Leikkasin hedelmäviipaleet kalvojen välistä pois ja käytin palat jälkiruokaan, johon otin vinkit Cooks Joy-blogista. Minulla oli pari kypsää mangoa vailla käyttöä ja lisäsin appelsiinit mukaan. Ensin kuorin mangot ja leikkasin ne paloiksi. Laitoin muutamaa koristelupalaa lukuunottatta mangopalat ja appelsiiniviipaleet mikserin kannuun ja käytin konetta soseuttamisasetuksella hetkisen. Kaadoin kulhoon noin 5 dl turkkilaista jogurttia, jotka vispilöin hetken. Lisäsin mango-appelsiinisoseen mukaan, sekä pienen lorauksen hunajaa makeutukseksi ja pari tupsausta kanelia. Sekoitin massan tasaiseksi ja kaadoin sen kolmeen annoskulhoon. Päälle asettelin vielä appelsiinilohkoja ja mangopaloja ja ripsautin hieman kanelia. Kylmänä tämä jälkiruoka oli oikein mainiota ja käy myös aamiaisesta ja välipalastakin.



sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Kaakao-avokadomousse vaatii vielä viksaamista

huomatkaa harkitun rustiikki asettelu astioihin

Olen yrittänyt saada itseäni ja poikasia pitämään avokadosta jo pitemmän aikaa. Guacamolessa se menee oikein mainiosti ja sellaista teinkin eilen tortilla-aterialle. Halusin kuitenkin käyttää ostamiani, kerrankin optimikypsyisiä avokadoja muutenkin. Aamuisella foodgawker-kierroksellani osuin cook eat paleo-blogiin, jossa oli tehty kaakao-avokadomoussea. Muistinpa törmänneeni tämmöiseen joskus aikaisemminkin blogimaailmassa, mutten vielä tuolloin innostuneeni. Kävin töistä tullessani ruokakaupassa aamutuimaan ja muistin ja löysin ihan kaiken tarvitsemani. Paitsi kookosmaidon. Aina jotain unohtuu! Onneksi Kammenpyörittäjä meni asioille ja palasi kookosmaitoa mukanaan.

Kaakao-avokadomousse neljälle:

  • 2 kypsää avokadoa
  • 1 dl raakakaakaojauhetta (minulle uusi tuttavuus)
  • 1 dl kookosmaitoa
  • 0,75 dl juoksevaa hunajaa
  • 1 tl vaniljatahnaa
  • 1 tl kanelia
  • ripaus chilijauhetta
Määriä täytyi hieman justeerata, kuten lähdeblogissanikin oli tehty. Makeutus, maustaminen ja moussen paksuus säädettiin avokadojen koon mukaan. Halkaisin avokadot ja irrotin kivet. Kaavin pehmeän avokadon kuorestaan ja laitoin lusikalliset yleiskoneen astiaan yhdessä leikkuuterän kanssa. Kaadoin päälle kaakaojauheen,  osan kookosmaidosta ja hunajasta, vaniljatahnan ja vähän kanelia ja chilijauhetta. Sekotin leikkuuterällä hetkisen ja tarkistin moussen paksuutta ja makua. Lisäsin hieman kookosmaitoa ja hunajaa, kanelia oli sopivasti ja samoin chiliä. Lusikoin moussen annosastioihin ja viilensin peiteltynä jääkaapissa jälkiruokaan asti.

En kertonut etukäteen kenellekään, että jälkiruoassa oli avokadoa ja yritin udella vastausta mitä he arvelisivat siinä olevan. Ainoa mitä sain irti, oli että tämähän on mielenkiintoista. Lapseni todistivat olevansa jo aikuisia, koska eivät suuttuneet minulle, kun ujutin ruokaan jotain heidän tietämättään. Kumpikin oli kyllä sitä mieltä, etteivät aivan tienneet pitivätkö jälkiruoasta vai eivät. Minä kyllä suutun vielä, jos tulen vahingossa syöneeksi aurajuustoa, etenkin jos olen kehunut ruokaa. Voin katsoa tässä vaiheessa, että kasvatustyömme on onnistunut, sillä ruoan sanominen mielenkiintoiseksi on kohtelias tapa kertoa, ettei pidä siitä. Eikö olekin?

On myönnettävä, etten itsekään aivan villiintynyt avokadomoussesta. Se olisi saattanut kaivata hieman enemmän kookosmaitoa ja hieman vähemmän raakakaakaota. Vähän pienempi annoskin olisi voinut toimia paremmin. Rakenne oli hyvä ja hämmästyttävä. Laitan ohjeen työstöä varten muistiin, sillä siitä voi olla vielä hyötyä, jos tarvitsen joskus jälkiruokaohjetta ilman kananmunaa ja kermaa.


lauantai 8. helmikuuta 2014

Pari pikkujuttua muistiin itselleni, tortillat ja guacamole


Odotin innokkaasti postipakettia tulevaksi viikonlopuksi saarivaltiosta, mutta jouduin pettymään. On se maailma muuttunut. Nuoruudessa sitä odotti kiltisti Anttilan pakettia napapiirille 3-4 viikkoa, nyt tahtoo paketin toiselta puolelta maailmaakin kahdessa, kolmessa päivässä ja pettyy, kun lähetys vähän viipyy. Toivoin tortillaprässiä tulevaksi, sillä Grillataan ja chillataan-blogissa oli männäviikolla niin hieno prässi, että minun piti tietysti saada samanlainen tai vastaava.

Pettymystä lievittääkseni päätin matkia Kokkeillaan-blogin Kotiharmia kaulittavien vehnätortillojen tekemisessä. Hän oli ottanut vinkkejä Kokit ja potit-blogin Hannelelta

16 pientä vehnätortillaa

  • 7 dl vehnäjauhoja
  • 1,5 tl leivinjauhetta
  • 1 tl suolaa
  • n. 3 dl vettä
Sekoita kaikki ainekset kiinteäksi taikinaksi, älä heti lannistu vaikka jauhoja tuntuisi olevan liikaa. Minuutin parin alustamisella taikina tekeytyy kiinteäksi palloksi. Kääri taikinapallo kelmuun ja laita jääkaappiin asettumaan noin puoleksi tunniksi. Kun alkaa olla ruoan valmistelun aika, ota esille leivinlauta ja sirottele sille jauhoja reilulla kädellä. Kumoa taikina kelmusta leivinlaudalle ja työstä taikinaa hieman ja muodosta siitä pitkulainen pötkö. Leikkaa pötkö ensin kahteen palaan, jotka pyörität pidemmiksi, ohuemmiksi pötkylöiksi. Leikkaa ne kahdeksaan osaan, jotka ovat noin kananmunan kokoisia. Painele pala kerrallaan ensin vähän litteämmäksi ja kauli sitten jauhoisella alustalla noin 10-12 senttisiksi lätyksi. 

Levittele kaulitut tortillat pyyhkeen päälle, ne voivat hieman mennä limittäin, mutteivat aivan pinoon. Kun kaikki on kaulittu, ota paistinpannu ja kuumenna se kohtuullisella lämmöllä ilman mitään rasvaa. Kun pannu on kuuma, ota yksi tortilla kerrallaan ja venytä sitä vielä hieman noin 15-17 senttiseksi letuksi, taikina venyy hyvin ja siitä tulee melkein läpinäkyvä. Nakkaa tortilla kuumalle pannulle ja paista sitä molemmin puolin hetkinen, noin minuutin verran. Kun tortillassa on ruskeita pilkkuja ja se pullistuu paikoin, se on valmis. Kääri valmiin tortillat kelmun sisälle ja pyyhkeeseen tai kuten minä, laita ne lämpövuokaan kannen alle. Aluksi tortillat tuntuvat hieman koppuraisilta, mutta suojattuna ne lämmössä pehmenevät mukavasti. 


Guacamolea tekee jokainen, joka on kerran viitsinyt tehdä sen alusta asti. Sen jälkeen ei ole paluuta teolliseen alkulimaan muuten kuin äärimmäisessä hädässä. Olen muistaakseni saanut neuvot kotitekoiseen viherherkkuun sauvajyväseltä, vaikken nyt äkkiä löytänytkään ohjetta hänen blogistaan. (edit: löytyihän se sieltä, kun otti silmän käteen ja katsoi!) Nykyään teen guacamolen suunnilleen näin:

Kotitekoinen guacamole neljälle

  • 2 kypsää avokadoa
  • 1 pieni punasipuli
  • puolikas mieto punainen chili ilman siemeniä
  • 1 tomaatti 
  • 1,5 limen mehu
  • kunnon nippu tuoretta korianteria
  • liraus oliiviöljyä
  • suolaa ja pippuria
Silppua punasipuli, tomaatti ja chili pieniksi kuutioiksi. Puolita avokadot ja poista kivi. Kaavi avokado kuorestaan ja muusaa kulhossa. Sekoita mukaan sipuli, chili ja tomaatti. Ala maustaa limen mehulla, suolalla ja pippurilla. Lisää hieman oliiviöljyä ja maistele. Silppua korianteri ja sekoita mukaan, maistele lisää. Kun maku alkaa olla kohdillaan, lisää vielä hieman mehua ja suolaa. Laita guacamole nättiin astiaan jääkaappiin maustumaan ja jäähtymään. 



Meillä oli aterialla lisäksi naudan sisäfileen pulleampi pää ohuiksi viipaleiksi leikattuna (edelleen pakastimen aarteita), grillattuna ja suikaleiksi viipaloituna. Tavanomaiset vihannekset, kurkku, tomaatti, salaatti ja kevätsipuli olivat myös edustettuina. Tomaattisalsan unohdimme, muttei se haitannut menoa. Papuja hieman kaipasimme, mutta niitä ei pantrysta löytynyt. Omatekoiset tortillat olivat mukavan sitkaita ja pienen kokonsa vuoksi taitoimme ne chalupan tapaan, samalla kun muistelimme USA:n matkojen pikaruokapaikka Taco Bellin appeita. Pidimme kovasti näistä tortilloista ja aion toistekin tehdä niitä, etenkin jos joku tulee kaveriksi kaulimaan. Oli mukava huomata, että taikina kesti kaulimisen jälkeen reipasta venyttämistä repeämättä. Guacamolea nyt ei voi liiaksi kehua. Olen iloinen, että kerrankin kaikki ostamani avokadot olivat juuri sopivan kypsiä, kuten kaupan myyntikyltissä luvattiinkin. Alan pikkuhiljaa rohkaistua myös chilin käytöstä, vaikken yllä lähellekään oululaisia blogaaneja tässä raaka-aineessa. 


Nollan pisteen vihje

Arvaatko mitä meinaan tehdä tänään?


perjantai 7. helmikuuta 2014

Lounaalla Kainuun Prikaatissa

Kammenpyörittäjä löytää pyörän kuvattavaksi ihan kaikkialta
Yövuorojen välinen aika riittää aivan hyvin siihen, että käy hernekeitolla Kajaanissa, aikaa jäi vielä monta tuntia tähteeksikin. Saimme mukaamme tilaisuudesta tuoreen jääkärin, joka viettää nyt valalomaa kotipuolessa. Olimme hyvin tyytyväisiä siihen, että edellisten viikkojen kova pakkanen lauhtui, eikä tuullutkaan kovasti, sillä seisominen pitkään ulkosalla lämpimästi puettunakin sai varpaat palelemaan. Kylmyys haihtui kuumalla hernekeitolla ja hyvällä mielellä.




maanantai 3. helmikuuta 2014

Se on niin easy, easy!

jääemäntä
Tänään sen teen! Ihan varmasti, ihan kohta! Hyppään laskuvarjolla? Juoksen maratonin? Otan tatuoinnin? Ei, vaan olen ihan jäätävä emäntä ja siivoan jääkaapin, koska se on niin easy, easy. Joulusta se lähti taas, se kinostuminen. Se, että kaikki jääkaapissa piiloutuu kaiken taakse, eikä vaahterasiirappia löydä ennen kuin pannukakut ovat loppuneet. Voiko sellaista ihminen kestää? Ei voi, joten tänään käärin hihat, laitan radiosta countrya soimaan ja sytytän kaikki keittiön valot. Otan kaiken pois rakkaasta Festivostamme, täytän pöydät ja tasot erinäisillä purtiloilla, pakkauksilla ja sellaisilla rasioilla, joihin en meinaa uskaltaa kurkistaa. Haen ison vadin kompostiin meneviä varten ja vedän kumihanskat käsiini. Kannustakaa ja etenkin, kysykää myöhemmin tänään, että tuliko siitä mitään!


sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Ei kerrota englantilaisille - poroa pastakastikkeessa


Pakastimien sulatus toi esille muutaman paketin porojauhelihaa, jota olemme saaneet äidiltäni. Se on harvinaista herkkua, eikä sitä tuhlata ihan mihin soppaan tahansa. Tänään oli tarkoitus tehdä pastakastike, jonka voimin alokas jaksaa pitkän matkan takaisin varuskuntaan, samalla tietysti tulisi ruokittua muukin perhe.

Etuviisaasti Kammenpyörittäjä kävi noutamassa paketin jauhelihaa jo illalla sulamaan, mikä oli kyllä hienosti tehty. Ei tarvinut väkivalloin sulattaa lihaa kokkaamisen aluksi. Minulla ei ole mitään varsinaista reseptiä, jota seuraan tehdessäni  pastakastikkeita, kunhan lisään kasariin sitä, mikä sinne tuntuu kulloinkin kuuluvan. Tällä kertaa näin:

Pastakastike porosta

  • 500 g porojauhelihaa
  • 5-6 kevätsipulia
  • tölkki paseerattua tomaattia + tölkin huuhteluvesi
  • pieni lasitölkki pastakastiketta Annan kaupasta, tuotteen nimi on liian vaikea muistaa + tölkin huuhteluvesi
  • suolaa ja pippuria
  • noin 20 kirsikkatomaattia kaltattuna
  • tuoretta basilikaa
  • oliiviöljyä sipuleiden hauduttamiseen ja pieni loraus jauhelihan paistamiseen
Silppusin sipulit oikein pieniksi, jätin tällä kertaa valkosipulin pois, ettei tuvassa tule moitteita. Haudutin hetken sipuleita pienellä pannulla ja samaan aikaan pienin hyvälaatuisen, tumman jauhelihan aivan pieniksi muruiksi kuumassa kasarissa oliiviöljylirauksen kanssa. Lisäsin sipulit kasariin ja sen jälkeen paseeratun tomaatin, valmiin kastikepohjan ja huuhtelin kummatkin astiat ja nakkasin huuhteluvedet kasariin myös. Annoin kastikkeen hetken aikaa kiehua, kun samalla kalttasin pieniä tomaatteja, kastike näytti niin hienojakoiselta, että tahdoin siihen vähän jotain purtavaa. Leikkasin puukolla tomaattien pintaan pienen ristin ja käytin niitä kuumassa vedessä, jolloin kuori alkoi heti irrota ja se oli helppo nykäistä pois. Leikkasin tomaatit kahtia ja otin kovan keskikohdan pois. Sekoitin kaltatut tomaatit kastikkeeseen ja jätin sen kypsymään kaikessa rauhassa. Noin puolen tunnin kuluttua maistelin kastiketta ja pyöräytin siihen myllystä monta kierrosta pippuria ja laitoin hieman suolaa myös. Poro tekee pastakastikkeesta mukavan intensiivisen makuista, eikä poro tarvitse tomaattisessa kastikkeessa kaverikseen rasvaisempaa lihaa, kuten esimerkiksi lihapullissa tai murekkeessa.



Tein aterialle myös leipää samaisesta Annan kaupasta ostamastani jauhosta, jonka sanottiin pussin kyljessä sopivan erityisesti pizzapohjan ja leivän leipomiseen. Ajatus oli tehdä focaccia-tyyppinen leipä, enkä tähänkään mitään erityistä ohjetta etsinyt, kunhan tein taikinan näppituntumalla. Kerrankin minulla oli tuorehiivaa blinien teon jäljiltä.

Focaccia

  • 500 ml kädenlämpöistä vettä
  • 2/3 palaa tuorehiivaa  (saisi olla koko palakin)
  • 1 tl suolaa
  • noin 600 g 00-leipäjauhoja
  • iso loraus oliiviöljyä
Lämmitin veden ja murustelin hiivan veteen, sekoittelin kunnes hiiva oli liuennut veteen. Lisäsin mukaan suolan ja jauhoja vähitellen. Vaivasin taikinaa muutamia minuutteja ja lopussa lisäsin oliiviöljyn käteni kautta, jotta sain taikinan pois sormistani. Jätin hieman tahmean ja pehmeän taikinan kulhoon suihkumyssyn alle kohoamaan. Noin tunnin kuluttua taikina oli noussut kaksinkertaiseksi. Öljysin uunipannun ja molskautin taikinan pannulle. Venyttelin taikinan uunivuoan muotoiseksi levyksi ja peittelin sen vielä pyyhkeellä siksi aikaa, että uuni lämpeni 225 asteeseen. Sitä odottelessani silppusin yrttilaatikosta tuoretta basilikaa, rosmariinia ja persiljaa kuppiin, jonne lisäsin karkeita suolahiutaleita ja oliiviöljyä. Kun uuni oli lämmin ja taikina vielä hieman kohonnut, levittelin sormin yrtit, suolan ja öljyn leivän pinnalle ja painelin siihen kolosia. Paistoin leipää noin 30 minuuttia, kunnes sen pinta oli kauniin värinen ja koputtamalla kypsän tuntuinen.



Jos talvipyöräily kiinnostaa, kurkatkaa Winter Tweed Run 2014-tapahtuman Facebook-sivua. Kammenpyörittäjä meinaa pukea sarkaa ylleen ja lähteä polkemaan. Silloin on minun vuoroni keksiä tekemistä itselleni muutamaksi tunniksi Helsingissä, virittelinkin jo tätitapaamista. Emme välttämättä tuolloin istu Ruttopuistossa juomassa kuohuviiniä.





lauantai 1. helmikuuta 2014

Osataan me itsekin! Blinejä mahan täydeltä


Mieliteko blineihin ei loppunut siihen, että söimme niitä kertaalleen Lasipalatsissa viikko sitten. Tänään olimme ilokseni koko perhe päivällisellä yhtä aikaa, joten mikä olisi parempi blinipäivä kuin tämä. Käytin taikinan ohjeena ystäväni sauvajyväsen blogissa ollutta ohjetta, joka olikin erinomainen. 

Blinitaikina

  • 1 l maitoa
  • 3 dl tattarijauhoja
  • 2 dl vehnäjauhoja
  • 20 g hiivaa
  • 4 keltuaista
  • 4 valkuaista
  • 2 tl suolaa
  • 0,5 dl voisulaa
En ihan totellut ohjetta, mutta hyvä tuli näinkin. Aamulla varhain lämmitin 6 dl maitoa ja murustelin hiivan isoon kulhoon. Kaadoin kädenlämpöisen maidon hiivan päälle. Sekoittelin hetkisen, että hiiva liukeni. Sitten sekoitin mukaan jauhot ja suolan. Sekoitin taikinan tasaiseksi. Jätin tämän taikinan alun pöydälle peitettynä iltapäivään asti, noin 7 tunniksi. Kun alkoi olla blinien paistamisen aika, erottelin keltuaiset ja valkuaiset, lämmitin loput 4 dl maitoa ja sulatin voita ja samalla kirkastin sitä hyvän määrän paistamista varten, noin 1 dl paistamiseen ja 0,5 dl taikinaan. Vatkasin valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Lisäsin taikinaan voisulan, lämmitetyn maidon ja keltuaiset ja lopuksi vatkatut valkuaiset pyöräyttävin liikkein, niin että taikinaan jäisi mahdollisimman paljon ilmaa. 

Minulla on kaksi valurautaista blinipannua, joilla paistaminen käy helposti, koska pannut on hyvin sisäänajettu. Kuumensin pannut ja lisäsin niille kirkastettua voita säästelemättä. Laitoin taikinaa pienen kauhallisen kerrallaan pannulle ja paistoin blinejä, kunnes reunat alkoivat ruskettua ja pinta kuplia ja vähitellen hyytyä. Käänsin blinit ja paistoin hetkisen toistakin puolta. 10 senttiä halkaisijaltaan olevia blinejä tuli laskujeni mukaan 12 kpl. 

Lisäkkeinä meillä oli siian ja kirjolohen mätiä, punasipulia, smetanaa, venäläisiä suolakurkkuja, hunajaa, omenaa ohuina suikaleina, punajuurta, pikkelöityä punakaalisäilykettä, tuorejuustoon ja turkkilaiseen jogurttiin sekoitettuna savuporosilppua ja katkarapuja. 



Viikon paras päivä

ei ihan ajokunnossa

Lauantait ovat jo pitkään olleet minulle viikon mieluisimpia päiviä. Erityisesti se pätee tähän lauantaihin. Saimme eilen Kainuun Prikaatissa muutoin majailevan alokkaan kotilomalle ja minusta on niin mukavaa nähdä kiiltäviksi plankatut maihinnousukengät eteisessä. Nuorempi painoskin viihtyy kotona velipojan seurassa. Enpä voisi iloisempi olla. Vaikka kello ei ole vielä kahdeksaa, en malta enää nukkua, vaan mietin jo päivällisasioita ja sitä mihin aikaan napsautan Andrejan tulille.


Yön aikana on satanut vähän lunta ja saatan päästä sovittuihin lumitöihin. Ne ovat olleet kontollani nyt kuukauden, mutten kertaakaan ole vielä joutunut tositoimiin. On ollut kyllä ihmeellinen talvi. Kelpaa minulle, koska en varsinaisesti tunnustaudu lumiurheilun ystäväksi, en kaipaa laduille tai rinteisiin. 

urbaanilunta Lutakossa
Tällä viikolla teimme pakkaspäivän kotihomman, sulatimme pakastimet. Kammenpyörittäjä levitti kaikki saaliit kevytpeitteen päälle takapihalle ja konttasimme ja sortteerasimme siellä aikamme löytäen yhtä jos toistakin. Muistatteko kun petyin poronpotkapakkaukseen, joka olikin keittoluita? Se oikea potkapaketti löytyi ja hihkuin ilosta kuin olisin lyönyt varpaani isoon kultakimpaleeseen. Samoin esille tuli useita pieniä mätiannoksia, joita tarvitaan tänään, kun päivällisenä on blinejä, tällä kertaa sauvajyväsen blogin ohjeella. Nyt ovat taas liemet, mehut, marjat, kalat ja lihat järjestyksessä. Jatkamme edelleen sillä linjalla, ettemme osta kalaa tai lihaa, ennen kuin varastot on käytetty loppuun. 

nämä ensin