lauantai 31. maaliskuuta 2012

Hilpeät päivähiprakat viinimessuilla

Samppanjaa Mummin rosetyyliin
Jyväskylän Paviljongissa on tänä viikonloppuna messut, joissa on erilaisia osioita, on hyvinvointia, kirjoja, ruokaa, viiniä, moottoripyöriäkin ja matkailuautoja. Kiersimme tiiviisti kirjaosastot, joilta tarttui mukaan muutamia viiden euron kirjoja, mm. Gordon Ramseyn Pubi-ruokaa. Ruokaosastoilla emme innostuneet, samoja säilykekalojen, kilopullien ja ruisleipien myyjiä on jo nähty niin paljon. 

Viiniosastolle menimme heti sen avauduttua, ostimme annoslippuja tuhdin nipun ja panttia vastaan Riedelin yleislasit. Viimevuotiseen tapaan keskityimme taas samppanjoihin ja niissä riittikin maistelemista. Yhden pienen lasillisen verran harhauduimme harhapoluille kuohuviinien maailmaan, mutta taas se tuli todistetuksi, että hyvä kuohuviini on paikallaan silloin, kun samppanjaa ei ole saatavilla. Viisaasti osastolla ei ole istumapaikkoja, kukaan ei jumitu  minnekään, epäsuomalaista kiertelyä tulee harrastettua luonnostaan. Viime vuonna satuimme tapaamaan tuttavia ja vietimme mukavan päivähetken heidän kanssaan kuulumisia päivittäen. Tällä kertaa tuttuja ei näkynyt, mutta juttelimme joidenkin näytteilleasettajien kanssa saaden mukavasti tietoa. Samppanja on siitä mukava juoma, että sitä ei tarvitse juoda paljon, kun on jo hilpeällä ja hyvällä mielellä ja toisaalta sen vaikutus haihtuu nopeasti ilman pään tukkoisuutta. Kotimatka bussilla (messulipun hintaan kuului paikallisliikenteen bussilippu kumpaankin suuntaan) vei viimeisetkin hiprakan tunteet ja nyt on mukava alkaa laittaa ruokaa perheelle, sille aikuiselle pojalle ja sille nuoremmalle painokselle.

Messuille ehtii tänään vielä hyvin ja huomenna myös!

perjantai 30. maaliskuuta 2012

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Lammastagine

Ennen uunia
Kotimatkalla maailman turuilta Kammenpyörittäjä poikkesi Heinolan Heilassa ja koska en viitsinyt vastata hänelle (lue: En vielä älyä uuden puhelimeni soivan, mikä älypuhelin se sellainen on, kysyn vaan?), hän osti lammaspaloja täysin omaan harkintaansa tukeutuen. Sekin on hieno tuliainen, pari kiloa luullista lihaa! Kuka ei ilahtuisi sellaisesta?

Nyt kun viikot työt olivat mukavasti jo näin keskiviikkona tehtynä, olikin aika paneutua lammasruokaohjeisiin, kun ensin otin pikaiset nokoset työyön jälkeen. En muuten nähnyt unta countrylaulajista, vaikka kuinka provosoin itseäni iltasella. Täten on todistettu täydeksi tuubaksi suosittu hokema: Sitä saa mitä tilaa!

Silmäys jääkaappiin toi mieleeni säilötyt sitruunani, vilkaisin myös kalenteria ja päättelin, että nyt olisi aika kokeilla niitä. Olin käännellyt purkkia useita kertoja viikossa ja tiiraillut sisältöä homeen pelossa. Siitä ei näkynyt merkkiäkään. Koska sitruunat vivahtivat heti Marokon suuntaan ja tuliaislihakin oli lammasta, halusin kokeilla taginea. Keittiömme varusteisiin ei kuulunut vielä tänä aamuna taginepataa, mutta kappas vain, kymmenen maissa sellainen jo löytyikin. Olin riemastua paikallisessa kauppaliikkeessä, kun hyllynreunuslappu lupasi Emile Henryn  taginen puoleen hintaan, mutta se oli niinsanotusti kokoa xs, ei siitä olisi tullut kuin surulliseksi. Ostin  malliston isoimman, vaikka tiesin, että tulisin kiroamaan etsiessäni sille säilytyspaikkaa.

Perusrakenteen lammassommitelmaani otin täältä ja teinkin melkein kuten oli neuvottu. Tuliaislihapalani olivat lapaa ja palojen yhteispaino oli noin 1,5 kg. Ensin tein mausteseoksen, johon tuli:
  • 1 tl kuivattua inkivääriä
  • 1 tl kuivattua kuminaa
  • 1 tl pimentonia
  • 1 tl kanelia
  • sahramihippuja raskimisen mukaan
  • mustapippuria
  • suolaa
Sekoitin mausteet yhteen ja pyörittelin lammaspalat mausteissa. Tässä kohtaa varmaan olisi ollut hyvä, jos olisi ollut aikaa antaa palojen maustua jääkaapissa jonkun aikaa. Kuumensin paistinpannulla ruokalusikallisen gheetä ja paistoin kaksi lapapalaa kerrallaan kauttaaltaan ruskeiksi. Pannulle tarttui aika paljon mausteseosta ja kun kaikki palat olivat käyneet pannulla, lisäsin vähän gheetä. 
  •  2 punasipulia isohkona silppuna
  • 1 keltasipuli samoin käsiteltynä
  •  kuivattuja valkosipulilastuja
  • 1 sitruunan mehu
  • 0,5 säilöttyä sitruunaa oikein ohuiksi leikattuina viipaleina
  • sileälehtistä persiljaa nippu (meillä oli tavallista, sileälehtinen otti ja kupsahti)
  • vihreitä oliiveja
  • (cilandroa, en tiedä mitä se on, enkä ehtinyt ottaa selvää)
Paistoin hetken sipulisilppua pannulla, pyörittelin silppua niin, että kaikki mausteet tarttuivat sipuliin. Nostelin lihapalat padan pohjalle ja lisäsin sinne ohueksi leikatun säilötyn sitruunan (joka taisi onnistua täydelleen, ihanan aromaattista ja pehmeää), sipulit ja oliivit.  Kaadoin noin 0,5 litraa vettä pataan. Päällimmäiseksi ripottelin persiljasilpun ja valkosipulilastut. Nostin taginen suippokärkisen kannen pataosan päälle ja taiteilin padan uuniin, jonne oli asettanut uunipellin alimmalle tasolle. Kuumensin uunin 150 asteeseen ja annoin ruoan hautua puolitoista tuntia. Käänsin lihapalat ja jatkoin kypsentämistä toiset puolitoista tuntia. Nestettä oli vähän liian paljon, sillä sitä tihkui hieman uunipellille, mutta eipä uunin pohjalle, kun olin varautunut. 

Lisäkkeeksi tein couscousia, vai onkohan se ihan reippaasti suomenkielellä kuskus? Oli niin tai näin, neuvot otin täältä. Lisäkkeeseen (jota jäi reippaasti yli) käytin:
  • 2 dl couscousia
  • 0,6 dl kanalientä
  • 2 tomaattia, pieneksi kuutioksi leikattuna ja siemenet poistettuna
  • 1 keväsipuli silppuna
  • kourallinen tuoretta basilikaa silppuna
  • 2 rkl punaviinietikkaa
  • 2 rkl oliiviöljyä
  • suolaa
  • pippuria
  • muutama kuivattu chilihiutale 
Yksinäinen couscous
Kiehautin kanaliemen ja kaadoin couscousin kattilaan, sekoitin ja annoin levätä noin viisi minuuttia, jonka aikana pilkoin tomaatit ja sipulin. Lisäsin kattilaan etikan ja öljyn, mausteet, tomaatit ja sipulin ja sekoitin hyvin. Jätin lisäkkeen kannen alle jatkamaan turpoamista. Maistelin ja lisäsin vähän suolaa. Basilikasilpun sekoitin couscousiin vasta juuri ennen ruokailua. Couscous oli haalean lämpöistä, mutta taginen liemi lämmitti sen sopivaksi lautasella.

Kun aika loppui, oli päästävä syömään, otin taginen uunista. Leikkelin lihakimpaleista mureaksi arvelemani kohdat ja nostelin palat takaisin pataan kuumaan liemeen. Siinä maistui mukavasti inkivääri ja kaneli, sitruunakin sieltä nousi esiin. Lihapaloiksi seuraavaan kokeiluuni valitsen lampaan potkia, ne varmasti antauvat kiltimmin mureaksi, tai sitten kanaa. Makua löytyi, mutta käytettävissä olleen hauduttamisajan  puitteissa en päässyt vielä ihan parhaaseen lopputulokseen. Nyt pitäisi sitten keksiä minne tuon malliston isoimman taginepadan tällään.

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Hyvänmielen lista

Sain kivan haasteen sanoissa-blogin Minervalta ja mielelläni otin sen vastaan. Minerva kysyi millaisia keittiöiloja minulla on ja niitäkin tulee listalleni.

Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa  (jos saa haasteen uudelleen, niin ainakin viisi lisää). Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle. Kerro heille, että ovat saaneet haasteen, sekä mainitse haasteen antaja postauksessasi (linkitä, jos hänen bloginsa on julkinen).

Koska saan pikkuisen hyvää mieltä siitä, että olen vähän tottelematon, laitan tämän haasteen eteenpäin vain kolmelle. Laitan haasteen eteenpäin Makuja kotoa-blogin Heidille ja Kokkeillaan-blogin Kotiharmille, tapasin heidät kummankin ensimmäistä kertaa viimekuisilla chilikekkereillä Oulussa. Myös pitkäaikaisen tuttavani ja In vilis vino veritas-blogia pitävän Saiman hyvänmielen asioista lukisin mielelläni. 
  1. Minä pidän aamuista, niiden hiljaisuudesta ja siitä, että päivä on vielä kokonaan edessä. Vapaan lauantain  aamu on ihan paras, on kiva suunnitella, mitä kokkaisin.
  2. Pidän piirakkataikinan tekemisestä, siitä tuoksusta joka tulee, kun kylmä voi antautuu ja sekoittuu hiljalleen jauhoihin, se on sellainen puhdas yksinkertainen tuoksu, josta tulee hyvä mieli.
  3. Sipulit, niistä minä pidän. Oikein odotan sitä, että silmiä alkaisi kirvellä, että kyynel valuisi. Se loppuu yleensä aina liian nopeasti ja on pettymys, jos sipuli ei itketä. Pitää ihan vähän hieraista silmäkulmaa sormenpäällä, josko kuitenkin irtoasi.
  4. Tykkään kylmistä varpaista. Kun huhtikuu alkaa, heitän sukat nurkkaan ja otan varpailleni ilmaa. Plussaa on se, että varpaat ovat hieman märät. Menisin mielelläni hakemaan postin talvella paljain jaloin, mutta luulen jälkien herättävän epämieluisaa huomiota naapurustossa.
  5. Tulen hyvälle mielelle musiikista, jota kutsun roskacountryksi. Siis sitä kaikkein kaupallisinta ja turhinta renkutusta, mitä kliseisemmät sanat, sen parempi (avainsanoja ovat esimerkiksi: God, Jesus, grazy, fool, love, truck, four-wheel ja baby) . Kuuntelen keittiössä countrya nettiradioista ja laulan epävireisesti. Vielä perhe ei ole ulkoistanut minua. Korostan sanaa vielä. Viime yönä näin unta siloposkisesta countrylaulajasta, jonka musiikkivideoita olin illalla katsonut. Nauroin itselleni unessakin, koska olin niin iloinen, kun Scotty poikkesi meillä.
  6. Saan iloa Jane Austenista. Olin johonkin aikaan vähän riippuvainenkin hänen tuotannostaan, minulla oli koko ajan joku kirjoista lukemisenani, minulla oli auto-Austen niitä hetkiä varten, kun odottelin jälkikasvua harrastuspaikkojen  pihoissa. Englanninmatkamme kohokohta olisi ollut vierailu Janen haudalla, se oli kuulema hieman karmivaa silloisesta tuttavastani. Se on vielä käymättä, ensi kerralla sitten. Henry Tilney on suosikkini miespuolisista romaanihahmoista.
  7. Pidän maassa nukkumisesta, tulen tavallista virkeämmäksi, kun nukun maassa, voi siinä toki olla teltta ja makuualusta välissä, mutta niin että joku muhkura nyt kuitenkin tuntuu. Tunnen, että saan maasta voimaa, hörhöä? Ehkä vähän.
  8. Hyvä kahvi saa aikaan hyvää mieltä koko perheessä. Kammenpyörittäjä oli muutaman päivän pois kotoa ja ihmettelin, miksei astianpesukone hurissut koko aikana kuin kerran. Se johtui siitä, ettei kahvikuppeja ja vaahdotuskannuja tullut tiskiin lainkaan. Pojat ja minä emme keskenämme koske Andrejaan.
  9. Takuuhyvän mielen minulle saa lähettämällä minut matkalle, mitä pitemmäksi aikaa, sen parempi. En ole koskaan vielä halunnut jo kotiin matkalta ja parasta on aina se, kun on vielä menomatkalla. Lakikorkeudesta takaisin kääntyminen on vähän masentavaa ja tuntuu, että tässä tämä nyt oli. Mutta kun on edessä vielä pitkä jono päiviä, jolloin voi mennä vain eteenpäin, siitä saan vapauden tunteen, josta pidän. En halua tietää missä olen viikon kuluttua, huomistakaan ei tarvitse tietää kovin tarkkaan. Tie ja horisontti (sekä pieni myönnytys: GPS, joka sanoo haaveksivalla äänellä: Aja suoraan eteenpäin kiertoliittymästä, kolmas erkanemiskaista), siinä on tarpeeksi.
  10. Ennen kaikkea pidän tuliaisista. Saan hyvää mieltä ostaessani tuliaisia, tai kerätessäni niitä, ilmaisiakin asioita. Ja tietysti pidän siitä, että saan tuliaisia. Sunnuntaina me kaikki saimme tuliaisia, kun Kammenpyörittäjä tuli kotiin reissusta pienellä sievällä kulkupelillä. Esikoinen sai meetvurstia ja nuorempi prinssintaalereita. Minä sain viisi litraa oliiviöljyä ja kymmenen vaniljatankoa, sekä pullon Yeni Rakia. Mitä muuta voi perhe toivoa? No sen kahvikoneen käyttäjän kotiin! 

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Jälkiruoka ricottasta ja marjoista

Ricottaa oli jäänyt jääkaappiin viimeviikon raviolisessiosta, olin arvioinut väärin tarvitsemani määrän. Nyt tahdoin käyttää purkin pois. Vaikka juuri pääsin sanomasta, ettei meillä usein syödä jälkiruokaa, niin pitää vakuuttaa, että kyllä me sitä "kunnon ruokaakin", jopa "lämmintä ruokaa" (tiedätte millä äänensävyllä nämä taikasanat pitää sanoa) syömme, vaikka viimepäivien postauksista saisikin toisen käsityksen.

Katsoin pieniä vinkkejä sieltä täältä, mutten niin tarkkaan, että laittaisin varsinaista lähdettä tähän. Kuudelle hengelle (tai parille teinille) riittävään annokseen tuli:
  • 1 purkki ricottaa (noin 250 g)
  • 1,5 dl kermaa
  • 1 rkl vaniljauutetta
  • 1 rkl sitruunamehua
  • 1tl luomusitruunan kuorta raastettuna
  • noin 2 dl mansikoita pilkottuna
  • muutama vadelma ja mustikka, jos löytyy
  • 0,5 dl mansikkakastiketta eilisestä jälkkäristä
  • sokeria maun mukaan
Vatkasin kerman melko tanakaksi vaahdoksi, maustoin sen sokerilla ja vaniljauutteella. Sekoitin hetken ricottaa toisessa kulhossa, niin että rakenne tuli tasaiseksi. Sekoitin kerman ja ricottan keskenään ja lisäsin sinne marjat, sitruunan kuoren ja mansikkakastikkeen. Kääntelin massan nuolijalla tasaiseksi ja annostelin pieniin kulhoihin. Valutin vielä hieman kastiketta  vaahtolusikallisten koloihin. Makoisaa ja ehkä valheellisen kevyen tuntuista.




lauantai 24. maaliskuuta 2012

Kielen vievä mansikka-raparperipaistos

Tein Jokihaka kokkaa-blogin neuvojen mukaista paistosta. Päälle tulevaan kuorikerrokseen tuli:
  • 75 g voita pieninä kuutioina
  • 0,5 dl vehnäjauhoja
  • noin 1 dl kaurahiutaleita
  • 0,75 dl sokeria
  • 0,5 tl kanelia
Päällisen ainekset sekoitetaan käsin palloksi ja laitetaan odottamaan kelmuun käärittynä. Vuoan pohjalle tulevaan seokseen tuli:
  • 0,5 l mansikoita
  • 0,5 l raparperia paloina
  • 0,75 dl sokeria
  • vaniljatanko halkaistuna ja siemenet raaputettuna
  • rosmariinioksa
  • hiukan luomusitruunan kuorta raastettuna
Marjaseoksen ainekset laitetaan kattilaan ja annetaan kiehua miedolla lämmöllä noin 15 minuuttia. Jos seos meinaa olla alussa liian kuivaa, voi lisätä tilkan vettä. Seos kaadetaan siivilään ja valuva mehu otetaan talteen. Vaniljatanko ja rosmariinioksa nostetaan pois.
Uuni lämmitetään 175 asteeseen. Noin 20 senttinen pyöreä vuoka voidellaan reunoja myöten. Päällistaikina kaulitaan jauhotetun leivinpaperin päällä vuoan kokoiseksi kiekoksi ja siihen pistetään haarukalla muutamia pistoja. Marjaseos kaadetaan vuoan pohjalle, jos seos tuntuu liian kuivalta, säästettyä mehua voi kaataa hieman päälle. Kaulittu kuoritaikina nostetaan leivinpaperin avulla ja kumotaan päälle. Jälkiruokaa paistetaan noin 30 minuuttia. 

Paistoksen ollessa uunissa voi mehua keitellä kasaan, siitä tulee ihanaa kastiketta jälkiruoalle. Annoksen päälle tehdään yksinkertainen valkosuklaajogurtti. 
  • 100 g valkosuklaata
  • 1 dl maustamatonta jogurttia (käytin turkkilaista jogurttia)
Valkosuklaa sulatetaan vesihauteessa ja sulaneen suklaan annetaan hieman jäähtyä. Jäähtynyt suklaa sekoitetaan jogurttiin ja seoksen annetaan hetken asettua jääkaapissa.

Valmista marjapaistosta nostetaan lautaselle, päälle pyöräytetään kahdella lusikalla suklaajogurttipallero ja ympärille nostellaan sakeaa kastiketta. 

En saanut kuvausannoksesta niin nättiä kuin olisin halunnut. Punainen kastike sotki jogurtin. Olin menossa tekemään sievempää annosta, mutta keittiössä oli kaksi syyllisen näköistä poikaa nuolemassa kupeistaan viimeisiä murusia ja kaapimassa kulhoja tyhjiksi. Joten vaikkei kuva tee oikeutta herkulle, sen menekki teki senkin edestä!

Lauantaijuttuja

Joitakin aikoja sitten tiedustelin taloutemme pakastinvastaavalta, mahtaisiko meillä olla vielä paljonkin raparperia. Hän vastasi, ettei yhtään. Pettymys oli valtaisa, sillä halusin kokeilla Jokihaka kokkaa-blogin mansikka-raparperipaistosta. Hetken muisteltuani mieleeni palasi touhukas mehunkeittäjäemäntä essu vyötäisillään yllyttämässä Kammenpyörittäjää tuomaan kaikki ylivuotiset ja muutkin joutavat marjat ja muut tykötarpeet mehuasemalleen terassille. Siellä ne raparperit ovat olleet mehupulloissa ja kohta juotunakin talven aikana. Kaikkea ei voi saada, ei millään! Niin surullista kuin se onkin. 

Eilen en vastustanut kiusausta nimeksikään, kun kaupan hyllyssä oli uudensadon raparperia. Välttelin katsomasta, mistä ne ovat peräisin. Sama homma perunoiden ja parsojen kanssa, tekee mieli ostaa, mutta omatunto soimaa. Tuntuu jotenkin väärältä laittaa lautaselle uusia perunoita ties mistä maapallon ääreltä tai tuoretta parsaa suoraan Perusta, kun ulkona on vielä metri (loiva liioitus) lunta ja pilkkikelit parhaimmillaan (Älä mene heikoille jäille! Pesen käteni kaikista jäänläpilumpsahduksista!). Joka tapauksessa ostin muutaman ujonvärisen raparperitangon ja laitoin ne kotona hellästi jääkaapin kasvisystävällisimpään lokeroon. Äsken kun kurkkasin häpeissäni pussin hintalappua, ei alkuperämaa ilmennyt siitä. Se riittänee, että hyllynreunustiedoissa kerrotaan ja oma vika, kun ei siitä sitä lue?

Nyt olisi tarkoitus sitten käyttää rapsut, ennen kuin löpsähtävät. Mansikkaa meillä kyllä on pakastimessa yllin kyllin. Siitäkin palaa mieleen viimekesän lämpimät illat, kun taas essu vyötäisillä (voisin kai aamuisin pukea esiliinan päälle siinä kuin paidan ja housutkin) perkasin mansikoita ja hyvillä mielin (lue: omahyväisesti) ajattelin talvisia hetkiä, jolloin  omin pikku kätösin rakkaudella valmisteltu mansikkasose ilahduttaisi montaa pimeää pakkasaamua, jolloin sudet ulvovat täysikuun paisteessa ja hiiret rapistelevat tuvan ylisillä (mitä ne nyt ovatkaan). Napakka virtuaaliläpsäys poskelle ja paluu maanpinnalle!

Vaikka Jokihaan mansikka-raparperipaistos jäi taannoin kokeilematta, lähdin nyt kuitenkin kauemmas ohjemetsälle. Osuin tällaiseen blogiin ja ohjeeseen. Tuota ohjetta, blogia mitenkään mollaamatta, lukiessa sain muutamia aamuhymyjä amerikkalaisuudesta. Ja siitä, miten vähän itse tiedän (mistään mitään), mutta hetken googailtuani tiesin pari asiaa lisää. Kun kieli ei ole oma, on välillä vaikea päätellä, mitä jotkut listan raaka-aineet ovat, jos ei ole aiemmin jo sattunut ottaamaan selvää. 

Nyt tutustuin raaka-aineeseen nimeltä vegetable shortening. Muistin hämärästi kuulleeni sanan joskus, mutta mikään kello ei sen kummemmin kilahtanut. Luin ohjeen vasta puolihuolimattomasti, enkä siitäkään älynnyt vielä mistä on kyse. Ei edes raaka-aineen määrä antanut vinkkiä. Mietin kuumeisesti, että mitä vihanneslyhennystä tähän makeaan piirakkaan nyt tuleekaan. Mutta jos olisin miettinyt hieman pitempään, olisin hoksannut, että rasvaahan tässä huudetaan. Kyseessä on feikkilaardi. Voi herran pieksut. Muistin nähneeni nuo Crisco-purkit amerikkalaiskaupoissa, kun kuvahaku toi pönikän kuvan näytölleni (tämä ei ollut maksettu mainos). En ole kauhean perehtynyt rasva-asioihin, muuten kuin siltä osin, että jääkaapissamme asuu aina vähintään kilo voita. Mutta tuo tuote näytti siltä, etten taitaisi kokeilla, vaikka kaupassa olisikin  pyramidin mallinen keko keskellä käytävää houkuttelemassa minua ostamaan.  Jos joku on tutustunut vegetable shorteningiin ja tietää siitä enemmän, tulisin mielelläni sivistetyksi. Vilkuilin suomenkielisiä keskusteluja aiheesta ja pääsin meheviin kielitieteellisiin tappeluksiin, joissa olisi tarvittu äitiä erottamaan riitapukarit. Viihdyttävää kyllä, mutta enempää tietoa en varsinaisesti saanut.

Toinen minulle vieras raaka-aine oli tapioca. Olen nähnyt sitä käytettävän jälkiruoissa, esimerkiksi Anna Olson käyttää sitä tuon tuosta. Nyt tiedän (mutten pian taas muista), että kyse on maniokki-kasvin tärkkelyksestä ja se on maapallon trooppisen vyöhykkeen tärkein ravintokasvi. Ensikäden lisätieto ei tässäkään olisi pahitteeksi.

Koska pantryni ei sisällä vegetable shorteningia eikä tapiocaa, tarvitsin korvaustaulukkoa. Minusta tämäkin oli hauska ja osittain hyödyllinenkin. Jos minulla ei ole hunajaa, voin käyttää vaahterasiirappia. Jos taas vaahterasiirappi on loppu, käytän hunajaa. Voilà! Oli siellä monta käyttökelpoistakin tietoa. Etenkin maitojen ja kermojen rasva-asteet ja erilaisten jauhojen kelpaavuus toisiinsa nähden, niissä on usein tuumimista. 

Sitten palasin Jokihaan ohjeeseen ja sitä aion tänään myöhemmin käyttää!

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Vuodenaikarullia

Eilen kypsensin kanaa, sitä jolla oli kolme koipea ja neljä rintaa, niin paljon, että tänään oli ohjelmassa kierrätystä. Kaavailin mielessäni kanan riipimistä ohuiksi säikeiksi ja paistamista jonkun sortin mausteseoksessa, täyttää sillä patonkia tai jotain sinne päin. Aamusella ajatukseni kallistuivat kuitenkin kevätkääryleiden puoleen. Tai kesäkääryleiden, no jonkunlaisten rullien puoleen. Söin mahtavia rullia Oulun chilipilleissä, niitä valmisti Kokit ja potit-blogin Hannele. Jotain samantapaista minäkin tahdoin saada aikaan. 

Leikkelin eilistä siivekästä pienemmiksi paloiksi ja maustoin vielä hieman soijalla ja pippurilla. Keitin kourallisen riisinuudelia ja suikaloin kurkkua, revin salaattia paloiksi ja leikkasin ruohosipulinipun lähes kaljuksi. Laitoin kaikki täyteaineet omille lautasilleen ja asettelin lautaset pöydälle eteeni sopivasti yllettäviksi. Kostutin kaksi keittiöpyyhettä. Toisen niistä asetin leikkuulaudalle ja käänsin pyyhkeen liepeet leikkuulaudan alle, saaden aikaan sopivasti kostean alustan, jolla käärisin rullat. Laitoin suurelle lautaselle noin sentin verran kylmää vettä ja otin pyöreitä riisipaperilevyjä esille. Kastelin levyn kerrallaan pyörittäen sitä varovasti vedessä ja nostin märän levyn kostealle pyyhkeelle leikkuulaudan päälle. Nostin pyörylän alareunaan alimmaksi muutaman salaattipalan, vähän ruohosipulia, kurkkusuikaleita, kanapaloja ja jokusen kylmällä vedellä jäähdytetyn nuudeliluikeron. Tätä ruokaa varten ostamani korianterin unohdin, sama pää kesät talvet. Riisipaperipyörylä oli alustalle nostaessani vielä melko kova, mutta asettelun aikana se pehmeni ja oli helposti käärittävissä rullaksi. Nostin valmiin rullan (ensimmäinen, harjoituskappale oli kyllä enemmän epämääräisen lätyskän näköinen) tarjottimelle ja peittelin toisella kostealla pyyhkeellä. Näin työskennellen käytin riisipyörylöitä niin kauan kuin täytteitä riitti. Tein kolmelle hengelle parikymmentä rullaa. 

Kun kaikki rullat olivat valmiit, annoin niiden olla hetken pyyhkeen alla, kun sekoitin dippikastikkeen. Siihen tuli yhden limetin mehu, teelusikallinen palmusokeria, muutama kuivattu chilihiutale, loraus soijaa ja pari tippaa hoisin-kastiketta. Perillisille nostin esille myös kaupallista hapanimeläkastiketta ja tavallista soijakastiketta.

torstai 22. maaliskuuta 2012

Hidasta ruokaa - kanaa uunissa

Uuni on kiireisen ihmisen kaveri. Ja myös laiskan. Jos sattuu olemaan vielä molempia, uuni on melkein paras kaveri. Tänään minulla on ollut vapaapäivä, jolle olin kerännyt niinkin paljon puuhaa kuin oleilua ennen puoltapäivää ja velttoilua sen jälkeen. Iltapäivällä oli kyllä aikomus piipahtaa teinin kanssa vaateostoksilla ja kotiin saavuttaessa olisi kiva päästä samantien syömään. Olen kuulema poikkeuksellisen onnekas äiti, teini kelpuuttaa minut mukaan, ei vain lompakkoani. Saimme vaatteet ostettua ja kun tulimme kotiin, meitä tervehti ihana uuniruoan tuoksu. Miten tämä onnistui veltolta sohvaperunalta? Tähän ruokaan sopii motto: minimum effort, maximum result.

Ostin eilen omantunnonhyvittelybroileria, sitä missä pakkauksen kanteen on kuvattu lintujen tuottajia. Halusin mahdollisimman paljon lihaa pöytään, niin ollen unohdin luomukanat kokonaan. Hommasin merkillisen setin, uuniin päätyi mielikuvituksessani eläin, josta on irroteltu neljä rintalihasta ja kolme koipireittä. Välillä on vaikea ostaa sopivaa määrää, joku pakkauskoko on liian pieni, toinen tolkuttoman iso. Pitää usein lähteä siitä ajatuksesta, että osa ruoasta jatkojalostetaan päivälliseksi huomenna tai työevääksi, jos tähdenlentoja ei jää paljon. Teinien ruokahaluakin on välillä vaikea ennustaa. Riippuu kouluruoan sen päiväisestä menestyksestä ja ilmeisesti kuun asemastakin, joskus menee kaikki, ne huomisellekin tarkoitetut, joskus paljon vähemmän. Varmasti välillä on kyse myös siitä, miten hyvin/huonosti kokeiluni gastronomian alalla kulloinkin onnistuvat, sitä on turha kieltää.

Tätä ruokaa en ole vakoillut sen kummemmin kirjoista tai blogeista, mutten myöskään kuvittele keksineeni itse mitään mullistavaa. Varaan yleensä vähintään yhden rintaleikkeen tai koipireiden syöjää kohden, enemmän päätyy vuokaan, jos siinä on tilaa. Aloitin tekemällä pienen marinadiliemen, johon tuli:
  • yhden appelsiinin mehu
  • kahden limetin mehu
  • 0,5 dl oliiviöljyä
  • 1 rkl palmusokeria (uusi tuttavuus, jota tykkään nyt tunkea vähän kaikkeen, opettelua)
  • suolaa
  • pippuria
  • kuivattuja yrttejä (niitä mitä on viime kesältä vielä jäljellä, taisi olla timjamia ja rakuunaa ainakin)
  • 1 tl valkosipulimurskaa
Kuumensin uunin 225 asteeseen. Pyörittelin lihapalat marinadissa ja asettelin ne uunipannulle nahkapuolet alaspäin. Kaadoin loput marinadit palojen päälle. Laitoin pannun uuniin ja paistoin lihoja ensin noin 20 minuuttia, kunnes pinta oli saanut vähän väriä. Nostin pannun pois uunista, käänsin lihapalat nahkapuoli päällepäin ja lisäsin pannulle:
  • 2 dl kuivaa valkoviiniä
  • rosmariinin ja timjamin tuoreita oksia
  • laakerinlehden
  • sitruuna lohkoiksi leikattuina, puristin mehuja kevyesti lihapalojen päälle
  • 8 pestyä puikulaperunaa
  • (pieniä tomaatteja olisin myös laittanut, mutta niitä ei ollutkaan talossa)
Palautin pannun uuniin ja paistoin nahkapuolia noin 20 minuuttia, kunnes ne alkoivat päivettyä kivasti. Nostin pannun taas pois uunista ja viritin sen päälle tiiviin foliopeitteen. Laskin uunin lämpötilan 100 asteeseen ja annoin ruoan hautua uunissa noin kaksi tuntia, sen aikaa, kuin olimme liikenteessä. Kun tulimme kotiin, nostin uunin lämpötilan uudelleen pariin sataan asteeseen siksi aikaa, kun katoimme pöydän ja teimme salaatin. 

Liha oli kypsynyt folion alla ihanan meheväksi, luut irtosivat itsestään, perunat olivat juuri sopivan pehmeitä ja makoisia imettyään paistolientä itseensä. Pojat söivät kumpikin yhden rintaleikkeen, minä koipireiden. Aterian jälkeen riivin lihat irti jäljelle jääneistä paloista ja sain huomista varten ison rasiallisen tähdelihaa, jota tosin on jo yksi jos toinen käynyt napsimassa rasian kannen raosta. Tänään en ollut liemenkeittotuulella, lintuliemiä on pakastimessa vielä melkoiset määrät.

Jos ei olisi tarpeen valmistella tätä ruokaa uuniin niin, että se valmistuu pienellä lämmöllä omia aikojaan myöhemmin, kanapalat kypsyvät noin 45 minuutissa peiteltyinä liemessä. Kun liha irtoaa hyvin luista, eikä haarukalla raottaessa liha näytä punertavalta, sen tietää olevan kypsää. 


lauantai 17. maaliskuuta 2012

Uusi paras ystäväni - pastakone!

Sitkeys kannattaa ja palkitsee lopulta! Tänään lähdin raviolin tekoon sillä mielin, että nyt onnistun tai itken ja onnistun. Aloitin päivällisen teon puoliltapäivin (!) mahtavien blogikavereitten kannustamana. Aiemmin olen tehnyt taikinan yleiskoneella, mutta nyt päätin kokeilla käsinvaivaamista. Edellisillä kerroilla tein liian vähän taikinaa ja piti laskeskella montako raviolia riittäisi kullekin, noloa... Nyt mittasin 600 g durumvehnäjauhoa kulhoon, tämän määrän pitäisi ohjeen mukaan riittää 6-8 hengelle ja meitä on neljä. Otin siis varman päälle. Otin myös tosissani ajatuksen, että sataa jauhogrammaa kohden käytetään yksi muna. Ruokapiirin kautta hommaamani munat olivat niin pieniä, että kerta kiellon päälle,  käytin seitsemän munaa. Lisäksi ripautin vähän suolaa ja noin 3 rkl oliiviöljyä. 

Keräsin ainekset isoon kulhoon ja aloitin sekoittamisen. Aluksi tuntui, että jauhoa on ihan liian paljon, ei tästä ikinä tulisi kiinteää, joustavaa taikinapalloa. Mutta kyllä siitä tuli, noin kymmenen minuutin (anteeksi alatyylinen ilmaisu) jyystämisen jälkeen taikina alkoi antautua. Vaihdoin taikinan kulhosta leivinalustalle ja jatkoin taikinan alustamista, työnsin taikinaa kämmenelläni kaikinvoimin ja käänsin ja väänsin. Joidenkin minuuttien kuluttua vehnä oli ystäväni ja käsissäni oli joustava, pehmeä pallero, juuri sellainen, joita tv-kokit pyöräyttävät trendikkäissä ohjelmissaan tuosta vain. Hikipisaroita otsallani käärin taikinan kelmuun ja laitoin sen jääkaappiin tekeytymään. 

Tässä välissä kurkkasin blogiin ja ilahduin uusista kannustuksista, bloggaaminen on mahtavaa! Seuraavaksi ohjelmassa oli hummerin käsittely. Eilisistä preppauksista rohkaistuneena otin elukan leikkuulaudalleni. Olin oppinut, että hummeri halkaistaan joko pitkittäin tai poikittain pään takaa. Mielistyin tapaan, jossa hummerista otetaan hyvä ote, jossa toinen käsi pitelee päätä, toinen pyrstöä. Sitten vain tylysti väännetään niin paljon, että pää jää toiseen käteen ja pyrstö toiseen.

Pyrstöosan lihan saa parhaiten esille leikkaamalla mahapuolen ohuen ja pehmeän kuoren halki saksilla. Kuorta vääntämällä lihan saa esille kokonaisena. Hauskuutin aiemmin itseäni amerikkalaisissa blogeissa, joissa neuvottiin suolen poistamisesta. Eräässä blogissa kerrottiin, että sanotaan kyseessä olevan "vein" vaikka kaikki tietävät, mistä on kyse. No, suoni tai suoli, amerikkalaisten sievistely on joskus hupaisaa. Joka tapauksessa suoli kannattaa ottaa pois. Vihertävä massa pyrstölihan päässä (tomalley) on kuulema herkku, jos ulkonäkö ei häiritse, minä lusikoin sen pois ja huuhtelin loputkin kylmällä vedellä. Väänsin hummerin jalat irti ja käärin sakset pyyhkeeseen. Kopautin raskaan keittiöveitsen hamarapuolella saksen kuoren rikki pyyhkeen sisällä ja sain esille kohtuukokoiset saksilihat, samoin jalan nivelien keskeltä oli saatavissa mukavat palaset hummerin lihaa. Kuorineen hummeri painoi 400 g ja huvikseni punnitsin irti saamieni lihojen painoksi 113 g. Harmi, etten muista paljonko hummeri maksoi. 

Leikkasin hummerin lihat pienehköiksi paloiksi, samoin lisäksi ostamani  jokiravut, joita oli noin 150 g. Sekoitin ravunlihat ricottan kanssa sekaisin, ricottaa käytin noin 150 g. Lisäksi laitoin täytteeseen noin 50 g parmesanraastetta ja muutaman pyöräytyksen pippurimyllystä. Suolaa täyte ei kaivannut, koska ravut olivat suolavedessä keitettyjä.  Täytteen ja kastikkeen ohjeet otin tästä blogista.

Ajatus oli ruokailla noin neljän maissa. Niin ollen reilun tunnin jääkaapissa levännyt taikina pääsi leivinpöydälle kahden tienoilla. Viritin pastakoneen, vempeleen joka ei vielä ollut suostunut kaverikseni. Taikina vaikutti oikein hyvältä, leikkasin sen neljään osaan ja aloitin veivaamisen pieni pelko pehvassa. Jauhotin jälleen koneen hyvin, samoin leivinalustan, mutta vähemmän rintapieltäni ja lattiaa. Aloitin taikinan veivaamisen suurimmalla leveydellä ja jostain syystä taikina totteli minua täydellisesti, sain aikaan hienon pastalevyn. Vähensin leveyttä ja uudelleen sain aikaan ohuemman pitkän levyn. Olin jo ihmeissäni, että nytkö tämä onnistuu ja hengästyneenä pyysin Kammenpyörittäjän katsomaan. Hän tuli paikalle säikähtäneenä, mutta halusin vain näyttää, että osasin! 

Lusikoin pieniä nökösiä täytettä sopivin, muutaman sentin välein pastalevylle ja voitelin täytteiden ympäriltä kevyesti vatkatulla kananmunalla ennen kuin nostin toisen pastalevyn pohjaosan päälle. Painelin sormin pastalevyä kiinni alempaan ja ilmataskuja välttäen. Painoin ravioleja irti viime syksynä Italiasta ostamillani raviolimuoteilla. Ne toimivat kyllä oikein hyvin, sulkivat taikinakuoret kiinni toisiinsa, mutta väliin jäi todella paljon taikinaa. Sain ylijäämätaikinan kyllä veivattua myöskin ihan hyvin pastalevyksi, mutta mieluummin taitaisin käyttää taikinapyörää ja leikata sillä raviolit. 

Käytin 600 jauhogramman taikinasta 3/4, viimeisen neljänneksen laitoin takaisin jääkaappiin. Täyte loppui tässä vaiheessa ja kuulema taikina säilyy jääkaapissa muutamia päiviä. Kokeilen tagliatellen tekemistä lähipäivinä taikinanlopusta. 

Raviolin kaveriksi tein pienen sitruunakastikkeen. Siihen tuli:
  • 1 valkosipulinkynsi silputtuna
  • 2 rkl oliiviöljyä
  • 4 rkl voita
  • 4 rkl kermaa (sovelsin aiemmin linkittämääni ohjetta)
  • sitruunaviipaleita
  • sahramihippuja
  • pippuria
  • raastettua parmesania
Kuumensin oliiviöljyä pannulla ja lisäsin valkosipulisilpun, kypsensin sitä puolisen minuuttia. Kaadoin pannulle kerman ja lisäsin voin, sitruunaviipaleet ja sahramin. Annoin kastikkeen kehittyä muutaman minuutin. Samaan aikaan kastikkeen valmistumisen aikana keitin suuren kattilallisen vettä. Suolasin pastankeittoveden kunnolla. Nostin ravioleja kypsymään kiehuvaan suolaveteen noin 25 raviolia kerrallaan. Ne kypsyivät kolmessa, neljässä minuutissa. Nostelin kypsät raviolit öljyttyyn lämpövuokaan odottamaan kaikkien valmistumista. Kun kaikki raviolit oli keitetty, sekoitin kastikkeen ravioleihin ja annostelin lautasille. Ripaus raastettua parmesania, reippaasti pippuria ja annos oli valmis. Basilika unohtui, mutta satsiannoksiin sekin muistui mieleen.

Nyt on hienoa sanoa, että tällä kertaa pastataikina onnistui mainiosti, pastakone alkoi kaverikseni, ravioli pysyi kasassa, täyte oli mehevää ja maistuvaa. Kaikki onnistui loistavasti. Ei siis tarvinut itkeä. Ja nyt me olemme,  pastakone ja minä ihan parhaat kaverit!
 


Milano-Sanremon voitti Simon Gerrans Green Egde-tallista, toiseksi taipui Fabian Cancellara. Tällä viikolla Italiassa näytti jo keväisemmältä. Miten sitten ensi viikolla Espanjassa, kun Katalonian ympäriajo alkaa maanantaina. Pitääköhän tässä välikaivella Espanja-ruokaohjeita?

Hummerinkuorista ja roippeista keittelimme vähintäänkin vajain taitoinemme hummeriliemen. Kaikki asiantuntevan esikäsittelyni ohittavan materiaalin (huuhtelin ravun pääpuolta kylmällä vedellä ja sieltä lähti jotain "möhmöä") ladoimme kattilaan. Sinne päätyi myös talouden epämääräisintä valkoviiniä, vettä, tuoreita laakerinlehtiä, pari sipulia, mustapippureita ja tilliä. Liemi kiehui noin 30 minuuttia ja siiviöitiin pakasterasioihin. Niihin jopa merkittiin sisältö, ettei home made lobster-liemi päädy lihapullakastikkeeseen. Tulevaisuus näyttää kuinka käy.

Paljon puhetta, vähän tulosta - vielä

Kohta vuoden blogattuani ja ahkerasti kokattuani olen oppinut valtavasti uutta, mutta myös osaoppinut, kerännyt floppeja ja sinnepäinsutaisuja vuoden aikana enemmän, kuin siihen astisten kotikokkailujeni vuosina. Olen kokeillut monenlaisia uusia juttuja ja tarttunut minulle tuntemattomiin raaka-aineisiin ja tekniikoihin, vaihtelevasti onnistuen ja kompastellen. Tulin tässä miettineeksi, että blogin aloitettuani olen laajentanut repertuaariani paljon. Vaikken vieläkään osta puolikasta sikaa ja rojauta sitä kotoisalle lihapölkylle tai kyni omaa kanaani, olen kuitenkin rohkaistunut paljon ja hyväksynyt sen, etten aina onnistu. Eikä se niin kamalaa ole, jollei toinenkaan kerta ole vielä ihan napakymppi. Mutta kolmas kerta, joko sen soisi onnistuvan?

Mieltäni ovat kaiherrelleet ne pari puolitiehen jäänyttä raviolikokeilua ja se, ettei pastakone ole vielä suostunut täydelliseen yhteistyöhön kanssani. Tuuminkin viimeksi sitä käyttäessäni, että pitäisi tehdä pastaa silloin, kun ei ole aikomuskaan syödä sitä. Opetella vain ilman painetta siitä, että nyt pitäisi jo olla ruokaa lautasella. Enpä kuitenkaan ole tällaista oppituntia pitänyt itselleni. 

Päätin, että ottaisin tänään kolmannen erän taistossa ravioli vastaan minä. Olihan tiedossa myös italialaisen pyöräilyn juhlaa Milano-Sanremo-ajon merkeissä, joten ruoan alkuperän tulisi olla, blogin teeman mukaisesti, italialainen. Hankin durumvehnää ja jätin jauhopussit näkösälle, etten jänistäisi. Mietin millä täyttäisin pastatyynyset ja muistin, että jo jonkun aikaa on pakastimessa  ollut hummeri. Se on valmiiksi keitetty ja pakastettu suolaliemessä, pakattu suippoon muovipussiin. Olen kerran aiemminkin hankkinut tällaisen hummerin ja muistelin, ettei siinä ole syötävää ihan valtavasti, joten arvelin, että juuri täyteaineeksi siitä riittäisi. 

Katselin eilen netistä hummerinkäsittelypätkiä ja vakuutuin jälleen siitä, ettei se ole sen kummempaa kuin jokirapujenkaan kuoriminen, onpahan vain isompi ja kuori on kovempi. Ostin lisäksi pienen pakkauksen valmiiksi perattua jokirapua, kaiken varalta, että saisimme varmasti vatsamme täyteen. Innostuin näistä  jokirapupakkauksista noin vuosi sitten, tuotemerkki oli muistaakseni Apetit. Intoni laski, kun tulin lukeneeksi pakkauksesta, että niissä käytettiin natriumglutamaattia enkä ostanut niitä enää. Nyt huomasin marketissa olevan toista tuotemerkkiä, jossa E621:stä ei ole, joten kelpuutin tuotteen jälleen keittiööni. Otin hummerin sulamaan perjantaina, sillä rauhallinen hidas sulaminen olisi sille parasta. 

Nyt on lauantaiaamu, viikon paras hetki.  Pyöräilylähetys alkaa viiden korvilla, joten suunnitelmani on varhainen päivällinen, tällöin elokuviin lähtevä nuorikin ehtisi nauttia niin hummerista, kuin raviolistakin. Kuten huomaatte, itsevarmuuteni on vielä aamusella sangen korkealla. Jos blogiin ei tule ikinä enää yhtään päivitystä, voinee päätellä, että itsevarmuuteni oli perusteetonta, perhe lähti pizzalle ja minä nyyhkytän sohvannurkassa lannistuneena. Toivottavasti kuitenkin myöhemmin lisää siitä kuinka minun kävi!

Jos katse voisi tappaa


keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Jotain pientä ja makeaa

Arkena ei kovin usein ole aikaa tehdä jälkiruokia, eikä kyllä intoakaan. Kunhan perhe on ruokittu, se usein täyttää vaatimukseni. Tänään minulla oli aamulla aikaa muiden perheenjäsenten ollessa menoissaan ja päätin ilahduttaa heitä jälkiruoalla, vaikken itse olisikaan päivällisaikaan kotona. Kurkkasin jääkaappiin ja huomasin siellä lymynneen mascarponepurkin, joten se mielessäni lähdin metsälle foodgawkeriin. Eipä aikaakaan, kun osuin tällaiseen kivaan ohjeeseen. Olipa vielä niin merkillisesti, että meiltä löytyi ihan kaikkia ohjeessa lueteltuja aineksia. Pienen muuntelun ja kääntelyn jälkeen kuuteen annokseen tarvittiin:

Pohja:
  • 150 g keksimuruja (käytin pari piparia, cantuccini-keksipussin jämät, muutaman voikeksin)
  • 35 g gheetä (tai voita)
  • 0,75-1 dl veriappelsiinimehua

Täyte:
  • noin 1 dl mansikoiden keskuksia silputtuna
  • 250 g mascarponea
  • 0,5 dl sokeria
  • 1 dl kermaa
  • 2 rkl lemoncurdia
Koristeeksi:
  • noin 10-15 ison mansikan ulkoreunat suikaleina
Pohjaa varten murustelin keksit tehosekoittimeen ja surautin keksit muruiksi. Lisäsin joukkoon sulatetun gheen ja osan mehusta ja annoin koneen taas laulaa. Tarkastelin tarvitaanko mehua lisää, sillä tarkoitus oli saada tahnamainen, muttei ihan muruista vapaa seos.  Käytin vähän alle desin mehua. Lusikoin pohjamassaan tarjoilukuppien pohjalle ja tasoittelin parhaani mukaan, kerros oli vähän alle sentin paksuinen. Tein yhden annoksen myös rengasmuottiin. Laitoin pohjat kylmään jähmettymään.

Täytettä varten vatkasin kerman ja lusikallisen sokeria takanaksi vaahdoksi. Toisessa kulhossa sekoitin mascarponen, loput sokerista ja lemoncurdin nuolijalla tasaiseksi ja lisäsin kermavaahdon reunoja myöten pyöritellen seokseen.  Leikkasin mansikoista koristeeksi tulevia osia siten, että ensin leikkasin kannan pois niin, että mansikka seisoi leikkuulaudalla leikkuupinnallaan. Sitten leikkasin sivuilta kolme suikaletta ja keskiosan säästin täytteeseen. Annosta kohden tarvitsin noin 6-7 näitä nättejä reunasuikaleita.

Mansikoiden keskiosat silppusin veitsellä karkeaksi silpuksi ja sekoitin silpun mascarpone-kermaseokseen. Asettelin kolmionmallisia mansikkasuikaleita annoskuppeihin leikkauspinta ulospäin koko reunan ympäri. Kostea marjasuikale tarttui hyvin kylmän lasikupin seinämään. Nostelin kahdella lusikalla täytettä pohjan päälle ja marjareunusten keskelle varoen marjojen kellahtamista. Täytin kupit niin tasaisesti, kuin täytettä riitti. Jälleen laitoin kupit kylmään asettumaan. Muutaman tunnin kuluttua asetin pinnalle lusikallisen kermavaahtoa, muutaman suikaleen mansikkaa ja pikkuisen kaakaojauhetta. Rengasmuottiin tekemääni annosta en ole vielä yrittänut ujuttaa muotista vapaaksi, mutta lisään kuvan siitä myöhemmin postauksen loppuun, jos tekeleeni onnistuu. Illalla töistä palattuani kokeilen muotin irrottamista.


maanantai 12. maaliskuuta 2012

Naanleipä

Tiedättehän miten asioilla on tapana ketjuuntua? Jos menee ja katsoo elokuvan Piukat paikat, on melkein pakko katsoa samantien Poikamiesboksi. Ja jos tulee nähneeksi The Queenin, pitää katsoa Kuninkaan puhe myös. Samaan tapaan ruoka-asiat ketjuttuvat. Jos tutustuu johonkin uuteen raaka-aineeseen tai opettelee tekemään jonkun itselleen uuden jutun, alkaa heti haalia siihen jatkoa. Keittelin tässä muutama päivä sitten gheetä, johon ihastuin oikein kunnolla. Arvelin, että sitä voi laittaa fudgeen ja siihen se sopikin oikein hyvin. Toiseksi arvelin, että pitäisi opetella leipomaan naanleipää, sillä gheellä sivelty naanleipä on jotain todella hyvää. Siispä naanleipää leipomaan! 

Garam Masala-blogin naanleipäohje näytti siltä, että siihen kannattaa tarttua. Olin jo eräänä päivänä aloittamassa, mutta taikina vaatii sen verran lepoaikaa, ettei minulle tuolloin ollut siihen aikaa. Vapaapäivänä aloitin naantouhut jo ennen kello kymmentä. Tottelin ohjetta minuksi hämmästyttävän tarkasti, ainoastaan tuplasin ohjeen. Tuplaamattomaan taikinaan tuli:
  • 3 ½ dl vehnäjauhoja
  • 2 tl sokeria (käytin palmusokeria)
  • 1 tl suolaa
  • 3-4 tl sulatettua voita (käytin gheetä)
  • 1 tl leivinjauhetta
  • 2/3 dl maustamatonta jogurttia
  • 2/3 dl maitoa
Aloitin keräämällä kulhoon vehnäjauhon, sokerin (käytin palmusokeria), suolan ja puolet gheestä. Sekoittelin ainekset hyvin, palmusokerini on tahmeaa mallia, joten se piti hieroa jauhoihin hyvin. Sitten tein jauhoihin kuopan, johon mittasin leivinjauheen ja jogurtin ja annoin seokset hetken seisahtaa. Aloin sitten käsin työstää taikinaa, lisäten maitoa mukaan pikkuhiljaa. Loppupuolella lisäsin vielä loput gheestä. Taikinasta tuli aika sitkasta ja tiivistä, enkä ollut ihan varma, että tällaistako sen pitää olla. Peittelin taikinan kostealla pyyhkeellä ja jätin puoleksitoista tunniksi asettumaan. Tämän ajan kuluttua kääntelin taikinaa vielä vähän, se oli edelleen melkoisen tiivistä, mutta vähän vähemmän tarttuvaa kuin aluksi. Jätin sen uudelleen peiteltynä odottamaan paistoaikaa. 

Kuumensin uunin 250 asteeseen. Jaoin taikinan kahdeksaan osaan (olin siis kaksinkertaistanut ohjeen, tuossa yllä neljä leipäsen ainekset) ja pyöritin ne vähin jauhoin palloiksi. Kaulitsin pallot kolmiota muistuttaviksi soikuloiksi ja asetin ne leivinpaperille uuniritilän päälle (neljä mahtui hyvin kerrallaan, paistoin kahdessa satsissa). Paistoin leipiä noin 8 minuuttia, käänsin ne kerran. Siis päälipuoli alaspäin. Kun leivissä alkoi olla muutamia ruskeita pilkkuja, tulkkasin niiden olevan kypsiä. Peittelin leivät pyyhkeisiin odottamaan toisen erän valmistumista. Voitelin leivät gheellä ja söimme ne samantien. Seuraavalla kerralla kaulin taikinan vähän ohuemmaksi ja suolaakin voisi olla pikkuisen enemmän.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Samoilla apajilla - wannabewontonit

Parissa muussakin tutussa blogissa on askaroitu wontoneita viime päivinä. Meillä pakastimen sulatusoperaatio toi pintaan erinäisiä aineksia, joita olen jemmannut sinne ja nyt otin asiakseni kokeilla itämaisten nyyttien tekemistä. Tarkemmin luettuna kyseessä oli kevätkääryle-taikinakuoria, mutta koska en muutenkaan koko asiasta mitään ymmärrä, en antanut tämän häiritä, vaan tein "wontoneita", vaikkei taikina ehkä ollutkaan ihan sitä mitä luulin. Kuoret sulivat jääkaapissa eilisestä alkaen ja tänään tein niihin kahdenlaista täytettä pienistä jämäaineksista, joita jääkaapissa oleili. Otin löyhästi neuvoa Kulinaarimurulan addiktoivista nyssäköistä. Ajatukseni oli heti, että paistaisin nypertämäni nyssäkät. Täytteisiin laitoin:
  • vähän jäännöskanaa pikkusilpuksi leikattuna/lohta pieneksi hakattuna (kumpaakin n. 100 g)
  • muutama kevätsipuli viipaleina
  • pieni pala inkivääriä raastettuna
  • loraus soijaa
  • 1 tl palmusokeria
  • loraus riisiviinietikkaa
  • pippuria
  • suolaa
Sekoitin kaksi eri täytettä omiin kuppeihinsa ja paistoin kumpaakin muutaman nytysen pannulla mausteita tarkistaakseni. Kostutin pienen pyyhkeen, jonka sisään käärin pakkauksesta avatun taikinapinon. Otin esille kerrallaan 6 arkkia taikinaa, koska sen verran mahtui leikkuulaudalleni yhtä aikaa. Laitoin jokaiselle arkille hyvin pienen lusikallisen täytettä. Kastelin sormenpääni vesikupissa ja kostutin arkin reunoja sen verran, että kolmioksi taitettuna taikinan reunat tarttuivat hyvin toisiinsa, painelin hieman taikinaa täytteen ympärille. Sitten taitoin kolmion leveältä reunalta täytteen verran ja taitoin terävät taikinakärjet nyytin taakse, sain aikaan ikäänkuin pienen kuoren. Ei se varmaan ihan oikeaoppisesti mennyt, mutta kasassa nytykkäni pysyivät. Kaikkiaan täytteet riittivät 50 nyyttiin, sen verran kuoria pakkauksessa oli. Sijoittelin nyytit leivinpaperin päälle ja peittelin ne odottamaan paistoa. Nyyttien askarteleminen oli hauskaa ja olisi varmaan vielä hauskempaa, jos osaisin tehdä sen oikein.

Kun päivällisaika lähestyi, kuumensin padassa öljyä, sitä oli noin sentin korkeudelle, ei siis litrakaupalla. Laitoin nyyttejä (ujostelen sanoa niitä wontoneiksi epäautenttisuuskäyrän hipoessa taivasta) muutamia kerrallaan kuumaan öljyyn paistumaan. Kun alapuoli alkoi saada väriä, käänsin nyytit ja paistoin toista puolta minuutin pari. Nostin valmiit nyytit talouspaperin päälle ja peittelin ne lämpövuokaan odottamaan seuraavia eriä. 

Söimme rapeat nyytit soijaan ja kaupalliseen hapanimeläkastikkeeseen dipattuina ja olimme onnellisen tietämättömiä miten lähellä ne olivat sitä, mihin pyrin. Hyviä yhtäkaikki. Ainakaan harjoittelun puutteesta minua ei voi syyttää, sillä askaroin wontoneita koko viime yön unissani!


lauantai 10. maaliskuuta 2012

Ankka uunissa

Paris-Nizza-kilpailu on loppusuoralla Ranskassa. Olemme vaihtelevasti ehtineet katsomaan kisaa, tosin talviurheilulajit vielä ajavat pyöräilyn ohitse Eurosportilla. Tänään olemme katselleet eilistä etappia ja illalla myöhemmin tulee jälkilähetys tämänpäiväisestä etapista. Kevät ei näytä olevan kovin pitkällä Provencessa, kilpailijoilla on pitkää lahjetta ja lisähihaa pitämässä heitä lämpimänä. Bradley Wiggins johtaa kisaa. 

Päivälliseksi meillä oli tänään ankkaa Ranskan naapurimaasta, Saksasta. Ostin jäisen pötikän Lidlistä ja sulattelin sen hitaasti jääkaapissa. Tänään ankka pääsi uuniin. Otin neuvoa sauvajyväsen hanhipostauksesta. Pilkoin uunipannun pohjalle sipuleita, palsternakkaa, valkosipulia ja porkkanaa. Kammenpyörittäjän yrttitarhasta sai mukavasti timjamia ja oreganoa tuoreina oksina. Linnun sisälle tungin halkaistun appelsiinin. Asettelin linnun kaulan ja sisäelimet vuokaan myöskin. Öljysin linnun nahkan ja hieroin pintaan suolaa ja pippuria. Suojasin koivet foliolla ja nostin linnun kasvisten päälle. Kuumensin uunin niin kuumaksi, kuin asteikkoa riittää (275 asteeseen) ja laitoin vuoan uuniin. Laskin lämpötilan heti 180 asteeseen. Linnun paino oli 2,4 kg ja opiskelin paistoajan olevan 30 minuuttia kiloa kohden. Niin ollen arvelin paistumisen vievän noin puolitoista tuntia. Kun aikaa oli jäljellä vielä 20 minuuttia, tikulla pistetetystä reiästä tuleva lihasneste oli vielä punertavaa. Tässä vaiheessa otin koipia suojanneet foliot pois, jotta koipi saisi vähän väriä.  Kaikkiaan ankka oli uunissa melkein kaksi tuntia.

Lisäkkeeksi höyrytin ruusukaalia ja paistoin hanhenrasvassa (koska sitä oli pieni purkinpohjallinen) perunoita sillä välin, kun lintu vetäytyi puolisen tuntia foliolla peiteltynä. Keräsin ankanrasvan talteen muita paistotoimia varten. En ollut salaperäisesti parantanut linnunleikkuutaitojani harjoittelematta, jälleen kerran lintuparka näytti hyvin hyvin silvotulta hetkisen veistä heiluteltuani. Liha oli mureaa eikä ollenkaan kuivaa. Saimme vatsamme täyteen, mutta erityistä suosikkia kokonaisesta ankasta ei ainakaan vielä tullut. Tulipa tehtyä! Annos raastettuine lihapaloineen ei päässyt kuvaksi digimuotoon, ainoastaan kokonainen lintu ennen veistelyäni saa riittää kuvitukseksi. Huomenna keittelemme luista ja muista roippeista lientä.


keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Fudgea makeannälkään


Oululaisissa chilipilleissä oli tarjolla Virpin tekemää chilifudgea, joka oli lempeää kuin äidin syleily kaiken sen hothot-ruoan välissä. Söimme fudgea muiden ruokien väliin ja terästäydyimme ottamaan taas palan jotain tulista. Toimi! Mieleni on tehnyt valmistaa fudgea sen jälkeen, mutta chilivarastoni loppuivat jo. Niinpä otin ohjeen toisaalta, Ambika´s Kitchen-blogista. 
  • 350 g tummaa suklaata
  • 1 purkki kondensoitua maitoa (397g normipurkki)
  • 30 g voita 
  • ripaus suolaa (unohdin)
  • 100 g pinjansiemeniä (ohjeessa 150 g erilaisia pähkinöitä)
  • 1 rkl vaniljauutetta
  • (kaakaota päälle ripoteltavaksi)
Paahdoin pinjansiemeniä hetken kuivalla pannulla, kunnes ne saivat hieman väriä ja siementen öljyt lähtivät kiiltelemään, siirsin siemenet lautaselle jäähtymään. Keräsin kattilaan kondensoidun maidon, suklaan, vaniljauutteen ja rasvan. Käytin tavallisen voin sijaan toissapäivänä tekemääni gheetä. En kyllä tiennyt kuinka hyvin se sopii makeisiin, mutta ainakin sen toffeentuoksu lupasi hyvää. Ghee oli jähmettynyt purkissa keltaiseksi lusikoitavaksi massaksi, jota ainakin kokeellisesti pidän nyt huoneenlämmössä. 

Lämmitin kattilaa miedolla lämpötilalla ja sekoittelin massaa nuolijalla, kunnes kaikki suklaa oli sulanut ja sekoittunut tasaiseksi massaksi gheen ja maidon kanssa. Sekoitin paahdetut pinjansiemet mukaan. Voitelin lasisen vuoan hyvin kevyesti gheellä ja kaadoin fudgemassan vuokaan. Tasoittelin massan pinnan nuolijalla mahdollisimman tasaiseksi ja nostin vuoan kylmään jähmettymään.

Parin tunnin kuluttua leikkasin fudgen ruokailuveitsellä neliöiksi ja erinäisin lastoin, veitsin ja haarukoin sain kuin sainkin herkun irrotettua vuoasta. Tuhtia tavaraa, pieni pala riittää! Hyvää kyllä, ei voi muuta väittää, eikä ghee mitenkään negatiivisesti erotu makeisesta. Pakkasin neliöt leivinpaperiarkkien väliin tiiviiseen purkkiin enkä kertonut kenellekään kotona moisesta herkusta.


maanantai 5. maaliskuuta 2012

Ghee - intialainen kirkastettu voi


Tulin tässä vastikään tietämään, että  ghee tarkoittaa intialaista kirkastettua voita ja se on aika oleellinen asia, mikäli tahtoo vihkiytyä intialaiseen ruoanlaittoon. Minähän en sitä ole tehnyt, vihkiytynyt intialaiseen ruoanlaittoon, mutta tiedä vaikka joskus niin tekisinkin. Ghee jäi kuitenkin kiehtomaan ajatuksena, etenkin sen vuoksi, että olen itse tehnyt voita viime aikoina muutaman kerran ja tuuminut, että mitä muuta rasvaisia juttuja sitä voisikaan tehdä. Voita kirkastelen silloin tällöin ruoanlaitossa, etenkin ranskalaisen keittiön yhteydessä juttu on tullut tutuksi. 

Informatiivinen ja kaunis  Tamarind Heaven-blogi osui kohdalle suomenkielisenä ghee-tietäjänä ja sen neuvojen mukaan valmistin oman puolipurkilliseni gheetä. Enpä osannut arvioida valmiin gheen määrää, muttei minulla toisaalta ollut mitään muuta sopivaa purkkiakaan saatavilla. 

Desinfioin purkin ja aloitin voinkeittelyn. Käytin annokseen noin 350 g suolatonta voita, jonka sulatin hitaasti paksupohjaisessa kattilassa aivan pienellä kaasulla. Voi suli ja pian pintaan nousi vaaleaa vaahtoa ja lähteeni mukaan kattilaan alkaisi erottua pinnan vaahto, varsinainen voi ja pohjalle laskeutuvat valkuaisaineet. Annoin voin kiehua hiljalleen noin puoli tuntia ilman kantta ja sekoittelua. Siirsin välillä vaahtoa vähän syrjään tarkastellakseni, ettei pohjalle valunut valkuaissakka pääsisi palamaan. Odotin nenä pitkällä luvattua ja toivottua toffeemaista tuoksua. En ollut ihan varma pääsikö gheeni sellaiseen vaiheeseen, mutta puolen tunnin kohdalla siirsin seoksen pois liedeltä ja kaavin varovasti pintavaahdon pois. Kaadoin kirkastetun voin suppilon läpi purkkiin, suppiloon olin virittänyt ohutta puuvillakangasta nappaamaan vaahdonloput ja valkuaissakat niin, että purkkiin päätyi kirkasta kullankeltaista gheetä. Vein purkin ulos kuvattavaksi ja sieltä raikkaasta pakkassäästä takaisin sisälle tullessani nenääni tuli selvä suloinen toffeentuoksu. Olin tainnut vahingossa onnistua!

Oikein valmistetun gheen kerrotaan säilyvän hyvin huoneenlämmössäkin useita kuukausia, jääkaapissa vuodenkin ja kestävän korkeita paistolämpötiloja. Nyt sitten pitäisi varmaan opetella käyttämään gheetä, vai mitä?


Friteeratut banaanit


Banaaneja tahtoo aina jäädä, niitä ei meinaa saada syödyksi ajoissa. Pieniä kärpäsiäkin tahtoo pörrätä niiden ympärillä ennen pitkää. Eilen otin itseäni niskasta kiinni ja hyödynsin pari banaania siinä vaiheessa, kun kuoreen vasta alkoi ilmaantua tummia pilkkuja. Olin melkoisen varma, etten ole koskaan tehnyt friteerattuja banaaneja tai ainakin niiden tekemisestä on vähintään kymmenen vuotta. Mitä vielä! Luottokeittokirjani paljasti, että huhtikuussa 2008 olen tehnyt näitä herkkuja, sillä laitan yleensä päivämäärän ohjeen viereen, kun olen sitä käyttänyt. Mitään mielikuvaa minulla ei ole tuosta melkein neljän vuoden takaisesta päivästä, jolloin viimeksi friteerasin banaaneja. Eipä sen väliä, hyvä että aivojen kovalevy joskus nollautuu, ainakin joiltakin tarpeettomilta osin. Neljälle hengelle riitti kaksi keskikokoista banaania. Kuorin ne ja leikkasin ensin poikittain kahteen osaan ja sitten halkaisin puolikkaat kahteen pitkittäiseen palaan. Frittitaikinaan tuli:
  • 1 kananmunan keltuainen
  • 1 rkl sokeria
  • 1 dl vehnäjauhoja
  • 1 dl maitoa
  • 1 kananmunan valkuainen
Vatkasin ensin keltuaisen sokerin kanssa kevyesti ja lisäsin jauhot ja maidon. Vatkasin sitten valkuaisen vaahdoksi ja lisäsin taikinaan. Kuumensin neutraalin öljyn 180 asteeseen ja kastoin banaanipalat taikinaan. Laskin pihdellä taikinaiset palat kuumaan öljyyn ja paistoin niitä pari kolme minuuttia, kunnes ne saivat kauniin  värisen pinnan. Nostin palat reikäkauhalla talouspaperilla vuorattuun astiaan. Uppopaistoin myös muutaman ananaskiekon puolikkaan siltä varalta, ettei banaaneista vähemmän viehättynyt jälkeläinen tahtoisi niitä ottaa. Tarjosin banaanit ja ananakset vaniljajäätelön ja suklaakastikkeen kanssa, seurana kupillinen hyvää kahvia. 

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Lohipastrami linssi-papusalaatin kanssa

Käytimme viikonloppuna toisen Delicard-lahjakorttimme. Jälleen tilaus ja toimitus tapahtuvat helposti ja sovitusti. Tuotteet olivat sitä mitä pitikin. Alkuruoaksi valitsimme fenkoli-lohipastramin, jolle sommittelin Delicard-sivuilta ottamani ohjeen mukaisen salaatin. Se onnistui mainiosti ja toi ruokapöytäämme jotain uutta. Olen surkea käyttämään linssejä ja papuja, mutta nyt käytin  molempia! Lohi oli aivan valmis nautittavaksi, se piti vain leikata viipaleiksi. Tarkat ainesmäärät saa linkistä, minä soveltelin seuraavaan tapaan:
  • 1 dl vihreitä linssejä
  • 1 dl kidneypapuja
  • fetaa kuutioina
  • kirsikkatomaatteja
  • 1 punasipuli (unohdin kokonaan)
  • 1 granaattiomenan siemenet (käytin puolikkaan)
  • 1/2 sitruunan kuori raastettuna (jäi pois sitruunan puutteessa)
  • 1 kevätsipuli viipaleina
  • rucolaa tai muuta salaattia revittynä
  • fenkoli-lohipastramia viipaleina
Keitin vihreät linssit vedessä pakkauksen ohjeen mukaan ja jäähdytin ne. (käytin siis desin verran kuivia linssejä, kypsinä niitä oli noin 2 dl) Huuhdoin kypsät kidneypavut.  Sekoitin kaikki salaatin ainekset keskenään. Kastikkeeseen tuli:
  • 1 dl oliiviöljyä (käytin noin 1/2 dl)
  • 1 sitruunan mehu (käytin appelsiinin mehua)
  • 1/2  sitruunan kuori raastettuna (jäi pois sitruunan puutteessa)
  • 1/2 valkosipulinkynsi
  • 1 tl sokeria
  • suolaa
  • mustapippuria
Keräsin kaikki saatavilla olevat kastikeainekset kuppiin ja sekoitin kastikkeen tasaiseksi kaadoin siitä noin puolet salaatin joukkoon. Asettelin salaattia lautaselle ja keon päälle muutaman viipaleen lohipastramia. Ihan päällimmäiseksi ripottelin joitakin kastikepisaroita.  Annoksessa oli mielenkiintoisesti erilaisia tekstuureja ja makuja, pidimme alkuruoastamme todella paljon! Luulen, että linssejä ja papuja näemme lautasillamme useamminkin tulevaisuudessa. Lohipastramin valmistamista itse aion myös kokeilla.

Kokonaisuutena jälkimmäinen Delicard-kokeilu jäi ensimmäisen varjoon. Pääruoaksi valitsemamme seesaminsiemenillä kuorrutetut tiikerirapuvartaat olivat oikean grillin puutteessa hieman vaisuja, vaikka marinoin vartaita hyvän aikaa melko tujakassa liemessä. Jälkiruoka oli aivan valmis mustikkamousse, jonka lusikoimme kyllä loppuun, mutta ilman erityistä intoa. Lohipastramin ja komppaavan salaatin vuoksi kokemus jäi kuitenkin reilusti plussan puolelle. Luonnollisesti otan omalle kontolleni sen, että valinnat olivat minun ja vartaiden kanssa tyydyin parilaan grillin sijasta. Pääruoan raaka-aineessa ei ollut mitään vikaa, vain taidoissani tuottaa siitä parempi lopputulos. Siitä vielä Delicardille plussapisteitä, että ruokamäärä on todellakin riittävä neljälle, jopa hieman yläkanttiin!

lauantai 3. maaliskuuta 2012

Keikauskakku rypäleistä Jokihakaa jäljitellen

Jokahaka kokkaa-blogissa oli alkuvuodesta huimaavan näköinen rypälekeikauskakku, jonka värejä kävin ihailemassa useita kertoja. Tänään kaupasta tarttui mukaan hyvännäköisiä rypäleitä ja muistin kauniin kakun. Ulkona oli kaunis sää ja kyselin kasvihuonevastaavalta, voisiko kasvihuoneeseen päästä päiväkahville, kun pullakin on jo uunissa. Ja kyllähän sinne pääsi. Lumet olivat tulleet kasvihuoneen katolta ja puhdistaneet yhden kesän alkavat sammaloitumiset kennolevyistä. Tuntui ihan vähän keväiseltä, kun käänsi katseensa takapihan puolimetrisistä hangista siniseen taivaaseen!

Tein keikauskakkuni kahteen pieneen blinipannuun. Aloitin lämmittämällä uunin 175 asteeseen ja voiteloin pannut runsaalla voilla. Ripotin myös muutaman pienen voinokareen pannulle.
  • noin 40 tummaa rypälettä
  • 1 rkl sokeria
  • vähän raastettua sitruunankuorta
Taikina:
  • 80 g mantelijauhetta
  • 1/2 dl vehnäjauhoja
  • 1/4 tl leivinjauhetta
  • ripaus suolaa
  • 1/4 tl kanelia
  • 1/2 sokeria
  • 1 kananmuna
  • 1/2 dl sulatettua voita
Sekoitin kuivat aineet keskenään. Vatkasin munan ja sokerin kevyesti ja yhdistin sulatetun voin seokseen. Lisäsin kuivat ainekset ja sekoitin taikinan tasaiseksi. Halkaisin rypäleet (olivat siemenettömiä, minä ottaisin siemenet pois, jos niitä olisi) ja sekoitin niiden joukkoon sokerilusikallisen ja sitruunankuoren. Levitin rypäleet tasaisesti pannuille ja jaoin taikinan pannujen kesken. Tasoittelin taikinan parhaani mukaan rypäleiden päälle ja paistoin pannuja uunin keskitasolla noin 25 minuuttia. Annoin piiraiden jäähtyä ja kumosin ne leivinpaperille. Rypäleeni olivat keikahtaneet kaikki halkaistulle puolelleen eikä sellaista väri-iloa löytynyt, kun Jokihaan kakussa. Olisin hyvin voinut varmaan laittaa rypäleet kokonaisina, koska siemeniäkään ei ollut ja muutenkin käyttää enemmän rypäleitä, koska käytin kahta pannua. Mutta hyviä kakut olivat ja ne irtosivat suosiolla pannuista ehjinä. Kasvihuoneen valheellisessa kesäntunnussa päiväkahvikin maistui mainiolle.