tiistai 16. huhtikuuta 2013

Minähän en anna periksi - tuulihatut, toinen yritys


Viime viikolla parantelin omaatuntoani käyttämällä jääkaapista pois vanhentumassa olevia maitotuotteita. Yksi kokeiluistani olivat tuulihatut. Olen tehnyt niitä joskus 90-luvun alussa enkä ollenkaan muista onnistuivatko ne. Luultavasti eivät. Viime viikolla ainakin kämmäsin oikein kunnolla, mistä mainitsinkin postauksessani. Uuninluukku lipesi otteestani ja rämähti kiinni, eikä tuulihatuillani muutenkaan ollut mitään mahdollisuuksia, sillä otin ne uunista keskeltä raakoina. Harmittelin asiaa mielessäni, etenkin kun reunuksen kypsä osuus maistui oikein hyvälle. 

Kuten aina, tällaiset epäonnistumiset jäävät kaihertamaan mieltäni, eivätkä oikeastaan jätä minua rauhaan, ennen kuin kokeilen uudelleen. Tänään oli toisen erän aika. Kello kumahti kymmeltä ja aloitin. Käytin samaa ohjetta kuin viime viikolla, viehättävästä Seasons & Suppers-blogista.
  • 2,5 dl vettä
  • 100 g suolatonta voita
  • 2,5 dl vehnäjauhoa
  • 1 rkl sokeria
  • 0,5 tl suolaa (vähemmän, jos käytät suolattua voita)
  • 4 kananmunaa
Kuumensin uunin 220 asteeseen ja varustelin pursotinpussini. Koska olin kokkaamassa ilman apukäsiä, viritin valmiin, tyllan yläpuolelta pussinsulkijalla nipistetyn pursotinpussin korkeaan kapeaan maljakkoon avonaiseksi, siten saa taikinan parhaiten kaavittua pussiin nuolijalla. Otin esille pellin ja laitoin sille arkin leivinpaperia. (pussinsulkijavinkit poimittu täältä)

Mittasin kaikki ainekset valmiiksi ja laitoin veden paksupohjaiseen kattilaan yhdessä voin, suolan ja sokerin kanssa. Kuumensin kunnes vesi kiehui ja voi suli veteen kokonaan. Pienensin kaasun kaikkein pienimmälle ja kumosin jauhot mukaan kerralla. Sekoitin puulastalla rivakasti jauhon nesteeseen ja sain aikaan kiiltävän taikinapallosen, jota sekoitin hetken aikaa niin rivakasti kuin jaksoin. Otin kattilan tulelta ja nostin sen pesualtaaseen hieman jäähtymään. 

Muutaman minuutin kuluttua lisäsin taikinaan kananmunan kerrallaan edelleen rivakasti sekoittaen. Lähdeblogin Jennifer kuvailee taikinaa tässä vaiheessa osuvasti hieman limaiseksi ja siitä helposti pluiskahtaa paakkuja altaaseen, siksikin allas on siistein paikka tehdä tämä ja lyhyenpuoleisena ihmisenä yllän paremmin pistämään olkavarteni töihin. Pian kaikki kananmunat kyllä asettuvat nätisti taikinaan, josta tulee kiiltävää ja joustavaa tahnamaista massaa, joka on helppo kaapia valmiiksi viritettyyn pursotinpussiin.

Nipistin isolla pussinsulkijalla pussin kiinni juuri taikinamassan yläpuolelta ja leikkasin ylijäävän pussin poikki (tunnustan, en pese kertispusseja uutta käyttöä varten, niiden alasuut venyvät yleensä sen verran tyllan kohdalta, ettei niitä saa nätisti pois eikä voi(ne) käyttää uudelleen). Otin sitten tyllan yläpuolella olleen varmistussulkijan pois ja käänsin pussia hieman yläreunan sulkijan ympärille, jolloin taikinamassa painui aivan pussin kärkeen asti ja oli helposti pursotettavissa pellille. Tai siis olisi, jos osaisi pursottaa. En nyt saanut aikaan niin pahasti kääkäleitä muistuttavia otuksia aikaan, mutta mitään kauniitakaan ne eivät olleet. Annoksesta tuli noin 20 pienehköä tuulihattua. 

Paistoin tuulihattuja ensin 200 asteessa 15 minuuttia ja pienensin sitten lämmön 160 asteeseen ja paistoin vielä noin 12 minuuttia. Tuulihatut nousivat ja hieman ratkeilivat ja alkoivat ruskettua melkoisesti. Maltoin mieleni, en aukonut uuninluukkua, enkä varsinkaan täräyttänyt sitä kiinni. Kun hatut näyttivät siltä, että ihan kohta me kärvennytään, otin pellin varovasti pois. Minulla oli valmiina jäähdytysritiläkin, mutten uskaltanut luiskauttaa tuulihattuja papereineen päivineen ritilälle korkeareunaiselta pelliltä heti, etteivät ne lässähtäisi. Mutta ehkä ne lässähtivät sitten siitä, että ne jäivät kuumalle pellille liian pitkäksi aikaa? Eivät ne kaikki lässähtäneet tosin, vain muutama, joka oli ollut tosi lähellä kaveriaan uunissa. Ilmeisesti sitä pitää varoa sitä, että tuulihatut koskettavat toisiaan. Eli riittävästi väliä pellillä? 

Lässähtäneetkin ovat kypsiä ja kuohkeina pysyneet lähes nättejä! Tein tuulihattuihin täytteen, johon tuli:
  • 1 purkki mascarponea
  • 1,5 dl kermaa
  • 1 dl mansikkasosetta pakastimesta
  • liraus sitruunamehua
  • 0,5 dl tomusokeria + vähän koristeluun
Vatkasin kerman ja notkistin mascarponen ennen kuin sekoitin sen kermaan. Sirottelin mukaan tomusokeria vähän kerrallaan, kunnes makeus oli sopiva. Sekoitin massaan mansikkasosetta ja maistelin ja laitoin hieman sitruunamehua tuomaan kirpeyttä. 

Halkaisin tuulihatut varovasti terävällä veitsellä ja täytin ne lusikallisella mansikka-mascarponea, sirottelin päälle valokuvaamista hankaloittavaa tomusokeria ja pyysin esikoista maistiaisille. Tällä kertaa voin sanoa ainakin melkein onnistuneeni tuulihattujen teossa. Hieman korkeampia olisivat saaneet olla ja tietysti puolet mielellään lässähtämättä, mutta parempi tämä kuin ensimmäinen kokeilu. Jos teillä on takuuvarmoja tuulihattuvinkkejä, otan niitä mielelläni vastaan! Toistaiseksi lisään postaukseen tunnisteen "vaikeat". 

Koska tavallinen tomusokerini meni loppuun, käytin ruokosokerista tehtyä tomusokeria ja sepä olikin yllättäen parempaa kuvausta ajatellen, kamera ei ollut tarkentamisen kanssa niin ihmeissään, ilmeisesti siinä on juuri sen verran väriä, että automatiikka ei hämäänny. 



21 kommenttia:

  1. Mä en ole tehnyt varsinaisia tuulihattuja sitten 80-luvun kotitaloustuntien, viime kesänä väsättiin Paris-Brest, ei tosin ihan pyöränrenkaan kokoinen.
    Mä en ole nähnyt ruokosokeritomusokeria pitkään aikaan kaupoissa (siis niissä missä olen muistanut katsoa). Kuvittelin, että se on lopetettu paakkuuntumistaipumuksensa takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se aika paakkuista onkin, avasin paketin nyt, mutta sai siitä lusikalla palasia ja sitten teesihdin läpi vaan. :) En muista milloin olen ostanut tuon paketin.

      Poista
  2. Mä tapaan tehdä vähän pienempiä, jotta ne ehtivät kypsyä kunnolla ennenkuin pinta palaa. On ne silti vähän semmosia tarkkoja tyyrättäviä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Nelle, vinkistä. Minäkin muka tein niin pieniä, paljon pienempiä kuin sillä viimeviikkoisella yrityksellä:)

      Poista
  3. Minä olen kuullut semmoista, että kun tuulihatun pinnalla ei enää helmeile kosteutta, niin sitten sen uunin luukun uskaltaa avata eikä lässähtämisvaaraa ole. En kyllä mene vinkistä takuuseen! Pitäisi itsekin testailla tuulihattuja pitkästä aikaa. Herkullisia kun ovat :)

    Jenny

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Jenny vinkistä. Olen tainnut kuulla tuon aiemminkin jostain:) täytyy kyllä vielä treenata tuulihattuja!

      Poista
  4. Omat pikku tuulihatunpalleroni ovat ilmeisellä moukan tuurilla aina onnistuneet. Saa nähdä ensi kerralla kun asiaa osaan jännittää, että kuinka käy.. Sen sijaan taikinan kanssa olen aina sotkenut ihan viimisenpäälle. Mutta enpä sotke enää kun annoit noin hienot pursotuspussukan käsittelyohjeet!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on näitä moukan tuuri-kokemuksia useampiakin, ekalla kerralla onnistuu aivan mainiosti ja luulen, että eihän tämä ole homma eikä mikään. Ja sitten epäonnistun. Se on ehkä vielä keljumpaa, kuin aloittaa epäonnistumalla :D Kiva, että sotkunvälttämisvinkit menevät käyttöön!

      Poista
  5. Vastaukset
    1. Kyllä vaan ja vielä saan koko pellillisenkin onnistumaan!

      Poista
  6. Minä tein 90-luvulla yhdet jos toisetkin tuulihatut, yleensä lohitäytteellä. Silloin oli tarjolla konjakki-pippuri-tuorejuustoa, joka oli mielettömän hyvä yhdistelmä lohen kanssa. Makeita en muista tehneeni montakaan kertaa. Pursotushommat jätin silloin suosiolla muille leipureille ja vain nostelin kökkäreitä pellille. Nyt alkoi tehdä mieli tuulihattuja!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suolaisina minäkin olen enemmän näitä syönyt, vakiotarjottavaa ylioppilas- ja rippijuhlilla vuosikymmenet:)

      Poista
  7. Mä kuvittelin että tuulihatut ovat pomminvarmoja - siis aina siihen asti kun epäonnistuin totaalisesti niiden kanssa. Viime viikolla Blogiringin Alpro-tilaisuudessa oli niin hyviä tuulihattuja, että niitä on pakko koklata.

    VastaaPoista
  8. Älkää pelotelko! En ikinä ole ajatellut tuulihattujen olevan vaikeita, paitsi tästä lähtien. Nyt on pakko näyttää tuulihatuille (ja itselleni), että ne mitään epäonnistu. Ehkä kokeilen niitä pariisilaisia renkuloita, joita teitte, Riikka.

    VastaaPoista
  9. Tosiaan aikoinaan tuulihattuja tarjottiin kaikissa kissanristiäisissä, eikä niitä pidetty hankalina.
    Oikeastaanhan taikina on veteen tehty hyvin hyvin paksu bechamel, johon vatkataan munat. Itse olen vatkannut ne sähkövatkaimella. Taikinan paksuus ja uuni lienevät ne tärkeimmät pointit. Ohjeissahan monesti käsketään käyttää isoja kananmunia; jos ne ovat kovin pieniä, tai keltuaiset pieniä, voisi niiden määrää kokeilla lisätä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Aila, en ole kokeillut sähkövatkainta, olen sitä elbow greasea vaan käyttänyt :) Nyt kananmunat olivat aika isoja, koko kyllä vaihtelee, kun tulevat lähitilalta suoraan. Paksua taikinani on ollut, suurinpiirtein yhtä paksua kuin churro-taikina.

      Poista
  10. Mä myös luulin aina että tuulihatut on superhelppoja, kun äiti niitä aikoinaan teki useisiin juhliin eikä mikään tavallista kummempi ruoanlaittaja ole. Sittemminhän niitä on jokaisessa kokkiohjelmissa tituleerattu vaikeiksi, joten on alkanut vähän jänskättää. Pitäisköhän niitä nyt koittaa itsekin, vai pitää illuusiota yllä (päivästä riippuen ovatko helppoja vai vaikeita) ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilman muuta kokeilet ja kerrot kans, jos kävisi niin, että lässähtää. Se lohduttaisi kummasti :)

      Poista
  11. Itse luulin kanssa, että ovat hirmusen vaikeita. Vielä kun sekoitus vaiheessa taikina meni liisterimäiseksi, luulin että nyt meni ihan pyllylleen. Mutta nähtävästi eivät menneet kun kohosivat runsaasti ja maistuivat hyville. Vielä jos ensi kerralla tekisi pienempiä (nyt ruokalusikan-kokoisia), niin kypsyisivät nopeammin ja varmemmin.

    VastaaPoista