lauantai 28. marraskuuta 2015

Sikamaista hommaa

viikon päästä humpataan
En ole ehtinyt tällä viikolla paljon puuhailla keittiössä sitten butter chickenin. Tänään on ollut vapaapäivä, johon sentään mahtui päivällisen tekeminenkin. Sommittelin possun sisäfileelle kinkkukääreen ja paahdoin juureksia sen kanssa uunissa. Possuvinkit löytyivät blogista, jolla on hauska nimi, Laughing Spatula.

Possun sisäfilettä, uunijuureksia ja vähän muutakin

  • 1 possun sisäfile
  • 0,5 dl Dijon-sinappia
  • 0,5 dl hunajaa
  • suolaa ja pippuria
  • prosciuttoa
  • oliiviöljyä
  • 1 porkkana
  • 4 pientä perunaa
  • vähän fenkolia
  • 1 kiinalainen pyöreä valkosipuli
  • pari kevätsipulin vartta
  • 2 pientä punajuurta
  • pieni palsternakka
  • puolikkaan sitruunan mehu
  • pulpiber-maustetta
  • palanen fetaa
  • kirsikkatomaatteja
Kuumenna uuni 180 asteeseen ja valmistele ensin possunfile. Siivoa siitä kalvot ja ylimääräinen rasva, ripota pinnalle suolaa ja pippuria. Sekoita sinappi ja hunaja. Aseta kinkkuviipaleet hieman toistensa kanssa limittäin leikkuulaudalle, leivinpaperin tai kelmun päälle niin leveälti, että koko possunfile mahtuu sille. Sivele ensin possun file toiselta puolelta sinappi-hunajaseoksella ja nosta sivelty puoli alaspäin kinkkuviipaleille. Sivele päälipuoli seoksella. Kääri kinkku fileen ympärille ja jätä pötkylä odottamaan.

Valmistele juurekset ja muut tykötarpeet. Pese perunat ja leikkaa ne viipaleiksi. Kuori porkkana ja punajuuret ja leikkaa nekin paloiksi, samoin palsternakka, valkosipuli ja kevätsipulit. Laita suuren uunivuoan pohjalle iso arkki foliota (siivoamisen helpottamiseksi, jätä pois, jos tykkäät kuurata vuokaa) ja öljyä folio. Asettele juurekset ja muut ryhmittäin vuoan reunoille niin, että keskelle jää tilaa possunfileelle ja pienelle vuoalle (mikäli uunisi ei ole niin suuri, että fetavuoka mahtuu muutenkin uuniin). Taputtele aineksia öljyisin käsin, ripottele niiden pinnalle suolaa, pippuria, pulpiberiä ja hieman sitruunamehua. Joku tuore yrttikin olisi ollut paikallaan. Minä en muistanut, että meiltä kyllä löytyisi vielä timjamia ja rosmariinia pihalta. 

Laita feta ja tomaatit pieneen vuokaan ja kaada niille hieman oliiviöljyä, ripota pippuria päälle. Aseta pikkuvuoka isoon vuokaan niin, että tilaa jää possulle, kun se hieman myöhemmin laitetaan uuniin. Paista juureksia uunissa ensin noin 15 minuuttia ja lisää sitten vuokaan possunfile ja laita siihen paistomittari. Paista kunnes mittari näyttää 65 astetta. Ota vuoka uunista ja peitä se tiiviisti foliolla, anna levätä noin 15 minuuttia. 

Ota file leikkuulaudalle, poista mittari, joka näyttää tässä vaiheessa noin 70 astetta. Leikkaa file viipaleiksi, nosta viipaleet tarjoiluastiaan ja lusikoi lisäkkeet fileen molemmin puolin. Nauti vaikka Beaujolais Nouveaun tai muun kevyen punaviinin kanssa. Tykkäsimme! Juuresten ja kasvisten määrää voi säätää syöjien määrän ja omien mieltymysten mukaan. Tavallisen kokoinen possunfile riittää kyllä 4-6 syöjälle, kun lisäkkeitä on runsaasti. Kinkku fileen pinnalla tekee vielä ruokaisamman tunnun annokselle. 

maanantai 23. marraskuuta 2015

Butter chicken Crock Potissa

kardemummakoru


Lupasin itselleni, että tänään meillä on sähköä koko päivän. Silloin voi virittää haudutuspadan ja alkuvalmisteluiden jälkeen unohtaa päivällisen ruoka-aikaan asti. Olen tehnyt kerran aikaisemmin butter chickeniä, se oli tämänpäiväiseen verrattuna pikaversio. Tällä kertaa otin vinkkejä Kitchen Sanctuary-blogista. Tein ohjeeseen pieniä muutoksia, sillä maustepuolessa jouduin hieman soveltamaan.


Butter chicken haudutuspadassa

  • 800 g broilerin fileitä kuutioiksi leikattuna
  • 3 rkl voita
  • 3 rkl neutraalia kasviöljyä
  • 1 suuri sipuli
  • peukalonpään kokoinen pala inkivääriä
  • 1 kiinalainen pyöreä valkosipuli
  • 0,5 l lihalientä (ankkaa tällä kertaa)
  • 2 tölkkiä säilyketomaattia
  • 3 rkl tomaattipyrettä
  • 2 rkl garam masala-tahnaa
  • 1 rkl currya
  • 1 tl paprikajauhetta (käytin savustettua, kun muuta ei ollut)
  • 1 tl kanelia
  • 1 tl suolaa (2 tl loppujen lopuksi)
  • 2 rkl sokeria
  • 6 kokonaista kardemumman "koteloa"
  • 2 dl kermaa
  • tuoretta korianteria (ei ollut, laitoimme oreganoa, oli sekin vihreää)
En tehnyt ruokaa aivan siinä järjestyksessä, kuin lähdeohjeessani, alkuperäisen järjestyksen voi tarkistaa postauksen alun  linkistä. 
  1. laita haudutuspata kuumenemaan
  2. silppua sipuli, valkosipuli ja inkivääri
  3. leikkaa broileri isohkoiksi kuutioiksi
  4. kuumenna suuri paistinpannu ja sillä voi ja öljy (aluksi noin puolet, jätä loput odottamaan)
  5. sulata liemi tai valmista liemi kuutiosta ja kiehuvasta vedestä
  6. pistä kardemummakotelot neulalla ja pujota ne lankaan, ne on helppo sitten poistaa keitoksesta lopuksi
  7. hauduta sipulia, valkosipulia ja inkivääriä muutamia minuutteja pannulla
  8. lisää mukaan tomaattipyre, garam masala-tahna (tai jauhe, jos käytät sitä), curry, paprika, kaneli, suola ja sokeri, sekoita ja anna hautua muutamia minuutteja
  9. kaada liemi ja tomaattisäilykkeet haudutuspataan, lisää mukaan "kardemummakoru", jonka langan jätät padan reunan ulkonpuolelle ja sekoita
  10. yhdistä pannulta sipuli-mausteseos pataan ja sekoita taas
  11. lisää pannulle loput voi ja öljy ja paista broileripaloja muutamia minuutteja parissa erässä ja lisää ne pataan, sekoita
  12. jätä pata high-asetuksella 4 tunniksi tai low-asetuksella 6 tunniksi töihin, sekoita aika-ajoin ja maista kastikkeen makua, lisää mausteita mikäli tarpeen
  13. kun ruoka-aika lähestyy, lisää pataan kerma ja sekoita, anna kuumentua
  14. tarjoa riisin kanssa, ripottele pinnalle tuoretta korianteria


Pata oli kaikkiaan melkein viisi tuntia päällä ja ruoasta tuli todella maukasta ja lihasta mureaa. Ei liian mausteista, mutta mukavan lämmittävää. Suolaa laitoin kyllä toisen teelusikallisen ennen kuin maku oli kohdallaan. Riisin kanssa butter chicken oli suorastaan taivaallista lusikoitavaa.

Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Crock Pot-välilehdelle, jonne kerään kaikki haudutuspata-aiheiset postauksemme.


sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Sähkötön sunnuntai


Ei tästä tullut kokonaan sähkötöntä sunnuntaita, mutta viime vuorokaudesta on ollut yli puolet sähkötöntä. Asumme paikassa, jossa talvimyrskyt ja tykkylumi aiheuttavat joskus pitkähköjä sähkökatkoja, samoin kesäiset ukkosmyrskyt. Nyt lähes ensilumi (meillä oli vähän loskaa edeltävällä viikolla) pätkäisi virran eilen illalla aivan kerrasta. Yleensä katkot alkavat räpsähdyksillä ja pienillä katkoilla, jolloin niiden väleissä ehtii vielä laskea vettä ämpäreihin ja keittiössa kulhoihin ja kannuihin. 

Eilisillan katko kesti viitisen tuntia ja meinasi estää meiltä kyläänlähtemisen. Olin vetkutellut suihkussa käymisen kanssa, eikä siihen sitten ollut enää mahdollisuutta, kun sähköt katkesivat. Meillä on oma porakaivo, jonka pumppu ymmärrettävästi uinahtaa, kun virta katkeaa. Odottelin niin viimetippaan kuin pystyin ja ajoin sitten pimeässä lumituiskussa töihin pikaiseen suihkuun. Kammenpyörittäjä pääsi töistä juuri samaan aikaan. Kotona etsimme vaatteita otsalamppujen valossa, emmekä ilmeisesti menneet luimupupulaan paita nurinpäin. Kotimieheksi jääneen Opiskelijan puhelimen virta alkoi jo ehtyä, tabletissa oli hieman virtaa ja kynttilöitä oli viritelty sinne tänne. Onneksi ei ollut paljon pakkasta, kylmä ei alkanut vielä vaivata.

Vähän omituinen tuliaiskakku, en postaa ennen
uusintayritystä, jota ei luultavasti tule
Mukavan Armaksen-täyteisen vierailun jälkeen palasimme kotiin ja iloksemme sähköt oli saatu palautettua. En älynnyt varautua silloinkaan mahdollisiin uusiin katkoihin, vaan menin tyytyväisenä nukkumaan. Aamuyön puolella sähköt katkesivat uudelleen ja tulivat takaisin vasta noin yhdentoista aikaan aamupäivällä.

Tähän vuodenaikaan, kun on suurimmaksi osaksi ainakin hämärää, ellei pimeää, huomaa miten vähän voi nykykodissa tehdä ilman sähköä. Ainakin pitää miettiä, mitä voikaan tehdä. Pihan kastelutynnyreissä oli vielä hieman vettä wc:n huuhteluun, mutta muuten olimme käyttövedettä, noin viisi litraa sain putkistosta valuteltua. Jääkaappia auoimme mahdollisimman vähän ja pakastimia emme ollenkaan. Onneksi meillä on kaasuliesi, joten riisipuuron keitto onnistui hyvin, löysinpä pussillisen pehmeitä luumujakin, joten saimme aamiaiselle luumusoppaakin. Ja ne sähköt! 


Mitä sitten en voinut tehdä? Kahvikone ei inahtanut, ei soinut country nettiradiosta, en voinut tehdä suunnittelemaani ompelutyötä (jota kyllä valmistelin kynttilän valossa). Nettiin ei päässyt kuin tabletilla, josta oli virta vähissä. Puhelinta koitin olla näpräämättä, ettei virta kuluisi turhuuksiin. Lukea ei nähnyt sohvalla, ei nukuttanutkaan. Mutta ei minulla ollut tylsää. Kävin pihalla vapauttamassa pihakoivuja lumipeitosta, ne olivat aivan taipuneita uudesta lumesta, ruokin Paistia ja oravia, laitoin muhkean lyhteen keltasirkuille. 
Puu lumen alla                                                                     Vapautettu puu, en kaatanut, se vain hävisi taustaan
Nyt on jo sunnuntai-ilta, vapaa viikonloppu muodostui erilaiseksi kuin olin ajatellut. En tehnyt isotöisiä ruokia, enkä saa niistä postauksia aikaan. Olen levännyt paljon, nukkunut päiväunet, syönyt ihanaa riisipuuroa ja viikannut pyykkejä hämärässä ja kuunnellut hiljaisuutta, vaikka radionkin olisi jo saanut soimaan. Sekin on mukavaa. 

Kun pojat olivat pieniä, he halusivat joskus leikkiä sähkökatkoa. Teimme ruokaa retkikeittimellä, laitoimme ylimääräiset villasukat jalkaan, sulatimme lunta vedeksi (ei juomakäyttöön, mutta leikinvuoksi), etsimme lautapelit esille ja oikeasti vietimme aikaa toistemme kanssa. Ei siihen tarvita sähkökatkoakaan, pitäisi vain muistaa, että elämä on täynnä tekemistä, vaikkei se kuluttaisikaan sähköä. Eikä sekään haittaa mitään, ettei välillä tee yhtään mitään. Eri asia on sitten tietysti erittäin pitkät sähkökatkot kylmällä tai oikein lämpimällä säällä, jos pitää huolehtia eläimistä, pikkulapsista, tai sairaista. Tällaiset pikkujutut kuin nyt ovat, no pikkujuttuja. 

torstai 19. marraskuuta 2015

Marraskuun kivoin torstai


Tänään, marraskuun kolmantena torstaina on taas Beaujolais Nouveau-päivä. Minulla on työvuoro, joten nuuhkaisua enempää en saa tänään, mutta Kammenpyörittäjä aukaissee ainakin toisen pulloista. Tänä vuonna olen lukenut useampia kriittisiä kirjoituksia uudensadon viinistä kuin pitkään aikaan. Minulle se on ja saa ollakin vain hauska juttu, ei mitään tajuntaa räjäyttävää, tai mieleenjäävää. Kevyttä ja iloista. Kun pääsen yöllä töistä ja olen kotona kello 00.56 saan maistaa lasillisen, jos Kammenpyörittäjä on vielä hereillä silloin. Muutoin odotan huomiseen iltaan.

Kankaan tehtaan seinällä

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Siirtymäkauden loppu



Eräs aikakausi alkoi vuoden 2009 ensimmäisenä päivänä, kun Jyväskylän maalaiskunta lakkasi olemasta ja minusta tuli kaupunkilaisnainen. Tuolloin minulle kerrottiin, että feikkicroksien ja kumisaappaiden sijasta kaupunkilaisnaiset käyttävät sellaisia kummallisuuksia kuin korkokenkiä. Olin kyllä nähnyt niitä Jyväskylän keskustassa käydessäni, mutten suurin surminkaan laittanut omiin jalkoihini. Sellaisia minun nyt kuulema pitäisi alkaa käyttää, kun minustakin oli tullut kaupunkilaisnainen. Onneksi minulle myönnettiin siirtymäkausi, jonka mitaksi määriteltiin tavanomaiset viisi vuotta. Sittemmin mursin nilkkani (en tarkoituksella) ja siirtymäkautta jatkettiin niin, että saisin itse määrittää valmiuteni siirtyä korkokenkien käyttämiseen. Loputtomiin minun ei kuitenkaan luvattu vetkutella asian kanssa. Arvostin tätä arvo- ja säädöskomitean päätöstä ja hieman sen varjollakin lykkäsin väistämätöntä. Aina viime perjantaihin asti. 

Perjantaina kävelin rähjäisissä matalissa kengissäni jalkinemyymälään ja sain myyjän avustuksella ostettua kengät, joissa todistettavasti on viiden sentin korot. Ja ostinpa vielä irrotettavat päkiälaputkin ja sain 9 tarraa keräilykorttiin, jolla saa 10 leimalla hankittua porsliinifirman haarukoita ja veitsiä edulliseen hintaan. Oi onnen päivää! 

Perjantaina olimme hienossa iltatapahtumassa Kammenpyörittäjän kanssa. Hänen tuttavansa laulaa Jyväskylän Studiokuorossa ja saimme tilaisuuden ostaa liput kuoron joulunaluskonserttiin, jonka teemana oli ajankohtaisesti Jean Sibelius. Kyseessä ei ollut vain konsertti, vaan myös illallinen, joka nautittiin musiikkiesitysten lomassa. Tilaisuus pidettiin Jyväskylän Aalto-salissa, jossa minä en ollutkaan aikaisemmin käynyt. 

Kammenpyörittäjä oli muuten huijannut minua jo pitemmän aikaa, kokonaista 12 päivää. Torstaina töissä sopivassa sivuvalossa huomasin, että hän oli kasvattanut salaa movembereita. Hän oli naamioinut ne partaansa, mutta selvästi huomasi mistä oli kyse, tarkoituksenaan oli julkaista järkyttävät jürgenit jossain vaiheessa marraskuuta. Perjantaina hän lähti illalliskonserttiin asiallisesti ajeltuna, sillä tumman puvun ja juuri leikattujen hiusten kanssa ei risuparta sovi. Hän sai aivan itse päättää, ajaako salaviiksensä heti vai välittömästi. En minä mikään Justiina ole. 

Ilta Aalto-salissa oli mitä miellyttävin. Selvisin rappusista uusine kenkineni ja tapasimme tuttavia vuosien takaa. Meidät oli sijoitettu saman pitkän pöydän ääreen ja keskustelumme kävi tavanomaiseen keski-ikäiseen tapaan. Ensin käsiteltiin se, missä kunkin lapset ovat ja onko jo lastenlapsia. Sitten muisteltiin taannoisia juhlia, joista emme olleet varmoja oliko niistä jo 15 vuotta vai vasta 10. Niitä juhlia, jotka minä muistin, eivät muut muistaneet ja heidän mielissään kirkkaina olleista juhlista minulla ei ollut mitään muistikuvaa. Melkein vieressäni istui muuten Rouva Raadelman hyvä ystävä, oli hauska jutella hieman blogaanimaailmastakin!

Illan ohjelmassa oli Jean Sibeliuksen kuoroille säveltämää musiikkia ja sen lomassa ruokaa siihen tapaan kuin säveltäjän pöydässä tarjottiin. Illallisen ruokalajit oli valittu Risto ja Ritva Lehmusoksan kirjasta Jean Sibeliuksen pöydässä. Tämän mainiolta vaikuttavan teoksen taidan haluta omaankin hyllyyni. 150 vieraan illallisen toteutti perjantaina Jyväskylän aikuisopisto Birgit Härkösen johdolla.

Musiikkiesitysten lomassa saimme eteemme kolme ruokalajia. SALAATTI CAPRIN TAPAAN JA YRTTIÖLJYÄ oli katettu pöytiin jo valmiiksi. Tämä oli ymmärrettävää, sillä pienehköön saliin sommitellut pitkät pöydät kapeine väleineen tekivät tarjoilusta vähintäänkin haasteellista. Alkupuheiden ja ensimmäisen laulukimaran jälkeen pääsimme nauttimaan italialaishenkisen salaatin, sillä Aino Sibeliuksen tiedetään olleen innokas kotipuutarhuri ja hänen kasvihuoneistaan perhe sai syödäkseen tuoreita tomaatteja ja yrttejä kesäisin. 


Pääruokana tarjottiin Sibeliusten hääateriallakin tarjottua UUNISSA PAISTETTUA VASIKANPAISTIA, KERMAISTA PAISTIKASTIKETTA, GRATINOITUA KUKKAKAALIA JA RÖSTIPERUNAKAKKUA. Tarjoilu 150 hengen juhlaväelle ahtaisiin pöytiin otti aikansa, mutta ainakin me saimme annoksemme eteemme kuumina ja pöytien sisäisissä seurueissa kutakuinkin samaan aikaan. Ei mitään valittamista. Vasikanpaisti oli mitä mureinta ja maistuvinta ja kirvoitti keskustelun siitä, miten vaikeaa vasikanlihaa on saada ostettavaksi meidän kulmillamme. Otan vinkkejä vastaan. 


Jälkiruokana oli OMENATARTALETTI JA VANILJAKERMAA, saimme kuulla, että Ainolan pihalla kasvoi (ja kasvaa edelleen, kuten keväällä kävimme katsomassa) lukuisia omenapuita ja niiden sadon kerrottiin olleet suosittua säveltäjän keittiössä. 


Kahvin kanssa tarjottiin MANTELIKRANSSEJA ja suklaakonvehteja, tilaisuuden luonne ja paikka huomioiden omat pienet taskumatsuunit konjakkihömpsyjen tähden olivat sallittuja. 

Illan lopuksi Studiokuoro esitti ajankohtaan sopivasti kolme joululaulua ja se virittikin tunnelman mukavan hartaahkoksi. Kaikkiaan Sibelius-ilta Aalto-salissa oli todella mukava, ruoka oli paljon enemmän kuin olimme uskaltaneet toivoa, illalliskortin hinta oli 50 euroa. Opiskelijat hoitivat illan sujuvasti opettajiensa johdolla, sitä oli ilo katsella. 

Studiokuoro oli minulle aiemmin vieras kokoonpano, mutta jatkossa varmasti tahdon mennä kuuntelemaan sitä, kun tilaisuus osuu kohdalle. Pääsin myös rappuset alas ehjin nahoin uusissa kaupunkilaiskengissäni ja ajaa huristimme kotiin vähän ennen puoltayötä niin mukavissa tunnelmissa. 

Pitkän päivän vuoksi emme enää tulleet avanneeksi mitään medioita ja menimme tyytyväisinä nukkumaan. Pienet ilon ja tyytyväisyydet hetket on kyllä otettava vastaan tässä maailmassa kiitollisuudella, koskaan ei tiedä mikä niistä on viimeinen. Lauantaiaamu valkeni toisenlaisiin tunnelmiin, kun uutiset Pariisista vyöryivät silmiimme. 


lauantai 7. marraskuuta 2015

Rapeat rosmariiniperunat


Meillä otettiin pieni varaslähtö isänpäivään, sillä minulla on huomenna työvuoro, joka estää laajemmat kokkailut. Kammenpyörittäjän piti tehdä valinta, lihaa vai kalaa ja hän sanoi, että lihaa. Ateria koostui saksanhirvikyljyksistä, hernepyreestä ja rapeista rosmariiniperunoista. Viimemainitut olivat mukava lisäke, joita olisi syönyt useammankin.

Rapeat rosmariiniperunat uunissa

  • 2-3 pienehköä perunaa/syöjä
  • puolen sitruunan mehu
  • sulatettua voita
  • rosmariinin oksia
  • suolaa ja pippuria
Kuumenna uuni 180 asteeseen. Pese perunat ja leikkaa niihin viiltoja puolen sentin välein, kuten hasselbackan perunoihin, joita nämä oikeastaan ovatkin. Estääksesi itseäsi leikkaamasta perunoita halki, laita perunat isoon lusikkaan tai kauhaan ja leikkaa perunaa niiden reunaan asti. Höyrytä perunoita noin 10 minuuttia, se nopeuttaa uunissa kypsyttämistä. 

Sekoita sulaa voita, sitruunamehua, suolaa ja pippuria liemeksi. Nosta esikypsytetyt perunat uunivuokaan ja lusikoi liemi perunoiden päälle, asettele rosmariinioksat perunoiden lomaan. Paista perunoita noin tunnin verran, käännä niitä välillä viiltopuoli alaspäin ja lopuksi taas ylöspäin. Nämä rapeat perunat maistuivat hyvin pannulla paistettujen saksanhirvikyljysten ja kirkkaanvirheän hernepyreen kanssa. 

perjantai 6. marraskuuta 2015

Omalla kylällä

Kauppakadussa

Omalle kotikaupungille usein hieman sokeutuu, ei muista katsella sitä samoilla silmillä kuin vieraampia paikkoja, eikä käydä lähellä olevissa paikoissa, kun nehän nyt ovat aina saatavilla, käydään sitten joskus toiste. Meillä oli nyt eikä viidestoista päivä-tiistai, kun kävimme aivan vartavasten Jyväskylän keskustassa lounastamassa ja museoissa. Meillä oli kummallakin työvuoroon meno myöhemmin iltapäivällä, mutta hyvin ehti siinäkin ajassa, kunhan vain lähti ajoissa. Hieman jäi seuraavaankin kertaan.

Aloitimme lounaalla, paremminhan sitä jaksaa täydellä vatsalla. Harmoonin lounas muodostuu kahdesta ruokalajista ja pikkumakeasta teen tai kahvin kanssa. Hintaa tälle kokonaisuudelle tulee 12.50 €. Jos tekee mieli hieman isompaa jälkiruokaa, lounaan hinta on 16 €. Ravintola ilmoittaa päivittäin lounaan sisällön verkkosivuillaan, tuona päivänä saimme alkuun punasipulia ja juustoa. Se oli hauskan kirpeän makea annos, jossa sipuli rouskui sopivasti hampaissa ja vuohenjuuston happamuus sopivasti taittoi sipulin makeutta. 

Pääruokana oli lohta ja juureksia. Koska tiistaista on jo monen monta päivää, olen muistavinani, että lohen kaverina oli palsternakkapyrettä, jossa oli makeita omenakuutioita. Lautasella oli myös aavistuksen liian napakka porkkanan puolikas. Lohi oli sopivasti kypsennetty, eikä nahan rapeutta tarvinut arpoa, sillä se oli poistettu kokonaan. 

Meille maistui tietysti myös lisähintainen jälkiruoka haudutetun teen kanssa. Tuona päivänä jälkiruokana tarjottiin marjaisaa juustokakkua mascarponevaahdon kanssa. Lähdimme erittäin tyytyväisinä maukkaan lounaan jälkeen kirkkaaseen auringonpaisteeseen, olisimme toivoneet Harmooniin enemmän asiakkaita, sillä sen lounas on todella hintansa väärti. Siellä käy nopeasti töidenkin lomassa ja kyllä pöytiin tarjoiltu annos aina mättöannokset voittaa lounaallakin. Ei ole aina tarpeen syödä niin paljon kuin jaksaa. Oikeastaan tosi harvoin, kun tarkemmin ajattelee. 



Lounaan jälkeen viihdytin itseäni vaihtamalla taloudessa olevien puhelinliittymien sim-kortteja uusiin, oikeisiin ja vääriin. Se on väistämätöntä, täytyy tänään käydä vaihtamassa se viimeinenkin oikeaan. Ei minulta kannata kysyä, mikä on jonkun ehkä kolme vuotta vanhan tabletin malli, ei asia selviä edes esittelemällä minulle uusia malleja ja kysymällä, että onko se tällainen, vai olisiko se sittenkin sellainen vähän toisenlainen. Parhaansa nuorimies teki kyllä. Oma vika, päässäni ei vain pysy tuollaiset asiat. Olen nyt hieman olosuhteiden pakosta vaihtanut puhelimeni omenasta Androidiin, enkä ole ollut aikoihin niin pihalla. Minulle on kerrottu (rakkaat työtoverit tietysti), että se johtuu omenan ihmistä tyhmentävästä vaikutuksesta. Kun ei ole vuosiin tarvinut ymmärtää mitään, eikä valita mitään, ei enää ymmärrä edes sitä, että nyt voisi valita, voisi tehdä luurista mieluisensa. Joo joo, uskotaan. Kai tämä tästä. 



Tietotekniikkaosuuden jälkeen siirryimme historia- ja taidemaailmaan. Jyväskylän museoissa ei tule alvariinsa vierailtua. Menimme ensin Jyväskylän Taidemuseoon. Siellä sentään tulee käytyä vuosittain joulun alla Taidebasaarissa, tämän vuoden myyjät on jo valittu, mutta päivämäärää tapahtumalle ei vielä löytynyt museon sivulta. Suosittelemme tuota tapahtumaa, mikäli seinillänne on vielä vapaata tilaa taiteelle. Tutustuimme Oravien aarteita-näyttelyyn, josta tuli mieleen DDR-museon näyttely 60-70-luvun derkkukodista, eipä se juuri eriltä näyttänyt. Museossa on myös näyttely Matkalla maan keskipisteeseen - nykytaidetta Keski-Suomessa 2015. Siellä pidin erityisesti Noora Schroderuksen Setelisarja-kokoelmasta. Niissä eri-ikäisiin seteleihin on kirjottuna lisähiuksia henkilölle, jonka kuva kussakin rahassa on. Ne ovat riemastuttavia. Jyväskylän taidemuseoon pääsee museokortilla, rahalla (6 €) ja nyt taas myös keskisuomalaisella kirjastokortilla. Viime manittu etu on voimassa tammikuun 2016 loppuun. Perjantaisin museoon pääsee aivan ilmaiseksi ja keskiviikkoisin Veikkaus-kortilla. 



Keski-Suomen museossa olen käynyt viimeksi sinä vuonna, kun kummityttäreni oli 6-vuotias. Siinä on nyt 13 vuotta ja sitä ennen en ollut tainnut käydä siellä koskaan. Tai ehkä kerran. Museokortille tuli taas käyttöä ja kiipesimme heti museon ylimpään kerrokseen katsomaan Kirsi Neuvosen näyttelyä. Neuvosen grafiikkaa meiltä löytyy kotoakin, aivan ensimmäinen saamani oikea taulu on Neuvosen työ ja olen hyvin kauan sitten päässyt käymään hänen työpajassaan Jyväskylässä katsomassa kuinka grafiikkaa tehdään. Luontoäidin helmassa-näyttelyssä on esillä tuttujen suurten puku- ja puuteemaisten kuvien lisäksi hauskaa kierrätystaidetta käyttämättömistä vedoksista. Näyttelyä voi käydä katsomassa 29.11.2015 asti. 

Jyväskylä-näyttely on yksi pysyvistä näyttelyistä, se kertoo kaupungin vaiheista 1830-luvulta nykypäivään asti. Keskisuomalaisuuden jäljillä-näyttely kertoo laajemmin maakunnan kehityksestä. Ensimainittu oli huomattavasti toista kiinnostavampi. Museon katutason salissa on nyt esillä Mitalin kaksi puolta - se on fifty-sixty- näyttely. Näyttely on esillä tammikuun 2016 loppuun ja siellä voi ihailla mm. Matti Nykäsen arvokisamitaleita. Keski-Suomen museoonkin pääsee perjantaisin ilmaiseksi, tavallisen pääsylipun hinta on 6 €, museokortilla siis ilmainen. Meillä oli oikein mukava puolipäivä kotiseudun kulttuurin parissa. Alvar Aalto-museoon emme vielä tällä kertaa ehtineet, mutta sinnekin aiomme suunnata piakkoin. 

Lisään tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne olen kerännyt muitakin ravintola-aiheisia postauksiamme.

Väinönkadussa. Missä muualla näitä on?


tiistai 3. marraskuuta 2015

Tähtilounaalla



Pidän itseäni jo melkoisen taitavana sullomaan kaikkea mahdollista pieneen aikaikkunaan. Kun lähdetään pikkureissulle, se koristellaan mennen tullen lisäpalasilla. Miksi jättää hyödyntämättä risteilyn etu- ja takareunat? No ei miksikään! Ennen merellistä minilomaamme lounastimme sydäntälämmittävästi Juuressa ja risteilyn jälkeen nautimme niin hengen- kuin sielunravinnostakin ennen iltapäiväistä kotimatkaa. Joskus olen tosin tunkenut liikaa paljon liian lyhyeen toviin ja saanut meille ähkyisen olon, etenkin syömisen suhteen. En tarkoita pelkkää ruoan määrää, vaan kokemusten turhaa pakkautumista. 

Tällä kertaa olin kaukaa viisas (kukapa kehut osaisi paremmin sommitella kuin blogaani itse?) ja sijoitin kahden Helsinki-lounaan väliin pienen risteilyn niitä erottamaan. Vai meniköhän se toisinpäin? Tästä tosin seurasi se, että vahdimme paluumatkan aamuna toistemme suupaloja laivan sinänsä hyvällä aamiaisella, sillä aamiais- ja lounasaikojen välissä oli rajallinen. Tosin aika lienee aina rajallinen, jollain tapaa. Tietysti oli järkevämpää laskea toisen suupaloja, ei omiaan, sillä mikä onkaan helpompaa kuin syöminen ja neuvominen? Ei juuri mikään. Niitä voi tehdä niin kätevästi samaan aikaankin. Kas näin se käy:

- Sinun ei kannattane ottaa tuota pekonia. Muistathan, että lounaaseen on vain kolme tuntia, sanoi nainen aviomiehelleen ja nakkasi sanojensa välissä suuhunsa vielä yhden viipaleen parjattua kestomakkaraa.
- No en ota, mutta jätä sinäkin puolet tuosta kokkelista, tai ainakin tuo kananmuna syömättä, menee lounas ihan hukkaan, vastasi mies kurkottaessaan korista vielä yhden croissantin.
- Viitsitkö tuoda minulle samalla, kun haet itsellesi kevyttä vesimelonia vielä pari noita kakkupaloja, ne näyttävät niin hyviltä?
-Ota sinä vain yksi, minä en ottanut niitä vielä ollenkaan.


Sulassa sovussa kävelimme ulos laivasta taas pikkuisia matkalaukkujamme perässä vetäen ja suunnistimme suoraan hylkäämään ne pikkuiset matkalaukut rautatieaseman säilytykseen. Loogista, sillä kotimatka alkaisi Kampista. Pikkujuttu, pintahaava. 

Hankimme aimmin tämän kesän hittituotteen, Museokortin, jota olemme käyttäneet jo muutamia kertoja. Omani on kyllä homehtunut lompakossani muutamia kuukausia, en sitten heinäkuisen Mänttä-Vilppula-nanolomasen jälkeen ollut käyttänyt korttia kertaakaan. Nyt kortit kaivettiin esille, sillä ennen lounasta oli vielä 90 minuuttia aikaa, se täytyi käyttää tehokkaasti, energiaa kuluttaen. Mikäpä siihen kävisi paremmin kuin museokävely



Ateneumissa on tällä hetkellä upea Henri Cartier-Bressonin valokuvanäyttely, suosittelemme sitä lämpimästi, mikäli ette vielä ole ehtineet käydä katsomassa sitä, se on nähtävillä aina ensi tammikuun loppuun asti. Näyttely on todella laaja niin kuvien määrän suhteen kuin ajallisestikin, Cartier-Bressonin ura oli todella pitkä ja monipuolinen. 

Taidepläjäyksen jälkeen olimmekin valmiit lounaalle, tarkkaan lasketut suupalat olivat sen verran laskeutuneet, että saatoimme siirtyä minilomasen viimeiseen kulinaariseen osuuteen. Nyt oli aika kokeilla ensimmäistä kertaa Michelin-ravintolaa kotimaassa. Aiemmat tähtisikermämme olimme nauttineet Modenassa ja Berliinissä, mutta nyt suuntasimme Pohjoisesplanadille Oloon. Samaan ravintolaperheeseen kuuluvissa Emossa ja Göstassa olimme syöneet muutamia kertoja, minä olin myös yksityisillallisella Pekka Terävän hoteissa viime joulun alla. Niinpä tiesimme, että nyt saisimme hyvää ruokaa plus jotain enemmän, olihan kyseessä Michelin-tähden ravintola. 



Olen ennenkin puhunut siitä, miten minua jännittää, kun olen menossa hyvään ravintolaan. Niin minua jännitti nytkin, lähinnä vaelluskenkieni vuoksi. Lohdutin itseäni sillä, että kyseessä oli lounasaika, syksyinen kylmä ilma jne. Illalliselle en menisi sellaisissa jalkineissa. Kengistäni huolimatta saimme ystävällisen vastaanoton ja ohjauksen ravintolan kulmapöytään, josta näkyi punainen laiva, ei se miltä juuri olimme kävelleet ulos. 

Olon lounas muodostui neljästä ruokalajista, sen lisäksi asiakas voi halutessaan tilata annoksen juustoja. Me tyydyimme neljään ruokalajiin. Talossa leivottu rapeakuorinen briossi kahdella erilaisella voilla tuotiin heti pöytään ja siitä alkoikin sellainen murustelu, että oksat pois. Mutta niin murusteltiin muissakin pöydissä. Hyvä leipä kuuluu hyvään ateriaan, sanokoot karppaajat vaikka mitä, kuten esimerkiksi höttö tai hiilari. 



Keittiö tervehti meitä katajanoksille asetelluilla minitartareilla, joissa oli mukava metsäinen tunnelma. Ensimmäinen ruokalaji oli (menusta luntattuna) Sokerisuolattua siikaa, osteria ja forellin mätiä. Toisena ruokana oli Westkärrin karitsaa ja karamellisoitua lanttua





Pääruoan nimi oli Oulujärven kuhaa, Malmgårdin emmeriä ja kaalia. Jälkiruoka oli Tyrniä, valkosuklaata ja mallasta. Aterian viimeinen suupala oli ylimääräisenä tuotu hauska minikokoinen "piparnakkeli" keksimurujen päältä tarjottuna. 



Kokonaisuutena Olon lounas oli matka, jolla ei ollut harhapolkuja. Annosten kauneus ja keveys yhdistettynä syviin makuihin, kuten vaikka karitsa-annoksen liemessä tekivät ateriasta muistettavan. Tarjoilu oli kaikenaikaa ystävällistä ja paikan luonteelle sopivan etäistä. Tahti oli melko nopea, olimme ulkona ravintolasta vähän yli tunnissa, mutta ei meille hoputettu olo tullut. Neljän ruokalajin lounas maksoi 49 euroa hengeltä, saimme melkein toisen mokoman kulumaan juomiin. 

Olo oli lounaskokemuksena miellyttävä ja sai toivomaan tilaisuutta joskus sonnustautua kenkiin jotka saa suosiolla pöydän alle piiloon hieman paremmin ja nauttimaan kokonaisen illallisen tuossa ilmapiiriltään ja sisustukseltaan viileän tyylikkäässä ravintolassa. Muttei ennen kuin olemme käyneet kokeilemassa monta muuta paikkaa ja Passiossa ja Juuressa taas muutamat kerrat. Oikein hienoille ravintoloille ja niiden hienoille annoksille on aikansa ja paikkansa, mutta liikaa sellaista ei pidä, eikä haluakaan kokea. Keittiötaikaa saa kyllä edullisemminkin lautaselleen, joskus jopa omasta keittiöstä, vaikken millään muotoa koitakaan verrata omia keitoksiani Michelin-kokkien tuottamiin taideteoksiin. Hinnanmuodostukseltaan pidin Olon lounasta hyvänä, kyllä taidokkaista ja mauiltaan virheettömistä aterioista pitää maksaakin. Olisi tyhmää valittaa kalliinpuoleista laskua, muistaakseni aivan itse varasimme pöydän ja kävelimme sisälle, kukaan ei meitä pakottanut. 



Muistatteko kun tunnustin kesällä käyneeni Kiasmassa vasta tuolloin ensi kertaa? Tähtilounaan jälkeen meillä oli vielä aikaa ennen bussin lähtöä, joten menimme Museokortit ojossa Kiasmaan, siitähän on tullut siis jo aivan paha hyvä tapa. Siellä on tällä hetkellä aivan mahtava Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu-niminen näyttely, jota voi suositella kyllä ihan jokaiselle. Sekin jatkuu aina ensi tammikuun viimeiseen päivään asti. Aion käydä katsomassa sitä uudelleenkin, mikäli ennätän Helsinkiin vielä tänä vuonna. 


Käytimme nyt ensimmäistä (no, Kammenpyörittäjä melkein toista kertaa) Onnibus-yhteyttä mennen tullen. Se oli hinnaltaan kaikkein edullisin ja aikatauluiltaan järkevin. Enpä muista milloin olisin viimeksi  matkustanut pitempää matkaa bussilla, mutta näissä uusissa punaisissa busseissa matka kyllä joutui leppoisasta ja ennen kaikkea mukavasti. Suosittelemme sitäkin, mikäli sopivia reittejä on ulottuvillanne. Pidän kyllä junistakin (niillä matkustaessa näkee seutujen takapihoja mukavasti) ja tietysti omalla autollakin kulkemisesta, mutta välillä on mukava olla vailla pysäköintiongelmia, tai junanvaihtoja Tampereella. Lentokoneesta nyt ei kannata puhuakaan, meidän kylältämme on surkeat lentoyhteydet, vaikka kai pitäisi kehua sitäkin vaihtoehtoa, jollei muuta niin palkkapäivänä.

Tämän missasimme, mutta mitä on joukkoistava?
Lisään tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyville välilehdille Valmiissa pöydissä, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme ja Poissa kotoa, jossa on kokoelma erilaisia reissupostauksia. 

maanantai 2. marraskuuta 2015

20 000 askelta Tukholmassa


Merellisen minilomamme bonus oli muutama tunti Tukholmassa. Kävimme aikoinaan (silloin nuorina) useinkin Tukholmassa. Se oli jännittävä, suuri kaupunki, jossa oli paljon hienoja kauppoja, siellä sai ajaa metrolla ja katsella kauppojen ikkunoissa olevia kookospullia. Kungens Kurvan IKEA oli mahtava uusi maailma ja pienen volkkarini takakontti oli tarkkaan pakattu täyteen meillä vielä silloin harvinaisia sisustus- ja keittiökamppeita. 



Sittemmin Tukholma jäi paitsioon, matkustelimme muualla, kauempana ja nyttemmin laivalla usein Tallinnaan. Olen kyllä usein ajatellut, että nyt kun tohdin mennä vaikka minkälaisiin ravintoloihin, olisi Tukholmakin hyvä ruokaintoilijan matkustuskohde. Kun tutut blogaanit ovat käyneet Tukholmassa ja syöneet siellä itsensä onnentaivaisiin, minunkin tulee mieliteko päästä kunnolla ajan kanssa Tukholmaan. 

kyllä tuolla viitsisi asua
Nyt meillä oli kuitenkin vain kuutisen tuntia aikaa. Heti kun laiva alkoi olla perillä Tukholmassa menimme aulaan odottamaan ulospääsyä. Se  olikin metkaa, kun on tottunut aina tulemaan autolla ulos laivasta. Nyt piti seisoa ruuhkassa ja odottaa, että se kulkusilta viimein osuisi kohdalleen ja päästäisi meidät vapaiksi. Mutta ei vaan meinannut osua. Höpsöä miten varttitunnin odottelu meinaa saada mielen ärtyiseksi. 

1980-luvun alkupuolelta muistan, että  kävelin aina metroasemalle Värta-satamasta. Aseman nimi on Gärdet, enkä ollut silloin varma, kuinka se lausutaan. Tavanomaisella ujon tytön mentaliteetilla ostin aina paluumatkalla kalliimman lipun kauempana olevalle asemalle, sillä sen nimen osasin sanoa. Nyt olimme ostaneet metroliput jo laivan infosta, oi miten kätevää! En vieläkään tiedä, kuin Gärdet lausutaan. 



Satamassa on menossa suuria rakennustöitä, joten Serenade täytyi tällätä laituriin tavallista kauemmas, kävelimme lasitettuja käytäviä varmaan melkein kilometrin ennen kuin olimme ulkona terminaalista. Sitten olikin helppo suunnistaa oluttölkkien mukaan kohti asemaa, ilmeisesti monia laivamatkustajia oli merkittävästi janottanut matkallaan. Oli siellä muitakin opasteita. 



Nyt kun mielessä oli vielä kirkkaana Berliinin metro ja sen käyttömiellyttävyys, niin samaa saattoi sanoa Tukholman metrosta, ei rynnimistä, emme sattuneet metroon ruuhkaisina aikoina ja pääsimme kumpaankin suuntaan mukavasti ja helposti. 

Tämän osasin lausua jo 80-luvulla
Meillä oli kummallakin selässämme pienet reput siltä varalta, että sattuisimme löytämään jotain mukavaa ostettavaa. Kävimme tutuissa kaupoissa, hassua miten NK ei tuntunut enää niin suurelta tavarataivaalta kuin viime vuosituhannella pikkukaupungin kasvatista. Niin moni asia on jo nykyään saatavilla Suomessakin ja olemme käyneet sittemmin niin monessa tavaratalossa, että melkein kaikki on jo nähty. Tai tarpeellinen ostettu.






Kammenpyörittäjä halusi käydä Bianchi Café & Cycles-kahvilassa ja se olikin kiva paikka. Meillä oli vielä vatsat täynnä laivan aamiaisesta, joten tilasimme vain espressot ja lasilliset proseccoa. Pienen pyöräliikkeen kahvilan sijaan kyse olikin vilkkaasta brunssi- ja lounaspaikasta, jossa todella kävi kuhina. Olisi ollut hauska syödä siellä kunnon brunssi. Bianchit olivat kauniita ja celestenvärisiä, mutta kuulema Steel Vintage Bikes Café oli vielä parempi, omistaahan Kammenpyörittäjä siitä ohuenohuen viipaleen





Vanhan kaupungin kaduilla oli enemmän matkailijoita, kuin keskustan kauppakaduilla, mutta kovin vilkasta ei kaupanteko niilläkään ollut. Se oli positiivista, ettei joulua mitenkään vyörytetty silmille Tukholmassa lokakuun viimeisellä viikolla. 



Koska museo päivässä pitää mielen virkeänä ja meillä oli vielä aikaa sopivasti, kävimme katsomassa Moderna Museetin tämän hetkisiä näyttelyitä. Museo sijaitsee kauniilla Skeppsholmenin saarella ja sinne on lyhyt matka kävellä keskustasta. Näyttelyssä oli mielenkiintoista nykytaidetta, vaikken aina olekaan kovin innostunut merkillisistä installaatioista tai videotaiteesta. Näyttely leikitteli valoilla, väreillä ja liikkeellä. Me ihmiset olimme osa taideteoksia, kun heijastuimme seinille ja lasipallon puolikkaiden kautta seuraavaan saliin, tai olimme kaikki merkillisen värisiä kävellessämme keltaisen valon täyttämän huoneen läpi. 



Vaikka piipahdus Tukholmassa jäi lyhyeksi, se palautti mieliimme, miksi niin mielellämme olemme siellä käyneet. Toivottavasti seuraava, pitempikestoinen vierailu ainakin yhdellä illallisella toteutuu lähiaikoina, tai ettei siihen ainakaan kulu kymmentä vuotta.





Liitän tämän postauksen Campasimpukan yläreunasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään matkailuaiheisia postauksiamme. 

Ei sellaista paikkaa, etteikö Kammenpyörittäjä löytäisi pyörää kuvattavaksi!