torstai 19. huhtikuuta 2018

Siis niin tavalliset letut – kesän ensimmäiset

Se viimeisenä paistettu, mutta ensimmäisenä syöty!
Tänään aurinko on paistanut mahtavasti. Söimme päivällisen ulkona ja saatuamme tiskit koneeseen ja ruoanloput pakattua minun huomiseksi työlounaakseni, alkoi makeahammastani kolottaa. Niin käy usein matkoilla ja niiden jälkeen. Reissuilla tulee syötyä jälkiruokia tavallista useammin. Meillä ei ole tällä hetkellä oikein mitään valmista makeaa, ei suklaata, eikä kakkuja tai keksejä. Kurkkupastilleja kevään flunssailun jäljiltä on, mutta ne eivät nyt kelvanneet. Halusin lettuja ja lettuja sain. Kun ihan itse paistoin. Blogissa ei ollutkaan muurinpohjalettujen lisäksi kai yhtään tuikitavallista lettuohjetta. Nyt on. 

Tuikitavalliset letut (noin 10 kpl)

  • 3 kananmuna
  • 6 dl maitoa
  • 3 dl vehnäjauhoja
  • 2 rkl sokeria
  • ripaus suolaa
  • 25 g sulatettua voita taikinaan ja jonkun verran paistamiseen, ei saa nuukailla
Mittaa kaikki ainekset paistamisvoita lukuunottamatta blenderin kannuun ja anna koneen tehdä työ. Jos sinulla on aikaa/kärsivällisyyttä, anna taikinan turvota puolisen tuntia, mutta jos olet kuin minä, ala heti paistamispuuhiin. Kuumenna pannu ja sulata sillä nokare voita. Kaada pannun koosta riippuen sen pohjan peittävä määrä taikinaa kuumalle pannulle ja kallistele pannua sen verran, että taikina leviää kunnolla reunoja myöten. Kun letun pinta alkaa olla hyytynyt, käännä se lastalla ja paista toistakin puolta hetkinen. Kasaa letut lautaselle pinoon ja kun kaikki on paistettu, tarjoa ne haluamiesi lisukkeiden kanssa. Meillä oli hillopurkkien pohjia, Dronninholmin kirsikkahilloa, Põltsamaan mansikkahilloa ja joku jäätelöpaketin loppu. Emme jaksaneet kaikkia kymmentä lettua syödä, mutta arvelen niiden katoavan tuolta lautaselta kertakäyttösuihkumyssyn alta kyllä illan ja huomisen aikana. 


Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Pannukakut ja vohvelit-välilehdelle, sillä letut kuuluvat ilman muuta samaa perheeseen. 


keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Kaksinkertainen jymähdys

Ei sitä kotiin mennä nuavvaan!
Edellisen Portugalin reissukertomuksen lopussa olimme päässeet lentoasemalle, olimme jo odotusaulassa ja lennon lähtöön oli muutamia tunteja. Olen tunnustanut olevani tässä asiassa hyvin malttamaton. Haluan olla hyvissä ajoin kentällä turvatarkastetulla alueella ja niin me nytkin olimme. Suoran lentomme piti lähteä vähän ennen puolta yötä ja olin iloinen, että meillä oli paikat yhdeksänneltä riviltä, sillä niin etuosassa TAP:n Airbus-koneita on ollut vielä hyvä jalkatila. Noin riviltä 15 penkkien välit ovat lyhyemmät.

Jossain vaiheessa kiinnitin huomiota siihen, että lähellä olevan suuren näyttötaulun edessä alkoi kulkea ihmisiä aiempaa enemmän, alkoi kuulua harmistuneita älähdyksiä, näkyä viittilöintiä ja ihmiset rupesivat soittamaan kiivaita puheluita. Kiinnostuin sen verran, että menin katsomaan, että ketkä epäonnekkaat ovat juuri saaneet tietää lentonsa myöhästyvän tai jopa peruuntuvan. Listalla oli monta punaista riviä, joilla loisti sana cancelled. Niin myös meidän lentomme kohdalla. Antilla olikin puhelimessaan tekstari siitä, että lento on peruutettu ja neuvottiin odottamaan lisätietoa. Minun puhelimeeni, vaikka olin lennot varannut ja maksanut, ei tullut mitään viestiä vielä aikoihin. Kokeilin soittaa Antin viestissä mainittuun palvelunumeroon, mutten saanut odotusaulan melussa selkoa mihin lokeroon olisin puhelujonossa asettunut, sillä en kuullut mitä vaihtoehtoja automaatti luetteli. Lopulta olin jossain jonossa, jossa ei tapahtunut mitään huonon  musiikin lisäksi. 

Jonkun ajan päästä lähdimme sitten pois turvatarkastetulta alueelta, koska siellä ei ollut mitään tietoa saatavilla, ei mitään infopistettä, eikä millään TAP:n lentojen porteilla ollut henkilökuntaa. Ensimmäisessa aulassa olikin paljon väkeä jo pyörimässä ja saimme selkoa mihin jonoon meidän tuli asettua korvaavan lennon saamiseksi. Seisoskelimme jonossa pari tuntia, jonossa oli monen lennon väkeä ja joillakin näytti kestävän tiskillä vaikka kuinka kauan, meillä meni siellä noin kolme minuuttia, kun sinne lopulta pääsimme. Mitään syytä lennon peruuntumiseen emme saaneet, meille printattiin salamannopeasti liput maanantaille, eikä siinä mitään erityistä neuvotteluvaraa ollut. Meille annettiin neuvo itse hankkia majoitus ja periä kulut (70 €/hlö/yö) sitten yhtiöltä jälkikäteen.

Meidän piti vielä saada matkatavaramme takaisin ja siinä meni vielä melkein tunti, kun piti seilata eri luukuilta ja hihnoilta toisille. Saimme laukut lopulta takaisin, kumpikin laukku vahingoittuneena, kuitenkin vielä yhtenä palana. Antti oli jo varannut jonottaessamme Bookingin kautta hotellin. Kun noin kymmenen koneellista ihmisiä jymähti lauantai-iltana Lissaboniin 1-3 yöksi, alkoivat hotellit varmaankin täyttyä hyvää vauhtia, vaikka kaupungissa majoituskapasiteettia onkin paljon.

Ajoimme taksilla keskustaan hotelliimme, joka oli nimeltään BessaHotel Liberdade. Sen sijainti on erinomainen ja kyseessä on hieman fiinimpi paikka, minun makuuni jopa vähän liian hieno. Mutta kyllähän sitä lentoyhtiön laskuun voi nukkua sellaisessakin. Ilta oli sen verran pitkällä, ettemme enää jaksaneet lähteä minnekään, mutta suunnittelimme mitä tekisimme seuraavana päivänä.

Meille tuli siis pakkolomaa seuraava sunnuntai kokonaan ja paluunlentomme lähtisi maanantaina iltapäivällä Swissillä Zurichiin ja sieltä Finnairilla Helsinki-Vantaalle. Meille viivästymisestä ei aiheutunut mitään varsinaista haittaa tässä vaiheessa, minulla oli vielä maanantaikin lomapäivä ja ehtisin hyvin tiistaiksi töihin ja Antilla ei ollut mitään kiirettä töihin.

Sunnuntaiaamuna lähdimme sitten metrolla Calouste Gulbenkian Museoon. Kävimme siellä vuoden 2016 matkallakin ja nettisivujen mukaan siellä olisi nytkin mielenkiintoisia näyttelyitä. Latasimme pahvisiin metrolippuihimme pari matkaa lisää ja pääsimme aivan lähelle museota vain yhtä linjaa käyttäen.



Joimme ensin aamukahvit museon kahvilassa ja kiersimme sitten kummatkin laajat museorakennukset. Emme olleet ensin varmoja olimmeko käyneet edelliskerralla molemmissa rakennuksissa, mutta olimmehan me.


Muistimme aika hyvin pysyvän näyttelyn annin, vaihtuvat osat olivat taas kiinnostavia. Etenkin valokuvanäyttely Portugalin historiasta viime vuosisadan alusta tähän päivään oli todella mielenkiintoinen, huomasimme miten vähän olimmekaan tienneet maan lähihistoriasta.

Ei välttämättä kaunein museorakennus

Ennen kuin lähdimme takaisin keskustaan kävimme El Corte Inglés-tavaratalossa. Ostimme sieltä myyjän harmiksi edullisia yksittäisiä haarukan ja veitsen settejä kala-aterimia kunnon nipun. Ensimmäinen myyjä nosti kädet pystyyn, mutta sitten varmaankin osaston pomo otti esille kuvattoman laajan katalogin ja hetkessä löysi sieltä niiden aterinten koodin, joita olimme kymmenien erilaisten joukosta valinneet. Aterimissa ei siis ollut mitään hinta- tai muutakaan kooditarraa. Nyt meillä kaikki kalaruokaa syövät saavat yksilölliset aterimensa.


Tuona sunnuntaina ajettiin yksi kevään klassikoista, Paris-Roubaix, joten ei haitannut, että alkoi sataa vettä. Oli hauska katsoa pyöräilyä hienossa hotellihuoneessa sateen ropistessa ikkunan takana, etenkin kun Peter Sagan voitti. Samalla mietiskelimme minne menisimme syömään illalla. Sitä nyt ei liene vaikea arvata. Vähän vitsinäkin sanoimme, että mitäpä jos menisimme vaihteeksi Time Out Marketiin! Ja sinnehän me menimme. Olihan se tietysti aivan pöhköä, mutta mitä se haittaa? Ilta oli edellisiltoja viileämpi, kun kävelimme aiemmasta sateesta märkiä katuja halliin, matka vei noin 20 minuuttia, eikä kiinnostanut ottaa taksia tai miettiä julkisia.



Sunnuntai-ilta oli aiempiin verrattuna kaikkein hiljaisin Time Out Marketissa. Saimme paikat helposti, melutasokin oli oikein siedettävä. Sinä iltana söimme mielestäni parhaat ruoat, uudet tartarit ja pääruokina minulla sitä ensimmäisenä iltana näkemääni pork bellyä ja Antilla kuivattua turskaa. Kaikki ruoat olivat erinomaisia, samoin jälkiruokakakut. Tuon aterian jälkeen saatoimme kyllä sanoa, että nyt riitti Time Out Market vähäksi aikaa!






Maanantaina emme sitten ehtineetkään sen kummempia enää tehdä kuin aamupäivän kuluessa siirtyä lentoasemalle. Ajoimme taas matkan taksilla, sillä olimme huomanneet, ettei metroasemilla ollut monillakaan liukuportaita. Ei olisi ollut kiva laahata kahta laukkua rappusissa. Muuten pienin matkatavaroin metro olisi oikein hyvä ja edullinen tapa siirtyä kentältä keskustaan ja takaisin.

Arvontakone lauantai-iltana oli valinnut meille lennon, jossa oli 55 minuutin vaihtoaika Zurichin kentällä. Se ei ollut meille kummallekaan tuttu paikka, mutta lentoaseman sivuilta ymmärsin sen olevan melkoisen suuri mesta, meidän jatkolentomme lähtisi vielä eri terminaalista. Olin hieman huolissani, että miten mahtaisimme ehtiä jatkolennolle, mutta eihän se meidän ongelmamme sinänsä olisi, koska emme olleet itse lentoa niin varanneet.

Tuo huoli poistui jo ennen Lissabonista lähtöä. Swissin lento oli niin paljon myöhässä, että vaihtoaika oli syöty loppuun jo ennen lennon lähtöä. Minun piti ilmoitella jo töihin alustavasti, etten mahdollisesti ehtisi tiistain työvuoroon, jos emme pääsisi enää samana iltana jatkamaan Zurichistä eteenpäin.

Jo ensimmäisen lennon rullatessa laskun jälkeen saimme tiedon, että olimme myöhästyneet jatkolennoltamme, kuten monet muutkin. Muutamalle muulle lennolle matkustajia odotettiin, mutta meidän ja muutaman muun lennon myöhästyjille annettin heti tieto, että jatkomme oli mennyt menojaan ja meidän pitäisi piipahtaa transit-tiskille terminaalissa saadaksemme uudet boarding passit. Emme olleet millänsäkään, kellohan oli vasta seitsemisen, saattaisimme vielä saada jonkun muun lennon myöhemmin illalla. Kävelimme rivakkaa vauhtia neuvotulle tiskille, sinne oli varmaan vartin kävelymatka, ellei pidempikin. Olimme jo kehuneet, että tämähän käy näppärästi, olemme pian saaneet tiedon jatkosta ja homma etenee. No ei edennyt. Ihmisiä oli erilaisissa kaukaloissa odottamassa ja kun saavuimme jonon hännille, oli hieman epäselvää olemmeko oikeassa paikassa, sillä melkein kaikkien tiskien yläpuolella oli käänteiskutsuva teksti.


Olimme ajatteleet, että Sveitsissä ja Swissin hoivissa olisi toiminta täsmällistä ja nopeaa, mutta katin kontit. Tiskien takana olevan toimiston lasiovessa luki Transit Office, mutta se tarkoitti ilmeisesti sitä, että työntekijät (joita oli kyllä pilvin pimein) kävelevät sen läpi eestaas ilman, että kukaan näytti tekevän töitä. Jonottaminen ei tuntunut meidän kaukalostamme edistyvän ollenkaan ja toisestakin hyvin hitaasti. Kun joku pääsi tiskille, hän viipyi siellä ainakin vartin ja jos kyseessä oli seurue, alkoi tiskillä moniääninen tinkiminen. Jos jollakin jonossa olisi ollut jatkolento sille illalle ja olisi vain tarvinnut uuden boarding passin, niin se lento olisi kyllä jo mennyt, niin kauan jonotukseen meni. Myös kohteliaisuus ja ystävällisyys alkoi karista ihmisistä melko nopeasti, tiskin molemmin puolin. Asiakkaiden oli vaikea ymmärtää miksi tiskeillä ei ollut työntekijöitä, vaan he kävelivät vain kahvikuppeineen edestakaisin kaivellen eväsleipien appenzellereitä hampaittensa välistä. Moni olisi varmasti ollut kärsivällisempi jonossa, jos joku virkailijoista olisi vaivautunut sanomaan, että valitettavasti emme voi juuri nyt avata enempää työpisteitä syystä x, eikä että "ei tämä meidän syymme ole, emme me johda tätä firmaa" tiuskaisevaan sävyyn.

Kyllä mekin sitten lopulta pääsimme tiskille noin tunnin jonotuksen jälkeen ja taas aika nopsasti ilmeni, että asiamme oli puoliksi jo hoidettu. Lentomme olisi seuraavana aamupäivänä Finnarilla ja kunhan virkailija sai printattua meille lentoliput ja hotellikupongit emme jääneet tinkimään yhtään. Saimme neuvon mistä hakea laukkumme ja mistä lähtisi minibussi hotelliin. Jälkeemme jäi varmaan toistasataa ihmistä vielä jonottamaan.

Löysimme laukkumme sieltä mistä pitikin ja löysimme minibussien pysäkinkin helposti, enää oli puolen tunnin odotus seuraavaan bussiin. Siinä vaiheessa oli selvää, ettei meidän enää kannattaisi mennä keskustaan, ei lähteä ajelemaan taksilla minnekään, vaan kiltisti odottaisimme sitä bussia. Hotellibussisysteemi oli kyllä hyvin järjestetty. Niitä oli moneen eri hotelliin ja autoina oli kymmenkunta henkeä vetävät minibussit ja niiden perässä laukkuja varten katetut perävaunut. Valotaulu ilmoitti milloin minkin firman auto tulisi seuraavan kerran ja eri jonoista (jo lauantai-illasta Lissabonista) tutut ihmiset alkoivat valua samalle odotusalueelle väsyneinä, muttei enää vihaisina tai kiireisinä. Ei tämä tästä, sanoo sananlaskukin, turha hötkyillä.


Meidät oli tuupattu noin puolivälissä lentokenttää ja keskustaa olevaan Ibis-hotelliin. Antti asettui strategisesti hyvään paikkaan minibussissa, että ehtisi ensimmäisten joukossa vastaanottotiskille. Ei houkuttanut jäädä viimeiseksi, kun täysi kuorma ihmisiä haluaa yhtä aikaa kirjautua hotelliin. Se oli kyllä turha varotoimi, sillä hotellissa oli monta vastaanottotiskiä auki ja sisäänkirjautuminen lentoyhtiön voucherilla kävi tehokkaasti ja ystävällisesti. Kuponkiimme kuului pieni ruokarahakin aamiaisen lisäksi.

Huoneemme oli taattua Ibis-laatua, ahdasta  mutta puhdasta. Menimme heti ravintolaan ja tilasimme hieman leikkeleitä, leipää ja puolikkaan pullon viiniä voucherimme puitteissa, muutama frangi jäi meille maksettavaa.


Aamulla heräsimme seitsemän maissa. Hetken aikaa piti ihmetellä, ovatko puhelintemme kellot oikeassa, sillä television uutislähetyksissä oli hieman vaihtelevia kellonaikoja ja muistelimme, onko Sveitsi kesäajassa vai ei. Kävimme aamiaisella, Ibiksen aamiainen oli todella monipuolinen edulliseksi ketjuhotelliksi.


Olimme varanneet kuljetuksen kentälle ja olimme siellä pari tuntia ennen lennon lähtöä. Olimme varautuneet jonottamaan yhdessä jos toisessakin jonossa, mutta siitä emme enää päässeet nauttimaan. Finnairin tiskille ei ollut jonoa ollenkaan ja turvatarkastukseenkin pääsi kävelemään suoraan. Portille oli niin pitkä matka, etten ollenkaan hahmottanut Zurichin kentän syvintä olemusta. Olin varma, ettemme olisi edellispäivänä  ehtineet juosta jatkolennolle, jos olisimme olleet vain vähän myöhässä.

Tuo Finski meidät viimein toi kotimaahan
Saavuimme lopulta alkuperäisestä suunnitelmasta 60 tuntia myöhässä Helsinki-Vantaalle. Minulta jäi yksi työvuoro tekemättä, se oli oikeastaan ainoa todellinen vahinkomme tässä härdellissä. Nyt pitäisi alkaa väsätä korvaushakemuksia. Meille kuuluu korvausta molemmista lennoista, hotellikulut Lissabonissa ja mahdollisesti noista rikkoutuneista laukuistakin jotain. Voi miten vastenmieliseltä se homma tuntuukaan, mutta olemme päättäneet tehdä sen huomenna.

Decathlonista ostettu kevyttoppis oli EFHK:lla tarpeen
Vaikka tämä postaus on hieman valitushenkinen, haluan korostaa, että harmit meidän osaltamme olivat kuitenkin todella vähäisiä. Mikä meidän oli pakkolomaillessa mukavassa Lissabonissa hieman ylimääräistä, nukkua ja syödä lentoyhtiöitten laskuun, kulkea taksilla ja bussilla. Työn puolestakaan ei tapahtunut mitään katastrofia, korvaan menetetyn vuoron myöhemmin. Kun ajattelee, miten paljon ihmisiä on kulkenut Euroopan läpi viime vuosina paljon surkeammissa oloissa ja surullisten syiden takia, ovat tällaiset golfmatkoilla olevien eläkeläisten ja ruokaintoilevien  blogaanien lomamatkojen jymähtämiset todella pikkujuttuja. Toinen juttu olisi myös ollut, jos työt oikeasti olisivat painaneet päälle tai olisimme olleet liikkeellä pienten lasten ja/tai kireän budjetin kanssa. Kirjoittelin tämänkin kuitenkin muistiin lähinnä itsellemme ja sen tähden, että jos Nanna suosittelee ravintolaa, on sinne viisainta mennä tai seinäjokinen kosto iskee!

Se tuli mieleeni vielä, että todellakin on hyvä olla luottokortti lompakossa eikä kielitaitokaan ole pahaksi. Olisi mahtanut olla ikävä jonotella ja asioida erinäisillä tiskeillä, jollei olisi edes englantia osannut, tai jos matkaan varatut rahat olisivat olleet jo käytetyt ja olisi pitänyt itse maksaa vielä kahden yön majoitukset ja taksikuluja, sekä ruokakuluja pakkoloman ajalta.

Emme me muuta halunneet kuin lentää Lissabonista Helsinki-Vantaalle. 
Kunhan saamme korvaushakemukset tehtyä ja niihin joskus lopputuloksen, mainitsen siitä sitten erikseen, saadaksemme closuren, kuten elokuvissa sanotaan. Lisään tämän postauksen myös CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle Portugali-osastoon.

PS. Myöhemmin mutkan kautta kuulimme, että syy TAP:n lentojen peruutuksiin lyhyellä varoitusajalla tuona lauantai-iltana oli siis matkustamohenkilökunnan pistelakko, joita on ollut kevään aikaina usein. Swissin lähdön myöhästyminen johtui taas lennon myöhäisestä saapumisesta, kuten on tapana ilmaista ilman, että ilmaistaan mitään varsinaista syytä. Tämän kuulimme jo lennon aikana. TAP laittoi meille useita viestejä noin 10 tuntia myöhemmin, että tiedoksi lentonne on peruuntunut, mutta mobiiliapplikaatiossa oli tieto korvaavasta lennossa aika pian, en vain siinä hämmingissä muistanut koko applikaatiota katsoa. Swiss ilmoitti tekstarilla myöhästymisestä kertaalleen aika pian. 

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Sikin sokin-salaatti


En ole koskaan oikein halunnut sanoa pastasalaattia salaatiksi. Mutta sanotaan nyt sitten. Eilen söimme sekalaisen sörsselin, johon käytin kaksi broilerifilettä, jotka olivat jääneet viikonlopun ruoanlaitoista. Myös yksi pastapussin loppu ja puolikas fetapakkauksesta saivat loppusijoituksen. Söimme tästä pikaisen päivällisen ja loput otin yövuoroeväiksi tulevina työ-öinä. 

Pastasalaatti pitkin hampain

  • noin 150 g kierteistä pastaa katkottuna
  • 2 broilerifilettä
  • oliiviöljyä
  • kuivattua appelsiinimurua (toimme Portugalista)
  • kuivattua tomaattimurua (samasta kohteesta tuotu)
  • suolaa ja pippuria
  • sitruunamehua
  • nokare voita
  • puolikas tavanomaisesta fetapalasta
  • mustia kivellisiä oliiveja
  • 2 tomaattia
  • pätkä kurkkua
  • nippu espanjalaista parsaa, tai oikeastaan vain nuput
  • basilikaa
Keitin pastan suolatussa vedessä. Pastan kiehuessa leikkasin tomaatit ja kurkun pieniksi kuutioiksi, samoin fetan. Sekoitin marinadin broilerille oliiviöljystä, sitruunamehusta, kuivatusta appelsiinista ja tomaatista, suolasta ja pippurista. Kuumensin pannulla voita ja paistoin ohuet broilerifileet molemmin puolin. Lisäsin pannulle parsanuput kypsymään ihan vähän, niissä saisi olla hieman purtavaa. 

Kun pasta oli kypsää, kumosin sen siivilään ja huuhtelin sitä hieman kylmällä vedellä. Sekoitin kulhossa yhteen tomaatti- ja kurkkukuutiot, fetapalat, pastan ja oliivit. Leikkasin broilerifileet suikaleiksi ja yhdistin ne salaattiin. Maustoin seosta vielä sitruunamehulla, oliiviöljyllä, pippurilla ja basilikalla. Tämä maistuu hieman lämpimänäkin, mutta aivan yhtä hyvin kylmänä. Olisi ollut kiva, jos olisi ollut jonkunlaista maalaisleipää, mutta tällä kertaa meillä ei ollut sopivaa leipää. 

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Mutkainen matka – viimeinen Portugalin viikko

Pääsiäisen lopulla lähdimme Portugalin etelärannikolta, Lagosista kohti pohjoista.  Lagosin majoituksesta ei jäänyt pahaa sanottavaa. Hinta oli hieman korkeahko, mutta jos majoittujia olisi neljä, olisi hinta kohtuullinen henkeä kohden. 



Meillä oli ensin kolme yhden yön pysäkkiä matkalla Lissaboniin. Päivittäiset ajomatkat jäivät lyhyiksi, sillä matka Lagosista Lissaboniin on vain noin 300 km nopeinta reittiä. Me lähdimme kuitenkin moottoritien sijaan ajelemaan pienempiä teitä, sillä halusimme käydä aluksi edelliskerralta tutussa Cabo de São Vicentessä. Tämä majakkaniemi on koko Manner-Euroopan lounaisin kolkka. Edelliskerralla siellä tuuli aivan mahdottomasti ja melko viileästikin, vaikka muuten sää oli touko-kesäkuun vaihteessa helteinen. Tällä kertaa oli paljon viileämpää, mutta tyynempää. Ihmisiä tuolla karun kauniilla niemellä oli paljon, muttei niin paljon kuin viime vuonna. Lähellä on suosittuja surffausrantoja, vaikken millään käsitä, miten kukaan uskaltaa niihin aaltoihin.




Ennen majakkaniemeä poikkesimme päätieltä muinaismuistotienviitan perässä ja löysimmekin yhden hiidenkiven. Myös yksi seinämaalaus kiinnitti huomiomme ja Antti kävi ottamassa siitä kuvan. Vasta kuvia myöhemmin katsellessamme huomasimme miehen siinä keräävän hanhenkauloja!



Matkalla kävimme tarkastamassa muutamia rantoja, joille oli tieltä pistoja vähän väliä. Joillakin oli paljonkin ihmisiä, osa oli surffaamassa, osa vaeltamassa hyviä kanervikkoiseen maastoon tehtyjä polkuja. Rannat olivat hyvin kauniita ja puhtaita.




Poikkesimme katsomaan myös maurilaisen linnan raunioita Aljezurissa. Ne sijaitsevat pienen kaupungin reunamalla mäen päällä. Sinne piti ajaa niin jyrkkää ja kapeaa katua, että minua suorastaan hirvitti, mutta kyllä vuokraooppelimme sillekin mäelle kiipesi. Raunioille ei ollut pääsymaksua ja siellä liehui valtavan suuri Portugalin lippu. Minua hirvitti myös katsoa miten pienet saksalaisperheen lapset saivat juosta reunusmuurilla ja viskellä kiviä rinteeseen vanhempien keskittyessä toisiinsa ja omaan hoippurointiinsa muurilla. Tuli mieleen, että meidän pojat eivät ole kyllä saaneet tehdä noihin lapsiin verrattuna yhtään mitään pieninä. 



Vannon, etten mennyt neuvomaan. 


Yöksi menimme mukavaan pieneen rantakaupunkiin nimeltä Vila Nova de Milfontes. Linkin takana olevassa jutussa sen kerrotaan olevan ilahduttavan portugalilainen pikkukaupunki ja siellä on vielä melkoisen vähän ulkomaalaisia matkailijoita. Hotellimme oli melko lähellä rantaa ja kävelimmekin sinne heti huoneen saatuamme. Mira-joki laskee mereen juuri kaupungin kohdalla ja nousuveden aikaan meri pukkaa jokeen melkoista vauhtia. Satuimme juuri näkemään nousuveden voiman, joen ja meren yhtymäkohdassa kävi melkoinen myllerrys. Illempana joki laski rauhallisesti mereen, eikä minkäänlaista tahtojen taistelua ollut nähtävillä. Aamullakin kävimme katsomassa paikkaa ja silloin mahtoi olla laskuveden matalin vaihe, sillä merenpohjaa ja kivikkomuodostelmia oli paljon pitemmälle näkyvissä.




Olimme aikaisemmin ajatelleet, että söisimme vaihteeksi lihaakin koko reissun harvojen ravintolaruokailujen oltua hyvin merenelävävoittoisia. Kävimme illalla syömässä rannan läheisyydessä olevassa ravintolassa. Ovien ollessa auki luulimme paikan olevan avoinna kuuden pintaan, mutta siellä oli juuri henkilökunnan päivällisaika. Saimme kuitenkin mennä jo pöytään ja tilata juomista ja pikkunaposteltavaa. Se oli mukavaa. Hetken päästä saimmekin sitten jo tilata ruokaa. Listalla oli kyllä liharuokiakin, mutta valitsimme sittenkin hummeria sisältävän mereneläväruoan, cataplanan. Sana tarkoittaa ruokalajin valmistuksessa käytettävää astiaa, samaan tapaan kuin tagine. Cataplana on usein kuparinen, melkein pyöreäpohjainen astia ja se tuodaan pöytään varustettuna samanlaisella pyöreällä kannella. Tämä ruoka ei ollut ihan niin hyvää kuin Bejassa syömämme mereneleväannos. Lisänä oli jälleen ranskalaisia ja riisiä, sekä leipää. Muistelisin, että ruokailu maksoi nelisen kymppiä talon viinin kanssa.



Seuraavana aamuna hotellin keskinkertaisen aamiaisen jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa. Tarkoituksemme oli käydä Miróbrigan roomalaiskaupungin raunioilla. Tämä hieno kohde sijaitsee sisämaassa Santiago de Cacémin kaupungin lähellä korkealla mäenharjanteella. Sinne saapuessamme näimme nykykaupungissa olevan vaikuttavan näköisen tornin, josta emme vielä tienneet mikä se on ja vanhan linnan rauniot. Päätimme käydä niissäkin roomalaisraunioiden jälkeen. 

Miróbriga oli paljon laajempi alue kuin olimme aavistaneet. Siellä on tehty vielä kaivauksia verraten vähän aikaa sitten, viimeksi vuosituhannen vaihteen tienoilla. Kävimme ensin pienessä museossa, siellä oli paikalta löydettyä esineistöä ja hyvä ilmakuva, josta näimme alueen laajuuden. Saimme niskaamme pienen sadekuuron, jota torjumaan meillä olisi ollut pari sateenvarjoakin, mutta nepä olivat tietysti autossa. Sade kesti vain pari minuuttia ja pian paistoikin taas aurinko. Hienointa kaupungissa olivat kylpylän rauniot ja aivan ehjä silta, ne sijaitsivat hyvin kauniilla paikalla. Näin samanlaisia siltoja usein caminoni varrella Espanjassa.






Miróbriagasta lähdettyämme menimme nykykaupunkiin, se sijaitsi osaksi laakson pohjalla, osaksi korkeilla mäillä ja yhdellä näistä oli laakson toiselta puolelta näkemämme torni. Se osoittautui vesitorniksi. Jotenkin tylyn näköinen rakennus.



Toisella mäellä sijaitsevaan linnaan ei lopulta varsinaisesti päässyt muurien sisäpuolelle, mutta kävelimme linnan ympäri ulompien ja sisempien muurien välistä kujaa ja kurkkasimme pieneen kirkkoon ja hautausmaalle.


























Yöksi menimme Lissabonin eteläpuolelle Sesimbraan. Siellä emme viime vuonna käyneetkään. Meillä oli varaus paikasta, jota varauspalvelussa sanottiin studioksi. Se oli kyllä hassu kuvaus kyseisestä pikkuluukusta, jonne astuimme suoraan kadulta, sillä ovi ei ollut edes lukossa. Se oli pieni huone ja naapuriasunnon portaikon alle oli tungettu pieni kylpyhuone. Kapealla kadulla parin metrin päässä tehtiin kovaäänistä julkisivuremonttia. Myönnän olleeni hieman hienohelma ja ehdotin, ettemme jäisi sinne kuin yhdeksi yöksi, vaan menisimme seuraavaksi Setubaliin. Muutaman kympin menetys ei haitannut. Kaupunki itsessään oli oikein mukava, siellä oli paljon ravintoloita, hauskoja kapeita katuja kuljettavaksi ja katutaidetta kuvattavaksi. Sinä iltana emme menneet minnekään syömään, vaan napostelimme eväitämme studiossamme. Illalla tuli jalkapallo-ottelu, jota Antti ilokseen katseli. Televisio oli oikein vanha pikkuinen kuvaputkitelevisio katon rajassa, mutta kanavia oli varmaan enemmän kuin missään muualla koko reissulla, toista sataa.





Ennen kuin lähdimme aamulla Sesimbrasta, ajoimme sen rantakaistaleella olevan alakaupungin yläpuolella korkealla mäen päällä olevan linnan luokse. Sinne oli melko helppo löytää, eikä tällä kertaa tiekään ollut minun makuuni liian jyrkkä. Kävelimme linnanmuurien sisäpuolella, vaikkei siellä varsinaisesti ollut paljon nähtävää, muuten kuin pieni kirkko ja mahtavat maisemat.




Kävimme myös Cabo Espichelillä. Se on niemenkärki, jossa on majakka  sekä 1700-luvun alussa rakannetut todella vaikuttava kirkko ja pyhiinvaeltajien majoitusrakennukset. Sinne on kyllä peregrinoja mahtunut satapäin, ellei tuhansittain.




Olimme edellispäivänä nähneet hienon viinitalon matkan varrella ja päätimme mennä sinne palumatkalla tutustumaan, mikäli se onnistuisi. Paikan nimi oli Bacalhôa ja kyseessä oli erityisesti moscatel-viiniä tuottava yritys. Myös saman yrityksen muissa paikoissa (jonkunlainen puutarha, maanalainen museo ainakin olisi) on mahdollista vierailla, mutta me kävimme vain tässä main vineryksi nimetyssä paikassa, jossa oli tuotantotilojen ja viinikellareiden lisäksi ainakin taidemuseo, kauppa ja viininmaistelutilat. Pihalla oli sähkönsinisiä kopioita terrakottasotilaista ja hevosista.


Tulimme paikalle kymmenen jälkeen ja kuulimme, että englanninkielinen kierros oli juuri lähtenyt, mutta jos meitä ei haittaisi menettää ensimmäistä viittä minuuttia, meidät saatettaisiin mukaan kierrokseen. Lippu maksoi kokonaista kolme euroa hengeltä ja yhytimme muun porukan museon aulassa. Vielä meidän jälkeemmekin yksi seurue liittyi mukaan, eikä siinä ollut mitään hankaluutta. Mukavan joustavaa. Saimme nähdä hienon museon, jossa oli omistajien aikoinaan hankkimia art deco-kalusteita ja monenlaista taidetta, myös intialaista ja afrikkalaista esineistöä ja taidetta Portugalin siirtomaa-ajoilta.



Museon jälkeen kävimme katsomassa viinitynnyreitä ja saimme kuulla hieman moscatel-viinin valmistamisesta. Hienoin oli melkein pimeä halli, jossa viinille soitetaan musiikkia! Kui hienoo se on? Musiikin sanottiin aiheuttavan tynnyreissä toivotunlaista värinää ja hallin vähäinen valaistus ja tarkasti säädettävä vaihteleva lämpötila auttavat saamaan aikaan täydellistä viiniä. Tuon salin tuoksu oli niin houkutteleva, että se toi veden kielelle. Kierroksen päätteeksi oli maisteluhetki. Arvelimme, ettei se voi kuulua kolmen euron pääsylippuumme, etenkin kun olimme tulleet mukaan kesken kierroksen, mutta kyllä se vain kuului. Autoilija maistoi pienet tilkat ja minä maistoin enemmän. Maistelimme kolmea viiniä, valkoista, punaista ja kuparinväristä moscatelia, joista viimeisestä pidimme eniten.





Just posting OOTD
Setúbal oli meille tuttu kaupunki edellisvuoden matkalta, olin varannut sinne hotellin aivan keskustasta ja seikkailimme Garminin aivan pösilöitten ohjeiden mukaisesti keskustaan yläkaupungin todella kapeitten kujien kautta. Olisi pitänyt käyttää järkeä ja ajaa oman muistimme mukaan. Löysimme kuitenkin hotellin ja saimmepa autonkin pysäköityä lähelle. Jos edellisyön studio oli ollut hieman vaatimaton, oli tämä varaamani standardihuone joko vaihtunut lennosta sviittiin tai sitten kyseisen hotellin standardi tarkoittaa kahta huonetta ja tavallisen makuuhuoneen kokoista kylpyhuonetta. Meillä oli neljä ikkunaa kahdelle puolelle taivaansinistä rakennusta.



Sää oli edelleen oikein mukava, lämmintä 15-18 astetta, aurinko paistoi eikä säätiedotusten jatkuvasti uhkailevat sateet saavuttaneet meitä. Kävimme kävelemässä kaduilla, etsiskelimme ravintolaa, jonne viime vuonna emme mahtuneet. Löysimmekin sen ja päätimme tulla sinne illempana syömään. Setúbal on myös mukava aitoportugalilainen kaupunki.



Ravintola johon menimme syömään oli nimeltään Taberna do Largo. Se oli pieni paikka, sisällä noin 25 asiakaspaikkaa ja pihalla muutama lisää. Saapuessamme melkein joka pöydässä oli varattu-lappu, mutta oli vapaakin pöytä. Tilasimme hieman alkupaloja, sammakonreisiä ja kinkkuun käärittyä juustoa ja kummatkin olivat hyviä: Leipää, oliiveja ja pulleita lupiininsiemeniä oli tarjolla myös. Pääruokina meillä oli kummallakin jonkunlaiset pihvit ohuin perunalastuin. Oikein kelpo annokset, tosin emme jaksaneet syödä kaikkea.

Leipä tarjottiin tämmöisestä pussista, joka näytti tehdyn
Laura Ingalls Wilderin yöpaidasta tai tykkimyssystä. 





Ravintola täyttyi pian ja siellä vallitsi mukava lähiöravintolan tunnelma, televisiosta katsottiin jalkapalloa ja kokki saapui kavereittensa pöytään ottamaan palasta hieman itsekin. Nyökytteli hyväksyvästi näiden runsaalle jaettavalle annokselle pihviä ja lisukkeita, löi haarukkansa ja veitsensä mukaan.



Kellohan oli todella paljon, kun kävelimme takaisin hotelliin, minuksi ilta venähti todella pitkäksi. Kevätilta viileni, mutta oli silti leppeä ja olimme oikein hyvällä tuulella päivällisen jälkeen. Setúbaliin voi kyllä tulla vielä kolmannenkin kerran.



Viimeksi mietin, että jos kaupan ikkunassa olleet Marilyn ja Stormtrooper tappelisi, kumpi voittaisi.
Nyt tiedän kumpi voitti. 
Hotellin aamiainen tarjottiin viidennessä kerroksessa ja se oli varmaankin koko reissun paras. Maisemat kaupungille ja sen edustalla avautuvalle merelle olivat hienot ja syötävää oli paljon ja monipuolisesti. Näin käy usein, kun edellisiltana on syönyt hyvin, on aamiainenkin erinomainen. Sitten taas jos päivällinen ei ole niin onnistunut, tai jää väliin kokonaan, ei aamiaisessakaan ole silloin juuri kehumista.


Tuon hyvän aamiaisen jälkeen alkoi siis matkan viimeinen osuus, Lissabonin kaupunkiloma. Meillä oli majoitus kahdeksi yöksi aivan Lissabonin keskustassa ja tarkoituksemme oli ottaa huone vastaan niin aikaisin kuin mahdollista ja mennä sitten palauttamaan auto hieman etuajassa lentoaseman vuokrafirmaan. Ennen hotelliin menoa kävimme hienossa Palacio de Queluzissa Lissabonin luoteispuolella. Se oli todella pramea palatsi ja sen upeat puutarhat olivat myös kävelemisen arvoiset. Palatsissa sai kulkea ilman opasta, samoin puutarhoissa. Se on aina mukavaa, etenkin jos opastus on vain portugaliksi, kuten matkan alun yhdessä palatsissa, jonka nimeä en enää muista.





Hotellimme oli pieni Esqina Urban Lodge. Se sijaitsi kapealla, yksisuuntaisella kadulla, jonne matkan loppupuolella uskalsimme pokkana ajaa, vaikkei pysäköintitilaa ollutkaan. Teimme kuten muutkin, auto porttikongin eteen parkkiin ja hätävilkut päälle siksi aikaa, että siirsimme laukut hotelliin. Minä jäin sitten ottamaan huonetta vastaan ja Antti lähti etsimään minne saisi auton parkkiin vähäksi aikaa.

Hotellissa on monenkokoisia huoneita ja minä olin tullut valinneeksi kaikkein pienimmän, mutta hyvällä näköalalla keskustakaduille. Huoneessa oli vähän omituinen kylppäri-vessaratkaisu. Vaikka tässä ollaan jo melkoisen vakiintunut pari, oli se silti vähän hassua, että suihkuun oli lasiseinä ja siitä toinen vessaan. Ja kun meni pissille, pöntöllä istuessa oli noin 80 sentin päässä nukkuvasta matkakumppanista. No, itsepä olin valinnut. Kaikki oli oikein nättiä, siistiä, täysin krumeluurivapaata ja ah niin sarkastista ja coolia. Sain huoneen reilusti etuajassa ja pääsimme viemään auton pois.



Antti oli saanut auton parkkiin merenrannan uuden rakennuskompleksin tuliterälle paikoitusalueelle, josta sitten ajoimme lentoasemalla ja ennen kuin olimme ehtineet sanoa kissaa, oli auto palautettu. Moottoritiemaksut tulisivat sitten luottokorttilaskulle ja niin ne tulivatkin, olivat kolmen viikon reissulta noin 50 euroa. Palasimme keskustaan metrolla, oli helppo ostaa ladattava pahvinen matkakortti automaatista ja ladata sille niin monta matkaa kuin halusi käyttää. Otimme tässä vaiheessa vain yhdet matkat kummallekin. Ajoimme ensin punaista linjaa suureen risteyskohtaan ja vaihdoimme siellä muistaakseni keltaiselle linjalle ja pian olimmekin jo keskustassa. Metro oli iltapäivän tunteina hyvin rauhallinen ja asiallinen paikka matkustaa. Pidän yleensä aina metroista, minusta on kiva kulkea eri linjoilla ja hypätä oikealla tai väärällä asemalla pois.

Meillä oli siis aikaa Lissabonissa torstai-iltapäivästä lauantai-iltapäivään asti. Olimme jo nähneet, että nähtävyyksille oli aiempien kertojen tapaan todella pitkiä jonoja, emmekä halunneet käyttää aikaamme jonoissa. Halusimme nauttia auringonpaisteesta ja pittoreskeista katumaisemista, istuskella lasillisella ja mennä jonnekin syömään. Edelliskerroilta tuttu Time Out Market alkoi houkuttaa iltapäivädrinkin jälkeen ja tarkistin Facebookista mihin asti paikka olisi auki. Olin ollut siinä luulossa, että se olisi lähinnä lounaspaikka, mutta sepä oli joka ilta auki ainakin puoleenyöhön ja viikonloppuna jopa pitempään, mikä oli minulle tietysti täysin tarpeetonta.


Lähdimme ulkomuistista käveleskelemään kauppahallia ja sen mahtavia ravintoloita kohti ja tuumimme sitä, miksi Lissabon ei ole aikaisemmin ihan täysillä iskenyt meihin. Vertasimme sitä maan pohjoisosan Portoon, jossa sielläkin on turisteja, muttei siellä ole ihan niin paljon kuin pääkaupungissa. En millään muotoa tarkoita, etteikö joku muu saisi matkustaa johonkin kohteeseen, jotta minun itseni olisi mukavampi olla siellä. Ei toki, vaan minun pitää itseni miettiä, että voisinko mennä jonnekin muualle, jollen tahdo olla yksi tuhansista samassa jonossa seisovista turisteista. Eilen muuten oli uutisissa juttu siitä, miten Amsterdam on tukehtumassa turisteihin. Saman pistimme merkille pari vuotta sitten siellä käydessämme ja silloinkin mietimme, että ehkemme palaa sinnekään aivan pian, kun Alankomaissa on muitakin mahtavia kaupunkeja, kuten Utrecht ja Rotterdam. Menin nyt hieman sivuraiteelle.


Time Out Market oli tietysti myös täynnä ihmisiä, enimmäkseen meitä turisteja. Nyt kuitenkin osasimme toimia oikein. Ensimmäisellä kerralla teimme amatöörimäisen mokan, tilasimme ensin ruokaa ja sitten kävelimme tarjottimet kädessä toivoen löytävämme istumapaikat. Tällä kertaa menimme hanakasti kysymään jokaisen vapaan tuolin tilannetta ja otimme heti paikat, kun saimme ne. Otimme vastakkaiset paikat ja Antti työnsi tuolinsa pöydän alle ja minä asetin kinttuni poikkipienalle, ettei tuolia vietäisi toisaalle hälinän täyteistä salia. Tuoleja seilasi koko ajan pitkien pöytäjonojen välillä, joten tyhjästä tuolista täytyi kyllä pitää kiinni. Mutta emme sentään varanneet ostoskasseillemme ja takeillemme omaa tuolia, kuten moni näytti tekevän.

No ei tietenkään tässä kuvassa kukaan varaa ylimääräisiä tuoleja ja vapaitakin on!
Aloitimme sen päivän ruokailut tartareilla. Minä otin pienen lohitartarin ja Antti beef tartarin. Niiden saamisessa meni noin 10 minuuttia ja samalta tiskiltä ostimme edullista viiniäkin lasilliset. Tartarit olivat erinomaisia ja samalla tsekkailimme, millaisia annoksia pöytänaapurit kantoivat eteensä. Minun vieressäni istuvalla nuorella saksalaisnaisella oli ihanan näköinen pork belly-annos ja toisella puolella syötiin todella asiallisen näköistä sushia. Halli oli kutakuinkin täynnä, mutta vaihtuvuus pöydissä oli kohtuullista, mikä on aina mukavaa. Minä varasin paikkojamme sen aikaa, kun Antti lähti valitsemaan toista annosta. Pyysin häntä yllättämään minut ja jonkun ajan päästä hän saapuikin hälyttimen kanssa. Useimmista ravintoloista asiakkaat saavat tilauksen tehtyään ja maksettuaan mukaansa hälyttimen, joka ei vain piippaa, vaan myös vilkuttaa valoja ja tärisee tilauksen ollessa valmis. Siinä näkyy myös tilauksen numero ja kun väkkärä alkaa pitää meteliä pöydässä, sitä ei voi olla huomaamatta. Silloin mennään tiskille, annetaan hälytin takaisin ja saadaan tarjottimella valmis tilaus. Toimii hyvin. Valmistusajat vaihtelevat ruuhkan mukaan ja myös sen mukaan, mitä ruokaa on tilannut. On nopeita annoksia ja on hitaampia. Toisena ruokana söimme tuolloin jaettavan mehukkaan pihvibifanaksen.




Jätimme sitten paikkamme ja lähdimme yhdessä katsastamaan  jälkiruokavaihtoehtoja. Olimme huomanneet lupaavan kakkupuodin, jolle suunnistimme. Ostimme jaettavaksi annokset tiramisua ja sitruunapiirakkaa. Niiden kanssa suuntasimme korkeiden nojailupöytien ääreen. Niissä ei ole lainkaan tuoleja, eikä ole yleensä ruuhkaakaan. Kaikkiaan kolme ruokalajia viinilasillisten kanssa maksoi tuona iltana noin 60 euroa. Ei ihan halpaa, mutta kaikki oli erinomaista ja kumpikin pidimme vireästä tunnelmasta, metelikään ei ollut liian kova, muttei Time Out Market mikään seesteinen romanttisen illallisen paikka ole. Siellä jopa minä saatan käydä vieruskaverin kanssa juttusille ja usein kuuleekin ihmisten kyselevän toisiltaan annoksista, mistä mikin herkku on peräisin. Moni näytti syövän meidän tavoin 2-3 annosta ja monet niistä olivat sopivia jaettavaksi.

Tämä ei ollut hotellimme sisäänkäynti

Vaikka Lissabon on miljoonakaupunki ja olimme aivan sen ytimessä, kyllä sekin hiljeni yön tullen. Hotellissamme saattoi nukkua hyvin, pidin hyvästä sängystä ja ylellisen tuntuisista liinavaatteista. Emme olleet ottaneet aamiaista hotellista, vaan lähdimme aamulla etsimään sopivaa paikkaa katujen varsilla olevista kahviloista. Löysimmekin kivan paikan ja olimme juuri saaneet lautaset eteemme, kun taivas aukeni. Onneksi olimme sisätiloissa. Vettä mätti huolella noin kymmenen minuuttia ja sitten hana suljettiin. Olimme toiveikkaita, että vesisade olisi sitten siinä. Meillä oli ajatus ajaa ratikalla Belemiin ja mennä siellä taidemuseoon. Seisoskelimme hetken ratikkapysäkillä, kun minä ikäväkseni menin ehdottamaan Hop on Hop off-lippujen ostoa ja punaisilla kiertoajelubusseilla kulkemista. Se oli virhe. Kyllä minä nyt muistan.

Olemme käyttäneet näitä busseja Amsterdamissa ja Sevillassa. Amsterdamissa homma kukistui siihen, että busseja kulki niin harvoin, tai muuten vaan vuoroja jäi välistä, etteivät ihmiset mahtuneet kyytiin. Liikenneruuhkat olivat myös niin kovat, että bussi mateli jonoissa hermoja raastavasti. Ei kiitos sellaiselle enää Amsteredamissa. Sevillassa homma toimi ihan hyvin, mutta siellä oli niin kuuma, ettei yläkerrassa saattanut istua eikä alakerran ilmastoituun osaan mahtunut. Ei sitten mikään kelpaa. Taas minä harhauduin asiasta.

Joka tapauksessa ostimme liput yhden firman busseihin. Lippu maksoi 27 euroa (muistaakseni) ja se olisi voimassa 48 tuntia ostohetkestä. Liput myi meille kiertoajelubussien pysäkillä päivystävä työntekijä. Hän sanoi seuraavan bussin tulevan 5-10 minuutin kuluttua. No niinhän sieltä tulikin jo punainen bussi ja olin innokkaasti kiipeämässä kyytin. Mutta se olikin toisen firman bussi. Se vain näytti ihan samalta, punainen iloisen värinen bussi, joka lupaa kiertoajeluita kauniissa Lissabonissa, mutta silti se oli joku ihan toinen firma. Meidän piti mennä punaiseen bussiin vihreälle linjalle, muttei keltaiseen bussiin joka ajoi harmaata linjaa, eikä vihreään bussiin joka ajoi sinistä linjaa. Sitä oikeaa bussia ei sitten tullut ja noin kolmen vartin päästä lipun myynyt nuori nainen tuli sanomaan, että ei se nyt vaan näytä tulevan, joten haluatteko rahanne takaisin ja ostaa liput tuon toisen firman busseihin, niitä kun ajoi ohitse koko ajan. Olisi pitänyt tuossa vaiheessa ottaa rahat ja mennä vaikka taksilla sinne Belemiin.

Menoksi nyt, eikä arvota ja tupakoida!
Kyllä me sinne Belemiin pääsimme, firman vaihdon ja pitkällisen odottelun jälkeen. Bussit kulkivat aivan täpötäysinä ja kun alkoi sataa vettä, katoton yläkerta jäi tyhjäksi. Pysäkeillä ihmisiä ei jäänyt pois eikä uusia mahtunut sisään tunkemallakaan. Minun lapsellinen käsitykseni hop on hop off-konseptista oli täysin väärä. Ei sellaisella mennä näppärästi muutamia pysäkin välejä, jäädä pois jos on jotain mielenkiintoista nähtävää ja hypätä seuraavaan, pian tulevaan bussiin. Sinne ängetään ja otetaan paikka vaikka vanhuksen tai lapsen nenän edestä ja sitten siinä istutaan, eikä hievahdetakaan vaikka maailma pysähtyisi. No, ei ihan mutta melkein.

Mietimme, että meidän pitäisi alkaa neuvoa noita firmoja, miten homma pitäisi hoitaa. Ne varmaan arvostaisivat apuamme. Nämä pienet ongelmat olivat tietysti aivan olemattomia, kun vertaa siihen miten Hop on Hop off-bussin matkustajille kävi juuri Maltalla. Se oli kamala tapaus. Ei se, että Lissabonin bussissa oli ruuhkaa tai märät penkit yläkerrassa. Ja ne punapiuhaiset kuulokkeet. Ne on varmaankin suunniteltu ottaen huomioon, etteivät ne sovi yhdenkään ihmisen korviin.

Pääsimme siis kumminkin Berardo Collection Museumiin. Parjaamani bussi jätti meidät aivan sen kulmalle ja kaatosateessa juoksimme sisälle museoon. Siellä oli paljon muitakin, sää oli mitä parhain museossa käymiseen. Kyseessä oli erittäin mielenkiintoinen setti näyttelyitä, etenkin pidimme No Place Like Home-näyttelystä. Siinä oli riemastuttavuutta ja hauskuutta.


Onko se Tikkurilan värikartta?
Museon jälkeen menimme toiveikkaina bussipysäkin lähelle katoksen alle odottamaan punaista bussia, joka ajaa keltaista linjaa vai miten se olikaan, muttei sitä toista punaista bussia, eikä ainakaan keltaista. Iloksemme se oikea bussi aika pian ja me olimme onnekkaita mahtuessamme sisään, puolet porukasta jäi pysäkille kaatosateeseen ja mekin saimme vain seisomapaikat. Jonkun ajan päästä väki vaihtui vähän ja pääsimme yläkerran etupenkeille, siellä oli sen verran kattoa, ettemme kastuneet. Emmekä sitten sen jälkeen antaneetkaan periksi vaan istuimme koko kierroksen. Kyllä sieltä ihan kivasti näki Lissabonia ja selostus oli kiinnostava, kunhan sieti sitä yliärsyttävää juontajaääntä, josta en saanut päähäni kuka britticelebrity se oli.

Tällä postauksella alkaa olla jo mittaa aivan hurjasti, joten en kerro aivan kaikkia matkan loppuvaiheita tällä kertaa. Mutta sen verran vielä jatkan, että vaikka meillä oli Nannalta aivan erityisen hyvä vinkki mereneläväravintolaan, emme menneet sinne syömään. Me menimme uudelleen perjantaina Time Out Marketiin. Söimme toisellakin kertaa todella kivoja ruokia, mm. ison setin tapaksia sekä lisää kakkuja. Olimme nyt paikalla noin kuuden seitsemän aikaan illalla ja hallissa oli jopa hieman väljää, saimme helposti paikat.



Lauantaina oli siis reissumme viimeinen päivä, meillä olisi illalla myöhään lento Suomeen. Luovutimme  huoneen lähellä puoltapäivää ja jätimme matkatavarat hotelliin. Lähdimme kuljeskelemaan pitkin kaupunkia ja ajoimme punaisen bussilinjan pienellä autolla reitin, joka vei Lissabonin korkeille mäille ahtaisiin kortteleihin, joihin suurella bussilla ei ole asiaa.




Tuumimme, että josko menisimme ennen lentokentälle menoa vielä lounaalle. Vaikka aavistin, että tästä tulisi sanomista, menimme syömään Time Out Marketiin. Eikö se sanonta mene niin, ettei kahta ilman kolmatta? Ei ollut ruoassa moittimista taaskaan ja lauantaipäivänä hallissa oli vilkasta, muttei liian vilkasta. Sushia ja kakkuja katosi vatsoihimme.



Kävelimme takaisin hotelliin ja haimme matkalaukkumme. Meille tilattiin taksi ja neuvottiin olemaan maksamatta enempää kuin 15 euroa matkasta lentokentälle. Mittari olikin asiallisesti päällä ja ainoa kummallisuus oli se, että summa karttui viisi senttiä kerrallaan, eikä lopussakaan näyttänyt kuin 12 euroa.

Olimme todella hyvissä ajoin kentällä, minulla on aina se tunne, että pitää päästä turvatarkastuksen läpi ja odottamaan, ennen kuin voin rauhoittua. Meillä olikin hyvät paikat koneessa, yhdeksännellä rivillä ja laukut jätetty kuljetettavaksi. Odottelimme rauhallisin mielin vilkkaassa hallissa ja saatoin  sanoa, että kas kun meille ei koskaan satu mitään pahempia myöhästymisiä tai peruutuksia. Olisinpa vain pitänyt suuni kiinni. Mutta siitä seuraavassa postauksessa. Tämän liitän CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissupostauksiamme maittain.