sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

DIY-mascarpone


Tämä kokeilu kuuluu taas sarjaan "pitihän sitä testata".  Amerikkalaisissa blogeissa valiteltiin mascaponen kovaa hintaa, purkin sanottiin maksavat kahdeksankin dollaria. Se kuulostaakin kyllä aika kalliilta. Meillä purnukka maksaa muistini mukaan 2-3 euroa, eikä mascarponea ole tullut käytettyä niin alvariinsa (vaikkei postauksistani ehkä uskoisi), että kustannuskysymys olisi ollut oleellinen. Koska kokeilunhalu nyt sattuu olemaan yksi vahvimmista vieteistäni, en voinut sivuuttaa tätä ohjetta, en millään. Mascarpone täytyy laittaa alulle edellisenä päivänä, joten akuuttiin tiramisun himoon tämä ei toimi. Vinkit lukaisin täältä ja täältä. Tarvitaan seuraavia aineita ja kapistuksia:
  • 0,5 litraa kermaa
  • 1 rkl sitruunamehua
  • kattila
  • kattilan päälle sopiva kuumuutta kestävä kulho
  • lämpömittari
  • puulusikka
  • liesi
  • tiheää cheese clothia (sanotaanko suomeksi juustokangas?)
  • siivilä
  • kulho nro 2
  • tuorekelmua
  • jääkaappi
  • tiivis purkki
  • lusikka
  • tiskikone siivoamaan jäljet
  • kello
  • vuode (yön yli nukkumista varten)
  • viisasteleva kotikokki
Kiehauta kattilassa vettä muutaman sentin korkeudelta. Aseta sopiva kulho kattilan päälle ja varmista, että vesi kiehuu moderaatisti eikä kulhon pohja osu kiehuvaan veteen. Kaada kerma kulhoon ja odota kärsivällisesti kerman lämpenemistä 88 asteeseen, mittaile lämpötilaa. Tämä vie aika kauan, 25-30 minuuttiakin. Sekoita kermaa puisella lusikalla aika-ajoin (kyllä joku muukin käy, ei tarvitse veistopuuhiin alkaa, mutta puisen lusikan selkäpuolelta sormella pyyhkäisemällä on helppo nähdä, kun seos on sopivaa) Kun lämpötila on noussut 88 asteeseen, lisää sitruunamehu ja sekoittele nyt koko ajan kunnes seos sakenee, sakeneminen tapahtuu ihan minuutissa. Nyt sieltä lusikan takapuolelta pyyhkäistessä jää selkeä jälki, josta tietää seoksen olevan sopivasti saennut. Seoksen tulee näyttää samankaltaiselta, kuin sakeneva vaniljakastike. Nosta kulho pois kattilan päältä ja anna seoksen viilentyä noin 20-30 minuuttia. 

Aseta toisen kulhon päälle siivilä ja viritä siivilään tiheää kangasta, jonka läpi mascarponemassa on tarkoitus valuttaa. Jollei sinulla ole cheese clothia, myös kahvisuodatinpussi käy, mikäli massa mahtuu siihen ja saat pussin sopivasti viritettyä johonkin astiaan. Kaada jäähtynyt massa siivilään kankaan päälle ja anna sen jäähtyä ihan kokonaan ennen kuin laitat kulhon siivilöineen päivineen kelmulla peitettynä jääkaappiin ainakin 12 tunniksi. Älä purista massaa tai sekoittele sitä, anna sen vain valuttaa nestettä rauhassa siivilän läpi. Siivilään kankaaseen jää sitten se tiiviiksi kehkeytynyt mascarpone. Kaavi massa seuraavana päivänä kankaasta puhtaalla lusikalla tai nuolijalla puhtaaseen tiiviiseen purkkiin ja käytä sieltä noin viikon kuluessa. Hassua kirjoittaa tuo puhdas tuollalailla, kuka nyt varaisi tähän saastaisia välineitä! Kyse on tietysti siitä, ettei maistella ja sekoitella samoilla välineillä säilyvyyden maksimoimiseksi.

Minusta maku on tismalleen sama, kuin kaupasta ostetussa mascarponessa, tuotokseni oli rakenteeltaan hieman löysempää. Meillä ostomascarponen hinta ei ole niin korkea verrattuna kerman hintaan, eikä tässä valttina ole nopeuskaan. Kun kaupallisen tuotteen ainesosaluetteloa lukee, senkään pituus ei päätä huimaa. Niinpä ei voi paukutella liivin olkaimiaan sillä, että teenpä ihan alusta asti välttääkseni ne ja nämä lisäaineet. Käteen jää siis kokeilemisen hauskuus ja tieto siitä, että näin tätä on varmaan alunperin tehtykin eikä siinä ole mitään sen kummallisempaa. 

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Kolmas tagine

Ensimmäisen taginekokeilun jälkeen tuumin, että olisi hyvä kokeilla valmistaa taginessa myös lampaanpotkia, sillä ne ovat luonnostaan hyvässä annoskoossa ja pitkään hauduttamalla niistä saa helposti herkkua. Tein muutama päivä sitten oman ras el hanout-mausteseokseni ja se tuoksui purkkia raottamalla niin houkuttelevalta, että eilen ostamani lampaanpotkat päätyivät tänään tagineen jo vähän puolenpäivän jälkeen. Muistin jopa säilötyt sitruunani valmistusvaiheessa, joten niitäkin pääsi pataan. Katsoin vihjeitä täältä, mutta mutkistin pari suoraa ja suoristin pari mutkaa.
  • 1 lampaanpotka/syöjä
  • oliiviöljyä paistamiseen
  • 2 sipulia sukaleiksi leikattuina
  • 3 valkosipulinkynttä
  • 2 rkl ras el hanout-mausteseosta
  • 2 rkl hunajaa
  • 2 rkl tomaattipyrettä
  • 1 dl punaviiniä
  • 3 dl lihalientä
  • 1 tl suolaa
  • puolikas suolasäilötty sitruuna hyvin ohuiksi viipaleiksi leikattuna
  • 2 tomaattia lohkoina 
  • 6 perunaa lohkoina
  • ruohosipulia ja basilikaa silppuna
Kuumensin uunin 180 asteeseen. Siistin potkista rasvaa ja kalvoja sen minkä viitsin. Paistoin potkien pinnat kiinni oliiviöljyssä ja nostin ne taginepataan odottamaan. Kuullotin hetken  sipuleita oliiviöljyssä ja lisäsin sitten ras el hanout-seoksen pannulle ja annoin sen kuumeta. Voi jestas mitä tuoksuja! Lisäsin pannulle hunajan, viinin, suolan ja tomaattipyreen ja annoin seoksen kiehua hetken aikaa. Siitä tuli tummanruskeaa, hyvältä tuoksuvaa paksua tahnaa, jonka kaadoin potkien päälle. Kääntelin paloja niin, että ne olivat kauttaaltaan maustetahnan peitossa. Kaadoin liemen pataan ja ripottelin päälle sitruunaviipaleet ja tomaattilohkot. Asetin padan uuniin alimmalle ritilälle ja nostin kannen päälle. Annoin padan muhia ensin kaksi tuntia ja käänsin potkat toiselle kyljelleen. Lisäsin pataan lohkotut perunat ja jatkoin kypsentämistä vielä puolitoista tuntia. Kypsän padan päälle ripottelin ruohosipuli- ja basilikasilppua, sillä korianteria tai persiljaa ei ollut.  Arvatkaa oliko hyvää!



torstai 26. huhtikuuta 2012

Retrokilpureita ja raparperikompottia


Pidän sanasta kompotti, siinä on jotain kilttiä ja lohduttavaa. Raparperikausi on kiivaimmillaan Suomea etelämpänä ja meilläkin tuontiraparperia on jo kaupoissa laajalti. Olin ostanut nipun jokunen päivä sitten ja unohtanut sen sitten viileälaatikkoon.  Nyt ehdin vielä ajoissa käyttää raparperit, ei tullut tehtyä hävikkiä vaan herkkua. 

Pilkoin raparperit muutaman sentin pätkiksi ja nakkasin ne paksupohjaiseen kattilaan. Otin pakastimesta pienen rasian viipaloituja mansikoita ja lisäsin jäisen kalikan kattilaan. Ripottelin sekaan noin desilitran sokeria ja lorautin noin ruokalusikallisen vaniljauutetta. Keittelin seosta miedolla lämmöllä noin 15 minuuttia. Sulava mansikka luovutti niin paljon kosteutta, ettei vettä tarvinut lisätä. Seoksesta kiehui kokoon mehevää kompottia,  jonka annoin jäähtyä kattilassa. Jäähtyessään seos vielä vähän jämäköityi lähes hillomaiseksi. 

Kompotin kaveriksi tein mascarponevaahdon. Vatkasin noin 1,5 dl kermaa löysäksi vaahdoksi ja maustoin sen ruokalusikallisella lemon curdia. Sekoitin mukaan purkillisen mascarponea ja puoli desilitraa siivilöityä tomusokeria. Annostelin lasikuppien pohjalle pari ruokalusikallista kompottia ja päälle mascarponevaahtoa. Ripottelin pinnalle vähän raastettua valkosuklaata. Tämä on sisarjälkkäri monille  pikkuherkuille, joita olen tehnyt useita viime aikoina, maistuvaa, nopeaa ja helppoa! Aineksista riitti kuuteen annokseen.

Kammenpyörittäjä odottaa innolla syksyä ja  L'Eroicaa eikä minuakaan närästä ajatus lokakuisesta Toscana-kierroksesta. Toukokuun lopulla Vaasassa ajettava Retrokilpurit-tapahtuma on omiaan helpottamaan odottamisen tuskaa. Toivon ennakolta mukavalta kuulostavalle uudelle tapahtumalle hyvää säätä ja paljon osanottajia!

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Turkkilainen aamiainen

Kirjoittelin joskus aikaisemminkin turkkilaisesta aamiaisesta, tälle viikolle se sopii kuin nenä päähän, koska Tour of Turkey jatkuu edelleen. Eilen näimme kisan kolmannella etapilla sellaista sinnikkyyttä ja irtioton oikea-aikaisuutta, ettei voi kuin ihailla. Turkkilaisen Torku-tiimin bulgarialaissyntyinen Ivaïlo Gabrovski riuhtaisi itsensä irti pääjoukosta noin kahdeksan kilometriä ennen maalia kesken kipakan nousun ja kasvatti johtoasemansa yli minuuttiin. Etappi päättyi vuorelle eikä viimeisten kilometrien matkalla voinut enää puhua joukkueajamisesta millään muotoa, vaan jokainen ajaja kiskoi itseään metri metriltä kohti maalia erilaisin nykivin tyylein.

Aamiaisen tärkein osa turkkilaisessa pöydässä lienee tee. Sitä pitää olla paljon, sen pitää olla siemailulämpöistä ja makeaa, mieluiten sokerilla makeutettua. En tiedä paikallisista, mutta minusta hunaja ei turkkilaiseen teehen sovi, etenkin jos se sattuu olemaan teen väriä muuttavaa. Teen pitää olla tummaa eikä se saa olla sameaa. Tällaiseksi viritettynä tee on oivallinen juoma, olipa sää lämmin tai viileä. Retkiolosuhteissakin teetä on nopea keittää ja tehdä samantien iso termoskannullinen, joka makeutetaan valmiiksi. Päivän edetessä on helppo ottaa lasillinen voimajuomaa aina, kun siltä tuntuu.

Toinen peruspilari turkkilaisella aamiaisella on leipä. Yleisin käytetty leipälaatu on aivan yksinkertainen valkoinen pitkulainen leipä, joillaisia ilmestyy jo anivarhain kauppojen ulkopuolella oleviin vitriineihin. Jos kauppias ei satu olemaan juuri saatavilla, leivän voi ainakin pienillä paikkakunnilla ottaa omin päin ja jättää maksun vitriinissä olevaan kuppiin. Eilinen leipä ei yleensä enää kuulu pöytään, mutta jos jostain syystä tuore leipä viivästyy, eilistä leipää voi paahtamisen jälkeen tarjota pahoittelun kera. Vaikka leipä on vallan simppeliä laatua, samanlaista ei meiltä saa. Tavallinen ranskanleipä on muuten lähellä, mutta kuoren rapeus puuttuu. Leipä leikataan viipaleiksi ja pinotaan lautaselle kuten puut nuotiota sommitellessa.

Leivän kanssa tarjoillaan usein beyaz peyniriä, valkoista fetaan vivahtavaa juustoa. Laatuja on lukemattomia ja eri mieltymyksiin soveltuvia. Suomessa ostamme silloin tällöin korkean peltipurkillisen peynir-kiekkoja ja otamme sieltä kiekonpuolikkaan silloin tällöin lisäkkeeksi aterioille. Samaa juustoa käytän salaateissa ja piiraissa. Aamiaisella riittää pieni viipale tai kaksi, kun lisäksi esillä on hyviä oliiveja, viileää voita ja tomaattiviipaleita. Toisinaan makeannälkään tarjolla on marmeladia tai hilloakin. Kylmä appelsiinimehu, mieluiten Turkin etelärannikon viljelmiltä, tekee terää ja pian huomaakin, ettei muuta tarvitsekaan.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Pide - turkkilaista katuruokaa

Käsillä on kevään viimeisen suuren klassikon aika, Liège-Bastogne-Liège ajetaan tänään ja Alanyasta alkaa kahdeksan etapin mittainen Tour of Turkey. Belgiassa ajettavan kisan kiinnostavin ajaja kotikatsomon näkökulmasta on viime vuoden voittoaan puolustava Philippe Gilbert ja Turkissa starttaavat muunmuassa Marcel Kittel ja André Greipel. Kisaan osallistuu myös Alexandre Vinokourov, jonka viimekesäinen paha loukkaantuminen jäi ikävästi mieleen. Nyt hän kuitenkin vielä kerran asettuu lähtöviivalle ja toivon, että hänen jäähyväiskilpailunsa sujuu hyvin.

Päivän maateemaksi valitsimme Turkin, koska turkkilainen ruoka on ollut yksi suurimmista suosikeistamme jo iät ajat. Lukuisat pitkät matkat maan eri puolilla ovat tutustuttaneet meidät maan monipuoliseen ruokakulttuuriin, mutta kotioloissa emme ole paljonkaan turkkilaista ruokaa tehneet, poislukien köftet, joita silloin tällöin teemme. Joltakin retkeltä olemme ostaneet turkkilaisen keittokirjan, mutta se on tainnut vuosien saatossa liueta jonnekin löytymättömiin. Onneksi internet auttaa ja aamuisen selailukierroksen päätteeksi valintani osui usein Turkissa syömäämme pizzamuunnelmaan, pideen. Kaikkia aineksia ei aivan tarkasti ottaen keittiöstä löytynyt, mutta soveltaminenhan on sallittua, ellei jopa suotavaa.

Pääpiirteittäin otin vinkit täältä. Tein piden pohjataikinan jo puoliltapäivin kohoamaan. Neljän piden taikinaan tarvitsin:
  • 7 dl vehnäjauhoja
  • 1 rkl kuivahiivaa
  • 1 tl sokeria
  • 2 tl suolaa
  • 4 dl lämmintä vettä
  • 1,8 dl oliiviöljyä
  • oliiviöljyä piden reunojen voiteluun
Sekoitin kaikki taikinan ainekset kulhossa ja jätin tässä vaiheessa melko tahmean taikinan talouskelmulla peitettyyn kulhoon kohoamaan noin tunniksi. 

Täytettä varten minulla oli noin 300 g naudanpaistipaloja, joita oli jäänyt tagineruoan tekemisestä ylitse. Muistin ne aamulla ja otin ne sulamaan. Leikkasin palat noin sokeripalan kokoisiin kuutioihin. Oma sävellykseni täytteestä sisälsi:
  • 2 pientä sipulia kuutioiksi leikattuna
  • 20 kpl keltaisia ja punaisia pikkutomaatteja
  • 1 tl chilihiutaleita
  • suolaa ja pippuria
  • tuoretta korianteria 
  • tuoretta basilikaa
  • kuivattua oreganoa
  • 2 rkl voimakasta unkarilaista paprikatahnaa
  • 1 dl vettä
  • 1 dl juustoraastetta
Kuullotin sipulia pannulla oliiviöljyssä ja kun ne olivat muuttuneet läpikuultaviksi, lisäsin lihakuutiot pannulle. Paistoin lihakuutioita hetken aikaa ja sekoitin mukaan tomaatit puolikkaiksi leikattuina, suolaa ja pippuria, sekä paprikatahnan. Lorautin hieman vettä sekaan ja jätin kastikkeen kypsymään miedolle lämmölle. 

Kun kastikkeen lihapalat alkoivat olla mureita, kaulitsin neljään osaan jaetun taikinan pitkulaisiksi pohjiksi ja nostin ne uunipellille, kaksi kummallekin. Kuumensin uunin 200 asteeseen. Taputtelin käsin vähän perunajauhoa pohjien päälle imemään kastikkeen kosteutta, jottei pohjista tulisi tahmeita. Lusikoin kastiketta pitkittäin pohjalle vanaksi. Nostelin taikinareunaa kastikkeen päälle niin, että pidestä tuli kanootin muotoinen. Voitelin taikinareunuksen oliiviöljyllä. Käänsin uunin kiertoilmalle ja nostin pellit uuniin. Paistoin pidejä ensin noin 15 minuuttia. Nostin pellit uunista ja ripotin jokaiselle pidelle vähän korianteri- ja basilikasilppua ja juustoraastetta. Palautin pellit uuniin ja paistoin pidejä vielä hetken aikaa, kunnes juusto suli ja pohjat olivat kypsiä. Kaikkiaan paistoin pidejä noin 20-30 minuuttia. 

Leikkasin pidet suikaleiksi pizzapyörällä. Maku oli ainakin sinne päin, kun muistelimme Turkissa syömiämme aitoja pidejä. Erittäin hyviä ne joka tapauksessa olivat ja ne menivät perheen nälkäisiin suihin ennen kuin ehtivät jäähtyä leikkuulaudalla.

Koivumahlaa

Nyt on se aika vuodesta, että koivumahla virtaa. Kammenpyörittäjä viritti meille uuden mahlakoivun, viimevuotinen puu kaatui toukokuussa kasvihuoneen tieltä. Hän porasi varjoisassa paikassa olevan koivun runkoon noin viisi senttiä syvän reiän, johon hän työnsi muoviletkun pään. Puun juurelle hän asetti tiilien päälle muovisankon, jonka kannen tehdyn reiän kautta muoviletku meni ämpäriin. Ämpärissä puolestaan on huolellisesti pesty muovinen pakastuspullo, jonne letkunpää lopulta menee. Mahlaa tulee nyt hyvää vauhtia, noin kolmisen litraa vuorokaudessa, joten pulloja täytyy käydä vaihtamassa aika usein. 

Olemme käyttäneet koivumahlaa samantien janojuomana ja pakastaneet sitä kesän hellepäivien edullisien viinien laimentamiseen. Mukava kesäinen juoma on  kuiva valkoviini jääkylmällä mahlalla lantrattuna. Viinientusiastikot voivat pistää tässä kohtaa silmät ja korvat kiinni ja ajatella muita asioita.  Mahla pitää kylmentää samantien, nyt sää on hyvä sen keräämiseen, sillä viileä ilma ja varjoinen paikka suojaa juomaa pilaantumiselta siihen asti, kun pullo käydään vaihtamassa.

torstai 19. huhtikuuta 2012

Outo valoilmiö-salaatti

Tämän viikon sää on ollut lähes masentava. Mieleni olisi jo keväisissä asioissa, kukkasissa, linnunlaulussa ja katupölyssä. Niiden sijaan on tarjolla ollut lunta, räntää ja loskaa. Tänään päivällisaikaan sää kuitenkin otti ja kirkastui hetkeksi ja saatoimme nostaa salaatin terassille kuvattavaksi. Pienestä se on kiinni, että mieliala lähtee nousukiitoon!

Salaatti oli hyvin yksinkertainen. Marinoin pitkittäin halkaistuja broilerin fileitä (yksi file syöjää kohden) oliiviöljystä ja limen mehusta tehdyssä liemessä, jonka maustoin kuivatulla basilikalla, suolalla ja pippurilla, sekä lusikallisella sokeria. Höyrytin muutamia pieniä perunoita kypsiksi ja leikkasin ne kuutioiksi, jotka paistoin öljytilkassa rapeapintaisiksi. Grillasin lihaviipaleet ja leikkasin ne suikaleiksi.

Keräsin isolle vadille Kammenpyörittäjän vesiviljelypuutarhasta erilaisia salaatinlehtiä ja sirottelin kirsikkatomaattteja puolikkaina ja kurkku- ja ananaspalasia. Asettelin lihasuikaleet ja perunakuutiot vihannesten päälle ja ihan pintaan ripottelin ruohosipulia, rucolaa ja basilikanlehtiä. Balsamiviinietikka maustoi salaatin aromaattisesti ja hetkistä myöhemmin vati olikin jo tyhjä.


keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Katselen maailmaa vaaleanpunaisten silmälasien lävitse

Jokunen aika sitten hyvän mielen listassa kerroin pitäväni kovasti tuliaisista. Etenkin, jos niiden tuoja tietää mikä minua miellyttää, eikä ole ostettu vain jotain, "kun on pakko". Eilen Kammenpyörittäjä tuli kotiin käytyään haistelemassa jumissa olevaa kevättä pohjoisessa Saksassa. Tavoilleen uskollisena hän toi laukut niin piukkaan pakattuina ja painon puolesta tappiin viritettynä, ettei voi kuin ihailla.

Saimme taas juustoja, leikkeleitä, suklaata ja kahvia, ikäänkuin täällä ei moisia tuotteita kaupoissa myytäisi. Ei kyllä myydäkään juuri sellaisia. Sen lisäksi sain hauskannäköisen pienen jalustan kameralleni, hauskannäköisyys on siinä vain lisäarvo, se on oikein pätevä. Täytyy opetella sitä hyödyntämään. Myös puiset hämmennyskauhat ilahduttivat minua, mutta eniten mielistyin uusiin silmälaseihini. 

Minähän EN tarvitse silmälaseja, en toki. Vuosittaisessa näkötarkastuksessa olen vielä sujahtanut iloisesti läpi ilman merkintää lasien käytöstä työssä. Olen silti välillä salaa lainannut Kammenpyörittäjän lukulaseja, niitä kahden euron +1-laseja, joita hän pitkin hampain käyttää hämärässä ja pientä tekstiä lukiessaan. Olemme kumpikin käyttäneet jo sen käsivaran, jolla näköä parannetaan aikansa (viedään luettava niin kauas kuin yllämme). Muistan vielä, kun Kammenpyörittäjä tuli tarkastuksesta kotiin niiden mustareunaisten lasien kanssa ja miten lannistuneen näköinen hän oli. Empatiaa tuntematta nauroin oikein remakasti. Nyt on sitten se päivä tullut, että minunkin nenälläni keikkuvat nämä näkimet. Kukaan ei kyllä nauranut minulle, poikaset kohteliaasti sanoivat, että nuohan sopivat sinulle ja Kammenpyörittäjäkin vain hymyili tyytyväisesti.

Sen lisäksi että Kammenpyörittäjä toi minulle näkimet, hän toi niihin sointuvan reunuskuoren älypuhelimeeni, joka ei kyllä kasvata käyttäjänsä älyä, näin voin todeta noin kuukauden käyttökokemuksella. Voinkohan valittaa jonnekin?

Nyt voin sitten varmaankin alkaa tehdä ruokaakin suuremmalla tarkkuudella, enkä sekoita ruokalusikoita teelusikoihin, kun näen mitä ohjeissa lukee. Jos vain maltan lukea kunnolla.

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Marsalakastiketta lintuselle

Viikonloppuna kokeilin uutta kastiketta broilerille, jota sievistelevästi kutsun otsikossa lintuseksi. Olen viime aikoina käyttänyt pelkästään luullisia broilerinosia, mutta nyt olin pyytänyt kaupassakävijää tuomaan fileitä. Löysin hyvältä kuulostavan ohjeen, johon sain upotettua Marsala-pullon loppuja. Greedy Gourmet-blogin muutaman vuoden takainen ohje näytti siltä, että kannattaa kokeilla. 

Minulla oli neljä marinoimatonta siistiä broilerin rintafilettä, jotka halkaisin ohuemmiksi viipaleiksi, kaikkiaan kahdeksaan palaan. Leivitin ne kevyesti suolalla ja pippurilla maustetulla vehnäjauholla. Jauhoa käytin noin 2 rkl. Pyörittelin broileriviipaleet jauhoseoksessa ja paistoin niitä voissa kuumalla pannulla viitisen minuuttia puoleltaan. Ohueksi leikatut viipaleet kypsyivät nopeasti. Siirsin kypsät viipaleet lämpövuokaan folioon käärittynä odottamaan.

Lisäsin pannulle hieman voita ja oliiviöljyä ja kun seos oli sulanut ja kuuma, kaadoin pannulle 1,5 dl Marsalaa ja puolen sitruunan mehun. Annoin seoksen kiehahtaa ennen kuin kaadoin pannulle vielä 1,5 dl kermaa. Kastike kiehui kasaan muutamia minuutteja luovuttaen tuoksuaan, sitruuna ja viini tuoksuivat samaan aikaan sekä raikkaalle että makealle. Kastike tiivistyi viidessä minuutissa noin puoleen ja alkoi kiiltää kauniisti. Maustoin kastikkeen suolahipuilla ja pippurilla. 

Leikkasin broileriviipaleet paloiksi ja asettelin kastiketta paloille. Lisänä oli paahdettuja terttutomaatteja ja lyttypottuja Suolaa ja hunajaa-blogin tapaan. Kastike ei ollut teinien makuun, mutta minä olisin nuollut lautasenkin, jos en olisi yrittänyt esittää sivistynyttä äitiä. Teen ehdottomasti tätä kastiketta uudelleen, kun Kammenpyörittäjäkin on muonavahvuudessa.

Mennään nyt sitten oikein tärviölle - maapähkinävoijuustokakku

Kun Kammenpyörittäjä oli toisaalla nauttimassa korkeakulttuurista, me täällä aivan villiinnyimme. Pyörimme yöpuvuissa puolille päivin ja söimme maapähkinävoita! Tuohon kyseenalaiseen herkkuun tutustuimme ensimmäisellä Amerikan reissulla poikien ollessa kymmenen korvilla. Kuuden viikon kiertueella mantereen halki ja takaisin ehdimme yöpyä yhdessä jos toisessa motellissa. Joissakin oli tarjolla aamupalaa, joissakin ei. Useimmiten aamupala tarkoitti donitseja, valkoista leipää ja Nutellaa (kaakaolla maustettua hasselpähkinälevitettä). Ensimmäisenä aamuna jälkeläisten silmät loistivat ja katse oli kysyvä, äiti saako tätä ottaa? Lupasin auliisti, sillä arvasin kyllä, että kiintiö olisi täynnä pikemmin kuin ehtisi sanoa "semi-truck on the highway". En ollut väärässä, muun muassa tähän kertaan perustuu perheemme vakiohokema: äiti on aina oikeassa. Noin kolmantena aamuna siirryimme ostoaamiaisiin, hankimme kaupasta jotain tolkullista syötävää. Toki, jos olisimme halunneet maksaa hotellihintoja, olisi aamiaisissakin ollut enemmän variaatioita. 

Jokatapauksessa tuosta kesän 2004 kiertueesta jäi eiliseen asti kestänyt kieltäymys mitä tulee Nutellaan. Eivätkä pojat sitä nytkään pyytäneet. Minä sen sijaan sain jonkunlaisen kohtauksen, kun ihastuin kuvaan Nutella-juustokakusta Let´s Dish-blogissa. Päätin heti, että tuota kokeilen! Luin ohjeen tapani mukaan ylimalkaisesti. 

Kaupassa aloin epäröidä, en halunnut ostaa Nutellaa, vaan päädyin peanutbutteriin. Ostinpa vielä tekopyhästi luomupurnukan. Myöskään ohjeen whipped topping ei kuulosta elintarvikkeelta, jota haluaisin käyttää, eikä sitä taida olla meillä kaupankaan. Kermaa sen olla pitäisi. Oreo-keksitkin jätin kauppaan, sillä paketin Dominoja sai samalla hintaa kuin muutaman Oreon. Arvelin jo etukäteen, ettei tästä tulisi jälkiruokaa, jota kukaan hinkuisi toista tai kolmatta annosta. Pienensin ohjeen neljään annokseen. Käytin siihen:
  • 8 Domino-keksiä
  • 2 rkl sulatettua voita
  • 1,5 dl maapähkinävoita
  • 1 rasia Philadelphia-juustoa
  • 2 dl kermaa vatkattuna
  • 1 rkl  vaniljauutetta
  • 2 rkl sokeria (ei olisi ollut pahitteeksi)
  • 1,5 dl kermaa vatkattuna annoksien päälle
  • suklaalastuja koristeeksi
Mitä tälle lopulle? Vinkkejä?
Laitoin keksit yleiskoneeseen ja pyöräytin ne murusiksi. Lisäsin mukaan sulatetun voin ja pyöräytin vähän lisää. Painelin keksimuruseoksen annoskuppien pohjalle. Niistä riitti viiteen kuppiin. Mittasin maapähkinävoin ja juuston kulhoon ja vatkasin niitä hetkisen. Lisäsin mukaan vaniljauutteen. Vatkasin kerman vaahdoksi, lisäsin sen toiseen kulhoon ja sekoitin seoksen tasaiseksi. Jos olisin tässä vaiheessa maistanut seosta vähän tarkemmin, olisin lisännyt siihen sokeria. Alkuperäisen ohjeen Nutella sisältää sokeria, luomumaapähkinävoi sen sijaan suolaa. Whipped toppingista en tiedä, mahdollisesti siinäkin on sokeria (katselin kyllä raaka-aineluetteloa netissä, ainesosia oli piiiitkä liuta).

Lusikoin täytettä keksipohjien päälle ja laitoin annoskupit jääkaappiin. Muutaman tunnin kuluttua vatkasin lisää kermaa ja maustoin sen sokerilla vähän tavallista tukevammin. Nostelin pari lusikallista kermavaahtoa annoskuppeihin ja ripottelin suklaalastuja päällimmäksi. 

Jälkiruoka oli vähintäänkin erikoinen kokemus. Kun otti huolellisesti jokaista kerrosta lusikkaan, maku oli hyvä, joskin raskas. Täytteen aavistuksenomainen suolaisuus sopi jännästi keksipohjan kaakaon makuun ja pinnan lähes raikas kermavaahto tasapainotti lusikallisen johonkin, josta saattoi sanoa pitävänsä. Jos olisin tehnyt jälkiruoan niistä aineksista, joista alkuperäinen oli tehty, lopputulos olisi ollut varmasti jotain muuta. Pienempi annos olisi ollut parempi, vaikka nytkin annos oli minikokoinen.

Lisätietona: usein amerikkalaisissa blogeissa kerrotaan, minkä firman astioista ruoka on syöty. Minä tahdon tehdä nyt saman: maapähkinävoijuustokakku syötiin Havin kynttiläkupeista! Niitä siunaantui talven aikana monia ja huolellisen pesun ja puunauksen jälkeen olen käyttänyt niitä ruoka-astioina. Jos niin ei saa tehdä, voin aina sanoa, että narrasin.


sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Paistettua puukenkää, eiku Dutch Babies

Tänään ajetaan Amstel Gold Race, 256,5 km hollantilaisia teitä. Mukana ovat Schleckin veljekset, Andy ja Frank, joita en ole vielä juuri tälle keväälle kisoissa ehtinyt näkemäänkään. Iltapäivälle on siis tiedossa sadepäivään sopivaa puuhaa, pyöräilyn katsomista. Tosin siihen ei tässä taloudessa tarvita sadepäivää, aurinkoisena päivänä viritetään kaihtimia niin, että televisiokuva näkyy kunnolla. 

Tietouteni Hollannista  on vähintäänkin puutteellista, jollei olematonta. Kouluajoilta tietysti muistan koulukirjojen lukuisat (jopa) värikuvat tulppaaneista ja tuulimyllyistä, sekä puukengistä. Emme ole matkailleet Hollannissa joitakin läpiajoja lukuunottamatta ja siitäkin on kauan. Muistelen, että jollakin leirialueella oli mahtava leikkipaikka siihen aikaan pienille pojillemme, mutta sekin saattoi olla Belgiassa. Ruokapuoli on myös melkoisen hatarilla kantimilla, mutta onneksi on internet. Puoli tuntia haahuiltuani minulla oli jopa mistä valita, mitä tulisi päivän hollantilaisappeeseen. Aluksi tuumin valmistaa jälkiruokaa hollantilaiseen tapaan, mutta hieman enemmän luettuani ymmärsin valintani kohteen olevan selkeämmin aamiaisruokaa, kuin jälkiruokaa. Niinpä Ducth Babies for my babies! Ja minullekin vähän. 

Olimme illalla sopineet jälkeläisten kanssa, että aamiainen olisi kello kymmenen. Se on hyvä aika viikonloppunakin nousta tuohon homo sapiensille tyypilliseen pystyasentoon. Meillä toinen nuorista on arkiaamuisin kyllä kerkeästi ylhäällä, enkä ymmärrä kuinka hän pystyy säätämään itsensä niin hyvin viikonpäivien mukaan. Viikonloppuna hän nukkuisi vaikka kolmeen iltapäivällä (on kokeiltu). Hyvä taito. Toinen nuorista sen sijaan on aamunvirkku aina ja on itselleen närkästynyt, jos nukkuu pitkään, menee hyvää aikaa hukkaan. 

Valikoin käänteiskiireissäni (olin herännyt aikaisin, kuten aina) ohjetta foodgawkerin kautta laittamalla aluksi hakuun pelkän sanan dutch ja sieltähän alkoi tulla ohjetta jos jonkunlaista. Ensimmäisenä silmiini osui pulla tai sämpylä, jonka pinta näytti ikävästi pakanamaan kartalta tai muuten epäonnistuneelta. Mutta kun ohjeita oli monta peräjälkeen, ymmärsin että tässä oli juuri onnistuttu ja päästy haluttuun lopputulokseen. Esimerkiksi Ambikas Kitchen-blogissa oli leivottu näitä ratkenneita leipiä, osana Daring Baker-haastetta. Oletteko tutustuneet tuohon blogrolliin? On olemassa myös Daring Cooks-blogroll. On hauska seurata, miten erilaiset ruoat ovat "daring" muitten mielestä ja millaisiin tuloksiin blogeissa on päästy. 

En tahtonut alkaa leipomispuuhiin tänä aamuna vaan valitsin ruokalajiksi siis Dutch baby pancaken, joka on ymmärtääkseni sama asia kuin Pannekoek, jolla nimellä on lievä savolainen  kaeku. Koska sain jäljitettyä riittävällä tarkkuudella mitä tässä nyt aiotaan kokkailla, palasin amerikkalaisiin blogeihin. Joskus kyllä käy niin, ettei heidän näkökulmastaan ulkomaalaisella ruoalla ole lopputuloksessa muuta alkuperäistä kuin nimi, mutta nyt ei käyne niin, sen verran tarkalla silmällä tiirailin ohjeita.

Käytin neuvonantajana Karmic Kitchen-blogin ohjetta. Olen tainnut ennenkin vierailla tuossa blogissa. Mukavan näköinen kaikkiaan! Koska itselle vieraan ohjeen kanssa on viisasta aina nostaa kerrointa, päätin heti tehdä kahdenlaista babya. Ja teinkin loppujen lopuksi kolmenlaista. Etsin kaikki talouden valurautapannut esille ja esisovittelin (kuinka älysinkään?) niitä uuniin, että varmasti mahtuisivat. Käytössäni oli kaksi pientä blinipannua ja keskikokoinen paistinpannu. Viimemainitussa on puinen kahva, mutta muistin jostain kuulleeni vinkin, että sitäkin voi käyttää uunissa, kunhan ensin liottaa vartta hetken vedessä ja käärii sen märkänä folioon. Näin tekemään, piti vähän viritellä painavaa pannua alassuin vesiastiaan, sillä en halunnut kastella hyvässä rasvassa ollutta pannua tässä vaiheessa upottamalla sitä kokonaan veteen. 

Kuumensin uunin 200 asteeseen. Asetin pannut uuniin kuumenemaan. Kolmeen astiaan, joista kaksi oli noin 12 senttistä halkaisijaltaan ja isoin noin 20 senttiä, tarvittiin taikina, johon tuli:
  • 2,5 dl venhäjauhoja
  • 2,5 dl maitoa
  • 4 kananmunaa
  • eikä sitten muuta
  • paitsi lusikallinen voita/pannu
  • täytteitä, jos niitä haluaa
Sekoitin  ainekset tasaiseksi taikinaksi. Nostin pannut uunista kuumuutta kestävälle alustalle ja laitoin pannuille lusikallisen voita, isoimmalle pannulle kaksi. Voi suli heti ja kääntelin pannuja niin, että voi levisi reunoille asti. Kaadoin taikinan tasan pannujen kesken, sitä tuli noin sentin puolentoista kerros pohjalle. Toiseen pienistä pannuista nostin kaksi suikaletta pekonia, yritin saada ne pannun reunoille, keskelle rikoin yhden kananmunan. Toiseen pienistä pannuista ripottelin mustikoita ja isoimpaan pannuun vadelmia. Nostin pannut etukäteissuunnitelman mukaiseen positioon uuniin ja paistoin pannukakkuja noin 30-35 minuuttia. Aluksi ne eivät näyttäneet innostuvan kuumuudesta, mutta jossakin lähellä puolta tuntia pannukakkujen reunat alkoivat iloisesti nousta ja pullistua. Kokeilin 35 minuutin kohdalla paistinlastalla isoimman pannakakun reunaa ja pannukakku oli mukavasti irti pannusta ja kypsä. Varoen nostin pannukakut uunista ja aloin kuvata niitä. 
Kuvasin ensin pekonipannarin ja mustikkaisen. Päästessäni vadelmaiseen asti, se oli ehtinyt jo menettää pulleat reunansa. Luulen, että pannun pyöreä reuna antoi pannukakun valua kasaan uunistaoton jälkeen nopeammin, kuin suorareunaisten blinipannujen. Yhtäkaikki, jokainen pannukakku oli mahtavan makuinen, oikein hemmotteluaamiainen kaikkiaan. Pitää hommata lisää noita blinipannuja, niitä mahtuisi ainakin neljä uuniin, ellei kuusikin. Olisi hauska tehdä erilaisia makuja. 

Ohjeissa korostettiin sitä, että taikinaan ei tule lainkaan sokeria, joten se sinällään sopii hyvin makeaksi ja suolaiseksi viriteltäväksi erilaisin täyttein. Makeisiin kehotettiin sirottelemaan runsaasti tomusokeria heti uunista ottamisen jälkeen, jotta sokeri alkaisi sulaa kuumalla pinnalla.  Kokonaan ilman täytteitäkin pannukakku olisi varmasti herkullinen, aina voisi laittaa haluamaansa hilloa tai hedelmäpaloja päälle, jos siltä tuntuisi. Pannekoek on varmaan sukua Yorkshire puddingille, vai mitä luulette?
 



lauantai 14. huhtikuuta 2012

Ras el hanout

Olen ehkä aikaisemminkin maininnut, ettei kärsivällisyys kuulu hyveisiini. Voisi jopa sanoa, että olen malttamaton, kun saan jotain päähäni. Tässä taannoin tahdoin tehdä ruokaa taginella ja samana aamuna kävin jo ostamassa sellaisen. Jollei kaupassa olisi ollut taginea ostettavaksi, olisin luultavasti alkanut tuumia, että miten sitä keramiikkaa valmistettiinkaan. Onnekseni en joutunut niihin hommiin. 

Kyse ei ole kuitenkaan vain kärsimättömyydestä haluamieni asioiden suhteen, usein on kyse siitä(kin), etteivät kauppojen valikoimat ole parhaat mahdolliset täällä, missä asustamme. Kolmas (ilmeinen) mahdollisuus on se, etten tiedä mistä etsiä. Ja sitten astuu esiin se neljäs tekijä: tahdon itse kokeilla. Joskus voi käydä niinkin, etten edes viitsiydy etsimään jotain tuotetta, vaan ryhdyn heti kokeilemaan. Seuraavalla kauppareissulla silmiini osuu  pakettiauton kokoinen pino kyseistä tuotetta. Pino on ollut kaupassa iät ajat, en vain ole sitä huomannut.

Nyt kun olen jo ansioitunut (taas se kissanhäntä tuossa kiemurtelee yläilmoja kohti) marokkolaisruoan valmistaja, pitää minulla tietysti olla oma kotoinen mausteseokseni, ras el hanout à la Campasimpukka. En löytänyt kaupoista valmista seosta, vaikka etsin ainakin kolme minuuttia. Kammenpyörittäjän hienosti järjestämästä maustevalikoimasta löytyi monta seokseen tulevaa maustetta ja aikoinaan työnantajalta joululahjaksi saatu kahvimylly (jolla ei pavuista tee muuta kuin silppua) pääsi tositoimiin. Olisin mielelläni käyttänyt suurta painavaa kivimorttelia, mutta pahus, minulla ei ole sellaista! Blogissa, josta otin viitteet käyttämiini mausteisiin mainittiin hauskasti, että pääsyy suuren morttelin käyttämiseen oli se, että saattoi tuntea itsensä oikein kunnon foodieksi. Tein kättelyssä lukuvirheen ja aloin mitata aineksia ruokalusikalla teelusikan sijaan, mutta vahinkohan oli vain monistuminen. Mittasin astiaan seuraavat mausteet (halutessasi moderaatimman annoksen, käytä niitä teelusikallisia):
  • 3 rkl mustapippureita
  • 2 rkl jauhettua inkivääriä
  • 2 rkl kuminan siemeniä (näitä meillä ei ollut)
  • 1 rkl jauhettua kuminaa
  • 2 rkl jauhettua muskottipähkinää
  • 1 rkl korianterin siemeniä
  • 2 rkl jauhettua kanelia
  • 1 rkl jauhettua paprikaa
  • 1 rkl jauhettua kardemummaa
  • 1,5 rkl kurkumaa
  • 1 rkl chilihiutaleita
  • 0,25 rkl kuivattuja neilikoita
  • 2 rkl karkeaa merisuolaa
Koska siis mittasin aineita tolkun verran, minun piti jauhaa niitä erissä kahvimyllyssä, jonka kävin kaivamassa varaston kirpparille menossa olevista tavaroista. Olin ylpeä, ettei minun tarvinnut soittaa pitkin Saksan moottoritietä paahtavalle Kammenpyörittäjälle, että kulta missä se vanha kahvimylly on, vaan löysin sen aivan itse! Lusikoin noin kolme ruokalusikallista karkeasti sekoiteltua mausteseosta myllyyn ja annoin hyrrätä, välillä vähän ravistelin myllyä. Kovimmat mausteet eivät vielä tästä lannistuneet, vaan jäivät siivilään, jonka läpi sirotin jauheen astiaan. Palautin niskuroitsijat myllyyn saamaan kyytiä uuden erän kanssa. Kun koko satsi oli saatu jauhettua, jäi jäljelle noin puoli desiä karkeampaa ainesta, karkeudeltaan kuten pippurimyllystä jauhettu pippuri. Tämän karkeamman osan laitoin pieneen sievään mortteliini ja leikin wannabe-foodieta sen minkä jaksoin, en kyllä saanut mausteita juurikaan enää hienommaksi. Sekoitin ne kuitenkin jauhemaiseen osaan mukaan. Tuoksu oli kyllä mahtava, niin aromaattinen, että se laittoi minut aivastelemaan useita kertoja.

Säilöin puolet mausteseoksesta sormisuolan loputtua virattomaksi jääneeseen purkkiin ja loput tiiviisti suljettavaan pussiin. Piakkoin haluan tehdä taas ruokaa taginella ja kokeilla tätä mausteseostani. En välttämättä voi tehdä sitä enää koskaan lisää, sillä taisin rikkoa myllyn. Se intoutui vain hyrräämään, eikä totellut virtanappulaa. Onneksi johdon irrotus sentään tepsi. Voi olla, että perheen sähkölaitevastaava voi tehdä sille jotain. Hyvä, ettei mylly käynyt kaupaksi kirpparilla, joku olisi voinut pettyä ensimmäisellä käyttökerralla. Postauksen alussa kehuskelin omaperäisellä mausteseoksella Campasimpukan tapaan, sitä edustakoon se, ettei meillä ollut niitä kuminan siemeniä!

torstai 12. huhtikuuta 2012

Onko pakko paistaa? Paras taikina ikinä!


En ole taloudellisin emäntä ja saatan unohtaa jääkaappiin tuotteita (esimerkiksi mämmiä, kuten Nannalle hänen ansiokkaan mämmipostauksensa kommenttilaatikossa tunnustin) liian pitkäksi aikaa. Nyt niin ei käynyt, vaan käytin viimeistä marjaa myöten ennen pääsiäistä ostamani kauniit ulkomaiset marjat. Olen käyttänyt niitä kypsennettäviin jälkiruokiin ja joskus varovaisuutta uhmaten laittanut jokusen koristeeksikin. Jäljellä oli muutama mansikka ja pensasmustikka. Koska olisin tänään laajalti paheksuttu uraäiti pullantuoksuisen kotiäidin sijaan (lue: teinit onnessaan, kun äiti menee iltavuoroon ja saavat olla illan keskenään), tahdoin hemmotella pitkäkoipisia poikiani jälkiruoalla. Päivällisekseen lämmittäisivät eilisen taginen loput ja heitä varmasti ilahduttaisi pehmoisa marjapiirakka.

Löysin The Wimpy Vegetarian-blogista ohjeen, johon saisin myös unohduksen rajamailla häilyvän jogurttipurkillisenkin upotettua. Kas näin muutuinkin lapsensa hylkäävästä uraohjuksesta taloudelliseksi äidiksi, kätevää. Kuka sen kissan hännän nostikaan?

Tavallisesti en niin välitä taikinoista, en napostele piparitaikinaa niin, että uunin saa sittenkin kääntää nollille enkä ole nenä suklaassa mokkapaloja tehdessäni. Nyt kuitenkin osui kohdalle taikina, joka oli niin tolkuttoman hyvänmakuista, että teki mieli syödä se sellaisenaan ja tiskata jäljet vähin äänin. Täällä kukaan mitään ole aikonutkaan leipoa. En ole ihan varma, johtuiko mahtava maku niin hienosta ainesosien suhteesta vai meninkö pienillä muutoksillani vielä parantamaan sitä. Edellisen kappaleen linkistä löytyy, kuinka bloggaaja oli piirakan valmistanut. Alla kuten minä sen tein.
  • 3,5 dl vehnäjauhoja
  • 1,5 tl leivinjauhetta
  • 0,5 tl suolaa
  • 75 g voita (käytin noin puolet ja puolet voita ja gheetä)
  • 1,8 dl sokeria
  • 1 suuri kananmuna
  • 1 purkki bulgarianjogurttia
  • 2 rkl maitoa (unohdin)
  • 1 rkl vaniljauutetta
  • puolikkaan sitruunan mehu
  • 1,5 rkl ruokosokeria pinnalle (unohdin, taas)
Kuumensin uunin 180 asteeseen. Voitelin 25 senttisen piirakkavuoan. Mittasin jauhot, leivinjauheen ja suolan kulhoon ja sekoitin. Mittasin voin ja gheen (halusin käyttää purkin loppuun, ghee sivumennen sanoen kesti mainiosti huoneenlämmössä tämän kuukauden, jonka aikaa sitä riitti) toiseen kulhoon, leikkelin voin pieniksi kuutioiksi. Lisäsin kulhoon sokerin ja vatkasin sähkövatkaimella tavoitellen sitä fluffya rakennetta, joka edelleen on minulle arvoitus. 

Seuraavaksi lisäsin kulhoon vaniljauutteen, sitruunamehun, kananmunan ja jogurtin (ja se maito olisi tullut tässä kohtaa, jos olisin sen muistanut). Vatkasin seosta muutaman minuutin. Viimeiseksi lisäsin jauhot ja sekotin varovasti taikinan tasaiseksi. Siitä tuli aika tanakkaa, mutten usko unohtamani maidon olleen aivan välttämätön, sillä jogurttia oli hieman alkuperäistä ohjetta enemmän.

Levitin töpäkän taikinan vuoan pohjalle ja asettelin taikinaan pikkuisen upottaen mansikoita ja mustikoita. Paistoin piirakkaa noin 50 minuuttia. Se unohtunut sokeri olisi varmaan tehnyt pinnan kivan kullankeltaiseksi. Piirakka oli pehmeää ja vähän kirpakkaa, jogurtista ja sitruunasta johtuen. Ja olin maistavinani gheen toffeen häivähdyksenkin. Olin juuri tuomassa kuvaustarvikkeita sisälle terassilta, kun iäkkäämpi teini tuli koulusta kotiin paljon aiemmin kuin olin kuvitellut. Siinä oli enemmän kuin lähellä, että teekupillinen ja piirakka-annos olisi päätynyt lattialle säpäleiksi ja sotkuksi. Hallitsin kuitenkin säikähtäneen vartaloni täydellisesti ja annos päätyi samantien maisteluun saaden hyväksyvän peukunnoston.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Tagine numero 2


On tulossa päiviä, jolloin keittiötoimiin ei ole aikaa tai ketään edes kokkaamassa, joten ajattelin muhevan pataruoan olevan paikallaan. Sellaisen, joka ei ole moksiskaan lämmittämisestä, jollei jopa parane siitä. Eteisessä olin kompastua varastoon menossa olevaan tagineen (olen kyllä ajatellut jo minne se sijoitetaan ja suunniteltuhan on jo puoliksi tehty, eikö niin?), joten pikaisella kauppareissulla ostin muhevat naudan paistipalat. 

Lammastaginen ohjetta etsiessäni osui silmääni monta beef taginea, joten sellaista sitten tänään. Ja koska minulla oli alla jo mittava yhden kerran kokemus, ei ohjeita enää tarvittukaan, paitsi sen verran, että kurkkasin mitä kaikkia mausteita voisikaan lisätä pataani. Tämä oli höllänä ohjenuoranani, kun rupesin käymään läpi Kammenpyörittäjän taannoin siivoamia maustevarastojamme. Voin sanoa kokemuksen rintaäänellä, että aakkostaminen helpottaa löytämistä, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Kokeilkaa, olen varma, ettei tämmöinen ole kenellekään tullut mieleenkään! Vakavasti puhuen, on hyvä, että mausteet ovat jonkunlaisessa ruodussa, ei ole järkevää, että eripuolilta maustekaappeja löytyy useita avattuja kurkumapusseja tai jämiä kanelista, ties miltä ajalta. Kokosin seuraavanlaisia (ohjeenmukaisia ja muuten vain) mausteita kuppiin:
  • 1 tl jauhettua kurkumaa
  • 1 tl jauhettua inkivääriä
  • 1 tl kuivattua kuminaa
  • 1 tl pimentonia
  • 1 iso kanelitanko
  • 5 kuivattua neilikkaa
  • 3 kuivattua laakerinlehteä
  • suolaa ja pippuria
Muutoin käytin:
  • 1 iso punasipuli
  • 1 kevätsipuli paloina
  • 5 pientä valkosipulinkynttä
  • puolikas punaista suippopaprikaa suikaleina
  • 2 suurta tomaattia kuutioina
  • oliiviöljyä paistamiseen
  • 1 kg naudanpaistia suupalan kokoisiksi kuutioiksi leikattuna
  • 3 dl vettä
Kuumensin 3 rkl oliiviöljyä valurautapadassa ja leikkasin kuumenemista odottaessani sipulin ja kevätsipulin viipaleiksi. Paistoin sipuleita ja valkosipulia padassa varoen polttamasta niitä. Kun ne olivat mukavasti pehmenneet, siirsin ne taginen alaosaan. Kuumensin padassa taas tilkkasen oliiviöljyä ja kumosin mausteet sinne heräämään  henkiin. Hetkisen kuluttua lisäsin pataan jo aiemmin kuutioiksi leikkaamani lihan kahdessa erässä (ensimmäinen erä imaisi melkein kaikki mausteet itseensä, mutta arvelin uunin ja hauduttamisen tasoittelevan maut) ja paistelin pinnat kiinni. Nostin lihat tagineen sipulisilpun päälle. Kumosin pataan tomaatit ja paprikan ja pyörittelin niitä lopuissa öljyssä ja mausteissa muutaman minuutin ja kokosin ne tagineen päälimmäiseksi. Kaadoin pataan vettä ja raaputtelin kaikki makuaineet veteen, ennen kuin kaadoin maustuneen veden tagineen. Lihat peittyivät haudutusliemeen vähän yli puoleen väliin. Arvelin tomaatin ja paprikan vielä luovuttavan kosteuttaan pataan ja kurkistaisin myöhemmin kannen alle ja lisäisin vettä, jos vaikuttaisin liian kuivakalta. 

Nostin taginen alaosan paperilla suojatun pellin päälle 150 asteiseksi lämmitettyyn uuniin ja asetin suipon kannen päälle. Korkea kansi vaatii sen, että pelti on sijoitettu aivan uunin alimmalle tasolle. Puolentoista tunnin kuluttua nostin padan varovasti uunista ja kääntelin hieman lihoja, nestettä ei tarvinnut lisätä. Lihat eivät vielä olleet mureita ja suolaakin ne tarvitsivat vähäsen. Toisen puolitoistatuntisen kuluttua lihapata oli mureaa ja aromaattisen muhevaa. Ennen tarjoilua paahdoin muutaman pinjansiemenen ja silppusin tuoretta ruohosipulia padan päälle koristeluksi. Lautasille asetellessa puristimme vielä hieman appelsiinimehua kirpakoittamaan annosta. Pataa syötiin tänään riisin kanssa. Vasta ruoan ollessa jo aivan valmista muistin säilötyt sitruunani, sellaisenkin olisin viipaloinut pataan, jos vain olisin muistanut. Emme ole vielä kovin tottuneita tällaiseen makumaailmaan. Nuorempi teini kertoi kotiin tullessaan, että meillä tuoksui aivan joululta  eikä se ihme ollutkaan, kun muisteli, mitä kaikkea pataan päätyi.


sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Ankkaconfit ja pommes duchesse Paris-Roubaixin kunniaksi


Tänä vuonna Paris-Roubaix, Pohjoisen Helvetti sattui kisakalenterissa katsojaystävälliseen pääsiäissunnuntaihin. Ilahtuneena huomasimme jo useita päiviä sitten, että kilpailusta olisi pitkä lähetys Eurosportilla. Iltapäivä tulisi menemään leppoisasti kisaa seuratessa ja niin ollen ruoan olisi hyvä olla itsekseen valmistuva. Ihan niin pitkälle ei meidänkään keittiössämme ole päästy, kyllä valmisteluja sentään tarvittaisiin. Ranskalaisen klassikkokisan vuoksi kallistuin ajatukseen ranskalaistyyppisestä päivällisestä. 

Pääsiäisen karitsa oli jo makumuistoina mielessä, luina kompostissa ja liemenä pakastimessa, joten olisikin jonkun aivan muun vuoro. Joitakin viikkoja sitten kokeilin ankkaa uunissa. En silloin onnistunut aivan nappiin, joten olin tyytyväinen, että germaanimarketista lähti samalla ostosreissulla mukaan neljä ankankoipea. Sellaisia kokeilin joulun alla tähän tapaan ja silloinkin jäin miettimään, että mitä olisi pitänyt tehdä toisin.

Muistin, että Riikka valmisti ostoryntäysankankoipia tässä taannoin ja meninkin katsomaan, miten hän sen teki. Otin osviittaa häneltä ja täältä, toimin kutakuinkin sinnepäin ja vähän niinkuin he. Sovelsin myös hieman. Voi olla, että vaikutin sekopäiseltä, kun vapaapäivän aamuna kello kahdeksan jo pilkoin sipulia esiliina yöpuvun suojana. Vaikutelmaa käänteishälventääkseni tunnustan ajatelleeni ankankoipia jo tuntia paria aikaisemmin ja miettineeni, että jokohan ne pitäisi käydä nostamassa jääkaapista pöydälle. 

Ankanrasva on kuulunut keittiöömme reilun vuoden verran,  Rick Stein käytti sitä jossain Ranska-aiheisessa sarjassaan perunoiden paistamiseen ja ryhdyin välittömästi himoitsemaan tuota herkkua omallekin pannulleni. DeliDeli Hakaniemen hallissa myy ankanrasvaa ja ensimmäiset purkkini tilasin heiltä netin kautta.

Muun perheen vielä katsellessa unia, minä aloittelin päivällispuuhat. Valmistin ensin mausteseoksen ankankoiville, jotka olin edellisenä päivänä ottanut jääkaappiin sulamaan. Seokseen tuli:
  • 2 rkl suolaa (puolikas lusikallinen/koipi, suolaa pyyhittäisiin marinoitumisen jälkeen pois)
  • 1 sipuli ohuina viipaleina
  • 5-6 valkosipulinkynttä ohuina viipaleina
  • 2 suurta tuoretta laakerinlehteä (edelleen se talvella ostettu laakeri voi ikkunalla hyvin)
  • 3 oksaa tuoretta timjamia
Kuivasin ankankoivet paperilla ja taputtelin mausteseoksen joka puolille koipia mahdollisimman tasaisesti. Asetin koivet muoviseen tiiviisti suljettavaan rasiaan ja laitoin jääkaappiin maustumaan noin kahdeksi tunniksi.

Kuumensin uunin 200 asteeseen. Asettelin ankankoivet valurautapataan sopuisasti. Sitä ennen pyyhin niitä vähän, ylimääräisiä suolakiteitä pois. Kaadoin päälle kaksi peltipurkillista ankanrasvaa, niin että koivet peittyivät kokonaan rasvaan. Puikkasin pari laakerinlehteä ja valkosipulin loput (viimeinen valkosipuli syksyn markkinoilta ostetusta letistä)  joukkoon ja nostin kannella peitetyn padan uunipellin päälle uuniin. Puolen tunnin kuluttua laskin lämpötilan 120 asteeseen ja sitten koivet viihtyivät uunissa viisi ja puoli tuntia. Tuoksu alkoi leijailla keittiössä parin tunnin jälkeen.

Lisäkkeeksi halusin jotain ranskalaista alkuperää olevaa. Muistelin, että  pursotettavat perunakeot olisivat ranskalaisen keittiön lahja maailmalle. Nimeltään nämä ovat pommes duchesse. Höyrytin pienen kattilallisen puikulaperunoita ja puristin ne perunapuristimella perunalumeksi. Notkistin perunamassaa reilulla desillä maitoa ja 50 grammalla voita. Maustoin seoksen muskottipähkinällä, suolalla ja pippurilla. Lisäsin seokseen yhden kananmunan ja yhden erotetun keltuaisen kevyesti yhteen vatkattuna. Massa oli sopivan paksua pursotettavaksi. Lusikoin massan pursotuspussiin, johon olin virittänyt isohkon tähtisuuttimen (en tiedä näiden vempeleiden nimiä, jossain blogissa puhuttiin nimestä star tip). Pursotin seosta leivinpaperin päälle öljytylle uunipellille ja osan voideltuihin annoskulhoihin. Valutin kunkin kekosen päälle teelusikallisen sulatettua voita. Kuumensin uunin 240 asteeseen grillivastuksella koipien pinnan rapeuttamiseen ja samaan kuumuuteen nostin perunahuippuset. Paistoin niitä noin 15 minuuttia, kunnes pinta oli kauniin kullanvärinen. Lisäke toimi oikein hyvin. Luin, että näitä perunalisäkkeitä voi pakastaa. Ensin jäädytetään ne pellillä irti toisistaan ja kun ne ovat jäässä, ne voi nostella rasiaan ja käyttää sieltä. Annetaan ensin tunnin verran sulaa pellillä ennen loppupaistoa.

Ankka oli aivan suloisen pehmeää ja maukasta. Pelkäsin vähän ylisuolautumista, sillä käytin hienojakoista suolaa ohjeen karkean sijasta, enkä niin ollen saanut paljonkaan poispyyhityksi ennen rasvakylpyä. Grillivastus rapeutti nahkan ja liha irtosi luista vain haarukkaa näyttämällä. Nyt voin sanoa, että onnistuin ankanvalmistamisessa mainiosti. Pommes duchesse oli myös hyvää ja ilmavaa, annoskupeissa tehtyjä emme jaksaneet nyt syödä, mutta kokeilen huomenna niiden lämmittämistä. Käytetyn ankanrasvan siivilöimme ja jäähdytimme mahdollista toista käyttökertaa varten.

Paris-Roubaixin voittoon polki majesteettisen upeasti Tom Boonen Omega Pharma-Quick Step-tallista. Ranskalaiset maisemat näyttivät kauniin vihreiltä, katsojia oli paljon matkan varralla. Tuntuu mukavalta ajatella, että alle kuukauden kuluttua olemme itse Giron etappien varressa hihkumassa ja ajajia bongaamassa!

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Lankalauantain jälkiruoka - clafoutis

Huomisen ruokasuunnitelmat varaavat uunin melkein koko päiväksi, joten teinkin jälkiruokaa jo tänään, toivon mukaan se on hyvää huomennakin. Sunnuntaina ajetaan "Pohjoisen helvetti",  Paris-Roubaix-kisa, josta on pitkä lähetys Eurosportilla. Sen kunniaksi syömme huomenna ankkaa ranskalaiseen tapaan. Tämän päivän jälkiruoka on nimeltään clafoutis, johon käytin kauniita tuontimarjoja. Tässä ne ovat ihan paikallaan, koska marjat kypsennetään uunissa. 

Otin ohjeen mukavasta Baker wanabe-blogista. Keräilin foodgawkerin suosikkikansiooni monia ohjeita, mutta päädyin kokeilemaan tätä. Lämmitin uunin 180 asteeseen. Voitelin piirakkavuoan ja neljä pientä annosvuokaa. Asettelin vuokiin pensasmustikoita, mansikoita ja vadelmia. Taikinaan tarvitsin:
  • 4 kananmunaa 
  • 2,4 dl sokeria
  • 2,4 dl vehnäjauhoja
  • 3,5 dl maitoa
Vatkasin munat ja sokerin vaahdoksi. Lisäsin jauhot sirotellen ja sekoitin ne vaahtoon. Viimeiseksi kaadoin mukaan maidon ja sekoittelin taikinan tasaiseksi. Kaadoin taikinaa vuokiin marjojen päälle ja paistoin vuokia noin 40 minuuttia, kunnes pinta oli saanut väriä ja koostumus oli joustavan kiinteä. Annoin jäähtyä muutamia minuutteja, siivilöin päälle tomusokeria ja kutsuin perheen maistamaan. Rakenne oli jotain pannukakun ja piirakan väliltä, hyvää. Marjat antautuivat uunissa hyvän makeiksi. Pienet annokset kypsyivät samassa ajassa, kuin iso vuoallinen. Pienissä kupeissa taikinaa oli noin kaksi kertaa niin "korkealle" kuin piirakkavuoassa.


perjantai 6. huhtikuuta 2012

Pitkäperjantain karitsankare


Kaupassa käynti juhlapyhien alla on välillä lähes tuskaa. Ennakoivasti sujahdimme pääsiäisostoksille jo keskiviikkona alkuillasta. Marketissa oli liha- ja kalatiskit viritetty parhaimmilleen, eikä vielä tarvinut tungeksia. Työkiireet ovat estäneet minua osallistumasta perheen ruokintaan koko viikon, mutta kotivahvistus kyllä huolehtii pötyä pöytään. Välillä tuntuu, että pitäisikö töistä tullessa odottaa aivan tohveleita tuotavaksi, ainakin kysymystä: "Miten työpäiväsi meni, rakas?" Nyt minulla on vapaata muutama päivä ja ajatukseni askaroivat ruoan ympärillä lähes koko ajan. 

Keskiviikkoinen kauppareissumme tuotti tulosta sen verran, että eilen söimme loimutettua lohta. Ilta oli jo niin pitkällä ja pimenemässä kotiin tullessani, ettei herkun kuvaaminen enää ollut ajankohtaista, mutta siitä pitää kyllä tehdä postaus, kun seuraava loimutuskerta on käsillä. Pitkäperjantain päivälliseksi valitsimme karitsankaretta, sillä iloksemme lihatiskistä löytyi karetta ilman vakiomarinadia. Ostimme kolme karetta, joissa jokaisessa oli 6-7 luuta. Lihat viihtyivät jääkaapin nollalaatikossa tähän aamuun asti. 

Ohjetta etsin ensin kotimaisista blogeista, mutten sentään koskenut lukuisiin keittokirjoihini. Siitä minulla on vähän huono omatunto. Minulla on todella paljon keittokirjoja, enkä juuri koskaan hyödynnä niitä oikeasti. Ainoastaan tietyt leivonta -ja jouluruokaohjeet tulee uskollisesti katsottua kirjoista, jotka osaavat jo aueta oikeilta kohdilta. Luen keittokirjojani kuin kaunokirjallisuutta ja ihailen taidokkaita kuvia, mutta oikeasti lautasille päätyy yhä useammin ruokaa blogien ohjeiden mukaan. Onhan se toisaalta niinkin, että usein blogeissa on hyödynnetty ohjeita hienoista keittokirjoista, joten sitä kautta minäkin niitä käytän.

Tällä kertaa otin ohjeen täältä, noudatin sitä melkoisen uskollisesti. Blogiin löysin foodgawkerin kautta. Minulla alkaa olla siellä jo aika mukava suosikkiohjeiden kokoelma, etenkin jälkiruokia. 

Päivällisen osia oli kolme, paahdetut peruna- ja sipuliviipaleet, uunissa paistettu karitsankare ja uunitetut tomaatit. Aluksi valmistin yrttitahnan, johon mukailtuna tuli:
  • 4 rkl tuoretta timjamia ja rosmariinia hienoksi hakattuna
  • 2 rkl valkosipulimurskaa
  • 5 rkl oliiviöljyä
  • suolaa ja pippuria
Kuumensin uunin 200 asteeseen. Sekoitin kaikki ainekset kupissa sekaisin, tästä annoksesta tuli riittää kaikkien osioiden maustamiseen. Valmistelin seuraavaksi tomaatteja uunia varten. Käytin ison rasiallisen pieniä terttutomaatteja, jotka laitoin pieneen lasivuokaan. Ripottelin maustetahnaa tomaattien päälle. Jätin vuoan odottamaan. 

Pesin 8 keskikokoista puikulaperunaa (koska muita lajikkeita ei ollut nyt kaapissa) enkä kuorinut niitä, koska arvelin herkän perunan rikkoutuvan, jos kuorisin sen. Leikkasin perunat pitkittäin noin puolen sentin viipaleisiin, samoin viipaloin kaksi keltasipulia, taas lajike sen vuoksi, että ohjeen salottisipuleita uupui taloudesta. 

Puhdistin kareista kalvot ja ylimääräistä rasvaa, ne olivat kyllä mukavan siisteiksi jo valmiiksi käsiteltyjä. Pippuroin ja suolasin ne ja paistoin niitä oliiviöljytilkassa muutamia minuutteja, kunnes saivat kauniin paistopinnan. Nostin kareet lauselle ja lisäsin pannulle hieman öljyä. Paistelin perunaviipaleita ja sipulia muutaman minuutin, kunnes ne saivat vähän väriä. Sekoitin joukkoon kolmanneksen yrttitahnaa ja pari ruokalusikallista vettä ja annoin seoksen vielä hieman hautua.  

Laitoin tomaatit vuoassaan uuniin. Toiseen, suurempaan vuokaan (joka sopii pienen kanssa vierekkäin uuniin) kumosin pannulta perunat ja sipulin. Sivelin kareet lopulla yrttitahnalla ja käärin luunpäät foliopalasiin. Nostin kareet perunoiden päälle ja tökkäsin paksuimpaan kareeseen lämpömittarin anturin. Vuoka päätyi uuniin tomaattien viereen. Asetin tavoitelämmöksi lihalle 60 astetta. Tähän päästiin alle puolessa tunnissa. Nostin kareet lämpöastiaan, jonka pohjalle olin viritellyt foliota, käärin lihat tiukasti folioon ja laitoin kannen astian päälle. Nostin uunin lämpötilan 230 asteeseen ja paistoin perunoita vielä hetkisen, kunnes ne olivat kypsiä, tomaatit olivat samassa ajassa kypsyneet ihanan pehmeiksi. 

Leikkasin kareet karitsatikkareiksi, niissä oli lupaava punertava sävy. Ja olivatpa ne meheviä, juuri parahultaisia! Huomenna on liemenkeittopäivä.