tiistai 31. toukokuuta 2011

Muutin minkä päätin!

Sushi on tietysti hyvää, joskus parempaa kuin suklaa, mutta en sittenkään ollut askartelufiiliksissä tänään, vaan omavaltaisesti muutin päivällissuunnitelmamme.  Pyysin kauppaan ehtivää hankkimaan silti lohta, sillä sää on mitä mainioin loimuttamiseen ja uudet perunatkin alkavat olla lähes kotimaisia (Ruotsi on tässä asiassa liikuttavan liki). Loimutamme useinkin kalaa, harvemmin tulee savustettua, vaikka onnistuessaan sekin on todella hyvää. Kalafileen käsittelytarve ostamisen jälkeen on melko vähäinen, riippuu toki siitä, mikä leikkaus fileessä on. Tässä pätee yksinkertainen muistisääntö: "A-luokka ei ole se paras". Eli mitä edemmäs mennään aakkosissa, sitä tarkemmin file on siivottu, E-luokassa ei ole nahkaakaan ja ruodot on poistettu ja evät saaneet  kyytiä. Nyt oli kyseessä ilmeisesti B, pystyruodot oli itse poistettava. Se käy helposti hyvillä tukevilla kalapinseteillä.

Ruodot on kätevämmät ottaa tässä vaiheessa pois, kuin kaivella niitä suustaan lautasen 
reunalle. Pinsettien lisäksi kalankäsittelyssä tarpeellisia välineitä ovat hyvä fileerausveitsi, kalapiikki ja -sakset. Saksilla menevät sujuvasti poikki evät ja reunan rasvat on helppo leikata pois.

kuolleen kalan kesyttäjät
Siistimisen jälkeen kala suolataan kevyesti karkealla merisuolalla, me lisäämme vähän tilliä ja soijakastiketta fileen päälle ja mausteet saavat imeytyä kalaan sen aikaa, kun tulia viritellään. Minun on myönnettävä, että olipa kalan loimuttaminen helppoa tai vaikeaa, minulla ei ole siitä käsitystä, sillä olen aina luimistellut tämän vaiheen ohitse vain tarjoamalla voi-vesiseoksen ja viinilasin loimuttajalle. Mutta kaksi isohkoa filettä kypsyy noin puolessa tunnissa, etenkin näin kesäisissä lämpötiloissa, talvella pakkasella homma ottaa enemmän aikaa. Rapeakuorisen ja sisältä pehmeäksi kypsyneen kalan kanssa lautaselle päätyy uusia perunoita ja salaattia, kasvihuoneessa voi taas käydä nipsimässä sieltä täältä jotain pientä vihreää ja samalla kehottaa kasveja terhakkaasti kasvamaan.

maanantai 30. toukokuuta 2011

Aamukammassa 33 piikkiä

Tänään en ole selannut keittokirjoja ja nettikin on saanut pitää ruokaohjesalaisuudet itsellään, en ole tarvinut yhtäkään italialaista ruokaohjetta. Se on pikkuisen haikeaakin ja tuntuu vähän kuin minut olisi jätetty oman onneni nojaan, nyt pitää päättää kaikki muukin ruoasta, kuin maa! Mutta enköhän minä pärjää (heh).

On kyllä mukava ajatella sitä, että 2.7. alkaa seuraava osuus ruokahaastetta ja aion toisella etapilla olla hieman järjestelmällisempi, miettiä ruokia etukäteen ja tehdä valmisteluita, niin että Ranska-teemaviikoista tulee vähän monipuolisempi. Olen ajatellut kirjoitella myös viinistä ja siideristä, mikseipä Ranskasta yleensäkin, maa on suosikkikohteemme, kun suuntamme ulkomaille. En osaa ranskaa muutamaa sanaa enempää enkä ole kokeillut kovin vaativia ranskalaisia ruokaohjeita, mutta kirjoja minulla ainakin riittää, vielä korkeampi pino, kuin Italiaa varten oli. Kirjojen rinnalla tärkeä, välillä nopeampi ja helpompikin, tapa etsiä sopivia ohjeita on kyllä sukeltaa hetkeksi nettiin.

Kesä tuntuu todella olevan jo täällä meilläkin, kaikki on ihanan vihreää. Uudessa kasvihuoneessamme pienet taimet osoittavat kotiutumisen merkkejä ja etenkin yrttejä voi jo poimia ruokiin. Aloitankin mielelläni ruoanlaittopuuhat sillä, että poimin sakset ja pienen korin mukaani ja menen katsomaan, mistä voisi jo leikata oksan tai lehden ilman, että kasviparka näyttää kynityltä. Olen ihastunut sileälehtiseen persiljaan ja rosmariiniin, niitä kumpaakin voi jo ottaa aika mukavasti, ruohosipuli on kaikkein runsain tällä hetkellä, se on äitini pohjoiselta kasvimaalta viime kesänä saatu puska, joka jo toukokuun alussa kasvoi ihan silmissä. Toivoakseni kesän edetessä saamme omasta kasvihuoneesta tomaatteja, kurkkuja, kesäkurpitsoita ja paljon yrttejä.

Meillä syödään sushia silloin tällöin, nyt alkaa edellisestä kerrasta olla aika kauan. Joten etsisken tähän makuhermoja kiusaamaan ja mielitekoa kasvattamaan pari sushikuvaa edellisiltä kerroilta. Ehkäpä ne kannustavat minut askartelutoimiin huomenna, perheen nuorison mielestä aina voisi olla sushipäivä!

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Pollo alla Diavolo ja rosat macaronit voittajan kunniaksi

Milanossa ajavat 28 asteen lämmössä viimeistä etappia, täällä meillä Suomessa on tuskin viittätoistakaan astetta lämmintä, vettäkin vihmoo. Mutta en antanut sen lannistaa, vaan Italia-ruokahaasteemme viimeisenä päivänä olen kokannut sekä ulkona, että sisällä. Innostusta ruoanvalintaan sain Sillä sipuli-blogin postauksista, joissa he olivat valmistaneet paholaisen kanaa (Pollo alla Diavolo) ja peruna-parsasalaattia.

Meilläpäin ei ole helppoa tai ehkä edes mahdollista hankkia luomukanaa, joten tyydyin belgialaisiin hoikkiin pakastekanoihin. Niitä ei ihan varmasti ollut lihotettu väkisin... Tänä aamuna harrastin kanaparkojen rusikointia Sillä sipulin Merituulin neuvojen mukaan, kanoissa oli kaulatkin tallella, ne katkesivat tukevilla saksilla ja toteutin evoluutiota tekemällä kanoista selkärangattomia. Lopullinen sinetti oli napakka rusautus, jolla kanat litistyivät halsteriin meneviksi. Marinoin kanoja öljyn, yrttien, suolan ja limen mehun sekoituksessa viitisen tuntia jääkaapissa. Halstereita löytyi taloudesta vain yksi, joten paketoin tiilen folioon ja käytin sitä toisen kanan painona grillissä. Avotulta ei ollut saatavilla, nuotiopaikkamme sai häädön uuden kasvihuoneen tieltä, eikä uutta kotia ole vielä osoitettu. Kanat kypsenivät luupuolelta ensin 20 minuuttia ja sitten lihapuolelta 25 minuuttia, mutta vähän vähempi olisi riittänyt kanojen hoikkuuden vuoksi.

Belgian terveisiä
Lisäkkeenä oli salaattia, johon paahdoin öljyttyjä uusia perunoita uunissa reilun puoli tuntia. Keräsin kasvihuoneesta erilaisia rehuja, joita jo raski ottaa, keitin kotimaisia parsoja (ensimmäiset kotimaiset bongattu!) muutamia minuutteja. Kippasin varret sitten kylmään veteen, jotta kypsyminen loppuu ja väri säilyy kirkkaana. Sekoitin kuumat perunat salaattiin vasta viime hetkellä ja pilkoin parsat pätkiksi, nuput ihan päällimäiseksi, "dekoratsiaa" kuten entinen puolalainen sanoi. Salaatinkastikkeen sekoitin öljytilkasta ja limemehusta, ripauksesta suolaa ja pippuria.

Kotimaisia herkkuja

Macaron-leivonnaiset ovat ilmeinen kiistakapula Italian ja Ranskan välillä, kumpi maa sen voikaan omia itselleen? Sain ystävältäni ohjeen, joka perustuu italialaiseen marenkiin. Ystäväni kannusti minua kokeilemaan ohjetta, vaikken ole koskaan aiemmin yrittänyt tehdä tätä ilmeisen kimuranttia leivonnaista.  Koska tunsin itseni edelleen rohkeaksi, päätin kokeilla, tarkoitus oli valmistaa rosanvärisiä leivonnaisia Alberton tulossa olevan voiton kunniaksi. Hyvä vinkki oli se, että lue ohje pariin kolmeen kertaan, kokoa kaikki ainekset ja välineet käden ulottuville ja henkäise syvään ennen kuin aloitat. Minulla ei ollutkaan tarpeeksi mantelijauhetta, mutta onneksi oli kokonaisia manteleita, pääsin kokeilemaan uuden Bamixini pähkinämyllyä, hyvin laite suoriutui manteleista.

sokerinkeittoa
  •  2,5 dl sokeria
  • 0,75 dl vettä
  • 3 valkuaista
Laitoin sokerin paksupohjaiseen kattilaan yhdessä veden kanssa, keitin seosta miedolla lämmöllä sekoittamatta 119 asteeseen, se vei kuparikattilassa noin 15 minuuttia. Mittasin sokerin lämpötilaa paistimittarilla, jonka olen todennut melko oikeaa näyttäväksi veden kiehumisella tarkistettuna. Samaan aikaan yleiskone vatkasi kolmea kananmunan valkuaista kuohkeaksi vaahdoksi ja minä-merkkinen keittiöväline sekoitti keskenään
  • 225 g mantelijauhetta
  • 3,75 dl tomusokeria
  • 2 valkuaista
  • haluttua elintarvikeväriä
Tässä tarvittiin jonkun verran voimaa, mantelijauhe tuntuu imevän tomusokerin itseensä ja karamelliväri upposi sekoitukseen, valkuaisetkin hävisivät massaan.

Kun sokeri oli halutussa lämpötilassa, kaadoin sen ohuena nauhana valkuaisvaahtoon yleiskoneen pyörittäessä massaa suurimmalla nopeudella. Tulos oli ihanan pehmeää ja vitivalkoista marenkia, jäähdytin seoksen antamalla yleiskoneen vatkata sitä pienemmällä nopeudella muutamia minuutteja.
 
Seuraava vaihe oli sekoittaa mantelijauheseokseen marenkia, lusikoin marenkia mukaan iso lusikallinen kerrallaan. Yritin pitää huolta, että koko massa tulee tasaiseksi hiertämällä sitä lusikalla kulhon reunoja myöten. Lisäsin myös väriä vähän lisää, että saisin rosan lopputuloksen.  Kun seos oli niin tasainen, kuin mahdollista, lapioin sen pursotinpussiin ja vapisevin käsin pursotin epätäydellisiä ympyröitä leivinpaperille, niitä tuli noin 30 kpl. Jostain luin vinkin, että peltiä napautetaan pöytään, jolloin massa tasaantuu ja toisekseen noudatin ystäväni neuvoa antaa pellillisten levätä noin 20 minuuttia ennen paistamista 150 asteessa noin 15 minuuttia.  Edelleen olin lukenut, että leivonnaisiin pitäisi tulla "jalka" ja olen melkoisen varma, että sellaisen, pienen tosin, sain aikaan! Pientä leivinpaperiin tarttumisen vikaa oli havaittavissa, mutta se oli todella pientä. Täytin osan macaroneista lemon curdilla ja osan vadelmahillolla. Tiskivuori, jolle tämä keittiöetappi päättyi, oli taas melkoinen.
 
Nyt Giro on saatu päätökseen, Alberto Contador sijoittui etapilla kolmanneksi, ei tarvitse puhua varmistelusta, vaan hän ajoi tosissaan tänäänkin. Kuuden minuutin selkeällä erolla hän voitti kokonaiskilpailussa toiseksi tullen Michele Scarponin ja kolmanneksi ylsi Vincenzo Nibali. Ikävä kyllä loppumuodollisuuksia ja palkintojen jakoa emme nähneet, seuraavat urheilulajit pukkasivat päälle.

pyöräilijän työtuoli
voittomacaronit!

Saako jo onnitella, herra Contador?

Tänään Giro d'Italia päättyy 21. etappiin, henkilökohtaiseen aika-ajoon, jolla on mittaa noin 25 km. Sitten pyöränkammet pysähtyvät ainakin hetkeksi ja urheilijat saavat hengähtää. Kolmen viikon kuluessa kilpailijat ovat ajaneet melkein 3500 km, on siinä työmatkapyöräilyä kerrakseen! Jos keskeyttämistä ei tapahdu, Alberto Contadorin voittoa voidaan pitää varmana.

lempimausteitani
Meidän keittiössämme ollaan myös melkein osamaalissa. Kolmannes itsellemme asettamastamme ruokahaasteesta alkaa olla valmista. Jokaisena kilpailupäivänä olemme syöneet jotain italialaista ruokaa ja koska ihminen on taitava syömään ja lepäämään samaan aikaan, olemme lepopäivinäkin toteuttaneet haastetta, vaikka alussa arvelin tarvitsevani taukopäiviä minäkin. Pastakiintiö lienee hetken aikaa täynnä, raviolien pariin en välttämättä enää palaa, polenta jäi kokeilematta kokonaan. Jälkiruokia ja leipomuksia tein enemmän kuin tavallisesti. Yhtään totaalista epäonnistumista ei sattunut, mutta muutaman kerran perhe vähin äänin kävi tunti ruokailun jälkeen ottamassa leipäpalan tai kaksi.

Bloggerin katkopäivän postaus on poistunut bittiavaruuteen. Katkon jälkeen se palasi, mutta jotenkin muuntuneena. Muutamaa päivää myöhemmin opettelin lisäämään postauksiin tunnisteita (hyvä minä!), jolloin tämä hukkiksessa ollut postaus pomppasi ensimmäiseksi. Eilen tuskastuin siihen niin, että tutustutin postauksen ja delete-nappulan toisiinsa. (Ohjeet ja tuki, mitä ne ovat? Jotain syötävää?) Onneksi kyseessä oli vain toinen focaccia-kokeiluistani, ei esimerkiksi cannelonipostaus, ruokalaji joka pisti hien liikkeelle ja voitti ylivoimaisesti tiskivuorelle päättyneen etapin.


Italialaisille ei ilmeisesti kerrota jo lapsuudessa, että aamiainen on päivän tärkein ateria. Heillä on ymmärtääkseni tapata juoda kuppi kahvia, cappuccinoa kenties ja päivemmällä sitten haukata jotain. Mutta meille tämä kyseinen valistus on mennyt perille, me syömme aamiaista huolella niinä aamuina, kun olemme koko perhe saapuvilla.  Tänään sommittelin uhkarohkeasti aamiaisella tarjottavan antipasto-lautasen, otan seuraukset vastaan pystypäin, sillä etikettirikoshan tämä kieltämättä on. Koska tunsin itseni erityisen rohkeaksi ja ajatukseni ovat jo Ranskaan ja Touriin päin kallellaan, lisäsin vielä croissantin lautasen reunalle.

eurooppalaista fuusiokeittiötä?
Myöhemmin on sitten ohjelmassa päivällisen valmistaminen, mutta siitä lisää sitten, kun suupielet on pyyhitty ja tiskikone laulaa taas kerran O sole mio!

lauantai 28. toukokuuta 2011

Italiassa häämöttää maali ja välietappi meidän keittiössämme!


Kolme viikkoa tässä on kokattu, välillä hiki päässä ja kuvattu silmät sikkuralla. Huomenna pyöräilijät pääsevät maaliin, meillä täyttyy vasta ensimmäinen etappi. Olin vähän skeptinen itseni suhteen, näinkö jaksaisin ja viitsisin oikeasti paneutua tähän asiaan niin pitkään, mutta on kyllä käynyt niin, että ruokahalu kasvaa syödessä! Tuntuu, että heinäkuun toiseen päivään, jolloin Tour de France alkaa, on aivan liian pitkä aika. Niinpä varmaan kuvaan kesäkuunkin syömisiä ja kirjoittelen ajatuksiani keittiöpuuhista, miksei muustakin. 

Projektin alussa epäilin (ja toivoinkin), että kuvauspuoli olisi kokonaan puolisoni harteilla, mutta hänen kiireensä ovat pakottaneet minut tarttumaan kameraan, aluksi hyvin epävarmana, mutta päivä päivältä enemmän innostuen (ja haparoiden tietysti). Olen jopa niin hurahtanut kuvaamiseen, että ostin tällä viikolla aivan ensimmäisen oman kamerani! Nyt vain pitäisi tulla sen kanssa tutuksi, mikä tullee tapahtumaan perinteisellä "räplää ja epäonnistu" -menetelmällä, jonka osat ovat järjestyksessä
  1. eiku
  2. mitä hittoa
  3. aijaa, miksei kukaan sanonut
Tänään leipätyö vie taas pois kotoa illaksi, mutta kotiinjäävien ruokkimiseksi jotain tarvitsi tehdä. Aloitin pienellä jääkaapin inventaariolla. Mitäs kaikkea Italiaan vivahtavaa sieltä löytyisikään, etenkin puolikkaita pakkauksia tai päivämäärällään hätyyttäviä? Mozzarellapallosia oli vielä pari ja ricottaa löytyi, pecorinoa ja parmesaania, mutta kovia juustoja nyt on muutenkin melkein aina jääkaapissamme. Ostin eilen vähän summamutikassa loimutettua lohta, joka ei odottelusta parane. Koska ricotta alkaa jo ihan pikkuisen lähetä mieliteon reunamia, päätin sulloa sen päivälliseen ja kala saisi lähteä sen pariksi. Googlasin nopeasti ja monet ohjeet kehottivat laittamaan lohta ja ricottaa samaan piirakkaan ja niinhän minä sitten tein. Koska tunsin itseni tänään vähintään semikäteväksi emännäksi, tarkistin myös jauhokaapin sisältöä ja kasasin työpöydällä erinäisiä jauhonyssäköitä, kuka turkales on jättänyt desin ruisjauhoa tai kolme lusikallista durumvehnää, kysyn vaan? Tein piirakan pohjan tavanomaisella ohjeella
  • 250 g jauhoja (sekaisin niitä pussinpohjia)
  • 125 g pehmennyttä voita
  • 0,5 tl suolaa
  • 1 tl sokeria
  • 40 ml kylmää vettä
Ainekset vettä lukuunottamatta laitetaan kulhoon, nypystellään leivänmurumaiseksi seokseksi ja lisätään vettä vähitellen, jotta saadaan aikaan kiinteä taikina. Sen on hyvä levätä ainakin puolisen tuntua jääkaapissa kelmuun käärittynä. Sillä välin lämmitetään uuni 190 asteeseen. Taikinasta kaulitaan jauhotetulla työpöydällä vähän käytettävää piirakkavuokaa isompi levy, joka kaulimen ympärille kierrettynä on helppo nostaa vuokan päälle ja asetella tasaisesti, joka puolelta saman verran yli valuen. Pohjaan pistellään reikiä haarukalla, päälle asetellaan leivinpaperiympyrä ja  paistopainot (vaikka kuivia herneitä), pohjaa esipaistetaan 10-15 minuuttia. Sen annetaan sitten hetken jäähtyä, sen aikaa kun täytteen sekoittaminen kestää.
  • puoli purkkia ricottaa (noin 120 g)
  • 1-1,5 dl kermaa
  • 1 kananmuna
  • ruohosipulia (ja tilliä, jota meillä ei nyt ollut)
  • ripaus suolaa ja pippuria
  • (juustoraastetta)
  • kypsää lohta
  • 1 rkl sitruunamehua
Lohipalat asetellaan esipaistetun pohjan päälle, muut aineet sekoitetaan kulhossa ja kipataan piirakan päälle, ruohosipuli (ja tilli) päällimmäiseksi. Ennen uuniin laittamista, esipaistovaiheessa ylimenevä taikinareunus leikataan terävällä veitsellä pois. Näin toimien pohja ei valu ja kutistu esipaiston aikana. Jos haluaa piirakasta korkeamman, voi täytemäärän tuplata. Silloin paistaminen vie jonkun verran kauemmin. Tämä matalanpuoleinen piirakka kypsyi 190 asteessa 30 minuutissa.


Mietin aamusella, että miltähän mahtaa tuntua Giroa ajavista urheilijoista, kun vain kaksi etappia on edessä. Ja ennen kaikkea, miltä tuntuu huomenna, kun nekin kaksi ovat takana. Tuollainen pitkäkestoinen kisa on varmasti henkisestikin raskas. Eikä sen loputtuakaan jäädä laakereille lepäämään, heti alkaa valmistautuminen seuraaviin kisoihin. Osa kilpailijoista nähdään myös Tourissa, mutta toisilla on edessään muut kisat, riippuen siitä millainen asema kullakin joukkueessaan on. Välttämättä he eivät vielä tiedä, kuka ajaa Tourissa ja kuka loppukesän Vueltassa. Ihan viimehetkiin asti joukkueen kokoonpanoihin voi tulla muutoksia. Meillä penkkiurheilijoilla on omat suosikkimme, joiden kisaa on mukava seurata ja olemme myös hengessä mukana pettymyksissä, kun epäonnistumisia tapahtuu. Pelkästään kilpailun seuraaminen ei meidän perheessäämme tuo katsojia television äärelle, vaan merkittävä viihtyvyystekijä on Eurosportin selostus, paljon tietoa, paljon puhetta, katsojakilpailuja, kulttuuriakin, pyöräilyn historiaa ja anekdootteja.



perjantai 27. toukokuuta 2011

Vielä kerran pastaa!

Kun aikaa ruoanlaittoon on alle puoli tuntia, rapupasta on meidän suosikkiruokamme. Pisimmän ajan vie se, että iso kattilallinen vettä saadaan kiehuvaksi, kaiken muun ehtii tehdä sitä odotellessa. Ainakin jos ennakoi hieman, toisin kuin minä tänään. Kätevä emäntä ottaa ravut tietysti sulamaan hyvissä ajoin, ellei peräti käy niitä itse merrasta hakemassa aamusta varhain (vain ravustusaikaan toki), mutta voi tehdä, kuten minä. Väkivalloin vesisulatus ja sitten kuivaaminen talouspaperilla. Ei kerrota kenellekään, eihän?
  • 200 g pakastettuja jokiravun pyrstöjä (tilliliemessä keitettyjä) 
  • 2 dl kermaa
  • suolaa ja pippuria
  • sipulia
  • valkosipulia
  • ruohosipulia 
  • basilikan lehtiä
  • loraus konjakkia
  • parmesaania tai pecorinoa raastettuna
Veden kiehumista odotellessa silputaan sipuli ja valkosipuli, niitä kuullotetaan hetki pannulla ja hukutetaan sitten kermaan. Pasta keitetään ohjeen mukaan, simpukkapasta on tässä kiva, ravut ja "simpukat" sopivat samalle lautaselle! Pannulle lisätään konjakki, suola ja pippuri. Kun pasta alkaa olla kypsä, ravut lisätään kastikkeeseen kuumenemaan ja pasta sekoitetaan joukkoon, päällimmäiseksi ripotellaan säästelemättä basilikaa, ruohosipulia ja juustoraastetta. Olen oppinut, että kastiketta saa mieluummin olla niukalti, kuin paljon. Sitä ei kuitenkaan määräänsä enempää imeydy pastaan, eikä ole mukavaa, että ruoan loputtua lautasella on vielä lammikko. Tämä kastikemäärä siis riittää hyvin neljän hengen annokseen.

19. etappi on saatu päätökseen, mutta sen katsominen digitallentimelta on edessä illempana, kun päivän puuhat on saatu valmiiksi. Pikkulinnut kertoivat jo tekstiviestin muodossa voittajan, mutta se ei haittaa mitään, on mukava illan pimetessä ottaa lasillinen viiniä käden ulottuville, kenties pari keksiä ja muutama nokare juustoa ja sitten katsoa ainakin loppuratkaisu, ellei enempää ole aikaa tai jaksamista.


torstai 26. toukokuuta 2011

Bruschetta, pieni herkkupala

151 km pyöräilyä päivässä, kuulostaa paljolta. Ammattipyöräilijöille se on tavanomainen työpäivä. Tänään 18. etappi selvitettiin vähän yli kolmessa tunnissa. Kiireet estivät meitä tänäänkin keskittymästä tarkemmin päivän kilpailuun. Jäljellä on enää kolme etappia, huominen etappi on 209 kilometrin mittainen, lähtöpaikkana meille Italian matkoista tuttu Bergamo.

Koska aika on ollut kortilla koko päivän, on tänään syöty eiliset lasagnenloput. Mutta koska jotain blogattavaa pitää löytää, tein iltapalaksi bruschettaa. Se on mukava pieni herkkupala, johon saa kätevästi käytettyä kuivahtaneen leivän, tomaatti tai pari nyt yleensä löytyy taloudesta ja tilkka öljyä. Paljon muuta ei tarvitakaan. Tällä kertaa halusin kuitenkin vähän enemmän ja sopivasti jääkaapissa oli mozzarellaakin. Pienellä etsinnällä löysin kivaan blogiin, jonka nimi on Skanditalialainen keittiö, siellä oli Caprilaisen bruschettan ohje. Neljään annokseen tarvitaan
  • 4 viipaletta vaaleaa leipää
  • 1-2 valkosipulin kynttä
  • 8 tuoretta basilikan lehteä
  • 10 kirsikkatomaattia (minä käytin 2 pihvitomaattia)
  • 250 g mozzarellaa
  • 12 mustaa oliivia
  • oliiviöljyä
  • suolaa (ja pippuria)
  • kuivattua oreganoa
Leipä grillataan tai paahdetaan pannulla molemmin puolin, pintaan hierotaan valkosipulia, päälle lusikoidaan kuutioiksi silputtua tomaattia ja juustoa, ripotellaan yrttejä ja maustetaan suolahipulla ja pippurilla, oliiviöljyä luritetaan loppusilaukseksi. Syödään hetimiten, eikä se tuota kyllä minkäänlaista tuskaa, jollei sitten se, ettei tullut tehneeksi vielä paria palaa lisää.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Itsestäänselvyys: lasagne

Tottahan toki minun piti lasagneakin laittaa näiden Italia-viikkojen aikana! Sitä meillä on aika usein muutenkin, noin joka toinen kuukausi ainakin. Tänään vielä sattui tarve tehdä iso annos ruokaa, josta huomennakin saisi äkkiä päivällisen perheelle. Lasagne melko hyvin kestää lämmityksen.

Tämä italialaisen keittiön lahja maailmalle on varmasti yksi niistä varioiduimmista. Jokainen mamma niin Italiassa kuin muuallakin valmistaa tietysti sen parhaimman lasagnen. Tämä ruokalaji antaa myös mahdollisuuksia hifistelyyn, voi lähteä siitä, että tomaatit poimitaan omasta kasvihuoneesta ja kaltataan, pastan voi valmistaa itse alusta asti. Mutta voi myös oikaista käyttämällä valmista kastikepohjaa ja kuivia pastalevyjä. Kummallakin tapaa voi päästä erinomaiseen lopputulokseen. Koska jokaisella vähänkään kokeneella kotikokilla on se oma tapansa laittaa tätä ruokaa ja kokematon tarvitsee pitkälliset ohjeet, joita keittokirjat ja netti ovat pullollaan,  minä tyydyn siihen, että kerron mitä pieniä vinkkejä minulla on tämän ruoan suhteen.

Vaikka poro lienee melkoisen harvinainen Italiassa, minä mielelläni laitan poron jauhelihaa tähän ruokaan, se antaa jollain tapaa syvyyttä kastikkeeseen. Tosin olen pohjoisen ihmisenä vähän puolueellinen poron suhteen.

Kun lasagnea viitsiytyy sommittelemaan, sitä voi tehdä samantien vähän enemmänkin. Varaan yleensä kastikkeita sen verran, että teen suureen vuokaan annoksen, josta syödään samana päivänä. Sen lisäksi teen foliovuokaan tai pariin annokset, jotka pakastan paistamatta. Sitten kun on tarve pienehkölle annokselle hyvää kotitekoista lasagnea, on mukana vain yksi vaikeus. Vuoka pitää muistaa ottaa ajoissa sulamaan. Koska olen melko huonomuistinen, olen kokeillut myös kohmeisen annoksen paistamista ja sekin onnistuu hyvin. Tulos on aivan yhtä hyvää, kuin juuri koottu ja samantien paistettu lasagne.

Olisi mukavaa, että minulla olisi kolmaskin vinkki lasagnen suhteen, mutta myönnän kyllä auliisti, että tässä ne sitten olivatkin. Ai niin, kolmanneksi voidaan varmaan laskea se, että lasagnen kanssa kielenpolttaminen on helppoa, mutta sen voi välttää, kun odottaa vielä muutaman minuutin!

Girossa ajettiin 17. etappi, jonka loppu meni vähän hiekkalaatikkomeiningiksi, töniminen ei ole koskaan kilttiä eikä kaunista ja nytkin tuhmis pudotettiin kolmanneksi. Tätä voivat pienten lasten äidit käyttää esimerkkinä, jos oma piltti meinaa tyrkkiä kaveria lapiolla. Aikuisten maailmassa Contador edelleen johtaa kilpailua.

tiistai 24. toukokuuta 2011

Pannacotta vai panna cotta?

Kuinka se nyt kuuluukaan kirjoittaa, vaikeaa sen tekeminen ei ollut. Pyörsin pyhän päätökseni olla käyttämättä enää koskaan liivatetta. Koitin muistella Nigella Lawsonia, hän jossain ohjelmassa kertoi kovasti nauttivansa pehmenneen liivatteen puristelusta. Vähän helpotti. Käytin ohjetta kirjasta Samettisia makuja (Laurence ja Gilles Laurendon). Ohjeen mukaan tulisi 4 annosta,  mutta kevyesti täyttyi 6 jälkiruokakuppia.
  • 3 liivatelehteä
  • 3 dl maitoa
  • 3 dl kermaa
  • 1 vaniljatanko
  • 1,5 dl sokeria (vähensin yhteen desiin)

Laita aluksi liivatelehdet kylmään veteen likoamaan. Halkaise vaniljatanko pitkittäin, raaputa mustat siemenet veitsenkärjellä ja lisää ne paksupohjaiseen kattilaan, jonne olet kaatanut kerman ja maidon, sekä sokerin. Pudota myös vaniljatanko joukkoon. Kuumenna sekoittaen seos lähes kiehuvaksi ja ota sitten pois kuumalta liedeltä. Kalasta vaniljatanko turvaan. Sen voi huuhtelun ja kuivatuksen jälkeen vielä pukata sokeripurkkiin tuomaan vienoa vaniljan aromia tavalliseen sokeriin. Anna seoksen jäähtyä viitisen minuuttia ja sekoita sitten vedestä puristeltu (muistele Nigellaa, jos vistottaa) liivate mukaan. Annostele jälkiruokakulhoihin ja laita ne jääkaappiin hyytymään. Ohje lupasi tanakkaa tavaraa kolmen tunnin kuluttua.

matkalla jääkaappiin
  • 2 dl vadelmasurvosta
  • 0.5 dl sokeria (maistele makeutta, jos survoksessa on jo sokeria)
  • 0,5 dl kuivaa valkoviiniä
  • 0,5 dl vettä
  • 1 tl vaniljasokeria
Kastikkeeseen keitin aineksia kymmenkunta minuuttia paksupohjaisessa kattilassa. Siivilöin vadelmansiemenet pois ja jäähdytin kastikkeen.  Jälkiruoka tosiaan hyytyi kauniisti kolmessa tunnissa, koitin kumota yhden annoksen lautaselle, mutta tulos oli puolinainen plumpsahdus, joka katosi ensimmäisen keittiöön saapuneen vatsaan alle aikayksikön. Muut annokset tarjoilin jälkiruoka-astioista suoraan, valutin päälle pari ruokalusikallista vadelmakastiketta.

ennen
ja jälkeen
Girossa ajetaan tänään 13 km pitkä henkilökohtainen aika-ajo, se on sijoittuu melkein kokonaan ylämäkeen, keskijyrkkyys on yli 8%! Etappi ajetaan käänteisessä järjestyksessä, niin että viimeisenä matkaan lähtee kilpailua johtava Alberto Contador. En ehdi katsoa etappia loppuun nyt, mutta illempana tarkistan, kuka olikaan nopein tänään.

    maanantai 23. toukokuuta 2011

    Kanaa Toscana mielessä

    Vaikka tosiaan Girossa on vapaapäivä, ei sitä samaa ole ollut keittiössämme. Olen selannut kirjoja ja nettiä saadakseni viimeisten kuuden päivän ruoat suunniteltua, mutta en ole saanut. Kuten tavallista, mennään sitten päivä kerrallaan, olen äärimmäisen huono oikeasti päättämään mitä ylihuomenna saati ensi sunnuntaina syödään. Tänään kuitenkin söimme kanaa (lue:broileria) toscanalaisittain. Ohjeita oli taas pilvin pimein, niistä koostin ruokalajin, joka tuoksui ja maistui Italialle. Neljän hengen annokseen tuli
    • lusikallinen oliiviöljyä
    • 4 broilerin filettä kolmeen viipaleeseen leikattuina
    • 2 tuhtia pancettasiivua pilkottuna
    • 1 iso porkkana palasina
    • 1 sipuli pilkottuna
    • kolme valkosipulinkynttä viipaleina
    • yksi paprika pilkottuna
    • tölkki kuorittuja tomaatteja
    • puolen sitruunan mehu
    • kourallinen siitake- tai herkkusieniä
    • tölkki isoja valkoisia papuja
    • muutamia oliiveja
    • suolaa ja pippuria
    • oreganoa ja basilikaa
    • 1 dl kuivaa valkoviiniä
    Ensimmäisenä kärvensin pancettaa muutamia minuutteja padassa ja lisäsin sille seuraksi valkosipulin. Seuraavaksi pataan päätyivät sipuli, porkkana ja sienet. Erillisellä pannulla paistoin filepalasia kevyesti, ihan vain pinta kauniin väriseksi, loppukypsyminen tapahtui sitten padassa. Lisäsin pataan sitten tomaatit, sitruunamehun ja viinin, annoin kiehua muutamia minuutteja, maustoin suolalla ja pippurilla. Nyt upotin liemeen surutta pintapaistetut broileripalat ja tälläsin kannen kiinni. Noin vartin päästä lisäsin yrtit, pavut, paprikat ja oliivit. Muutama minuutti vielä pehmeää poreilua ja tarkistus, että liha on kypsää, ripaus lisää suolaa ja tarjolle uusien perunoiden kanssa.

    Toinen lepopäivä

    Pyöräilijöillä on tänään lepopäivä, huomenna alkaa loppurutistus, vielä on kuusi etappia jäljellä. En voi luonnehtia tämänvuotista kilpailua kovin jännittäväksi, toivon heinäkuiselta Tourilta parempaa. Niin moni kiinnostava ajaja ei ole ollut mukana Girossa. Mutta suosikkini Contador johtaa turvallisen tuntuisesti!

    Toukokuiset päivät ovat kuluneet mukavasti (ja ennenkaikkea nopeasti) pyöräilyä seuratessa, töissä käydessä, pihan rakennustöissä ja italialaisia ruokia kokeillessa. Tänään käytän aikaa viimeisten Italia-ruokasuunnitelmien tekoon ja  raaka-aineiden hankintaan, sillä tulevat päivät menevät tiiviisti myös töissä ja kokkaamiseen on aikaa vähän tai ei ollenkaan.

    Ajatukset ovat jo kummasti kääntyneet heinäkuuhun ja Ranskaan, mieleni muistilappuun alkaa kertyä merkintöjä siitä, mitä ranskalaisia ruokia aion sitten kokeilla. Olen silloin osan ajasta lomallakin, joten aikaa on paremmin. Lisäksi olen alkanut haaveilla siitä, että saatuani koko kolmikon kokattua tänä vuonna, alan toteuttaa muita kiinnostavia maita, mutta ehkä vain viikon kerrallaan. Kolmen viikon "sitoutuminen" yhteen maahan vaatii aika paljon aikaa, vaikka aivan vapaaehtoista ja hauskaa onkin. Mielessäni on jo monta maata, Kreikka ja Turkki nyt ensimmäisenä, mutta myös brittien ruokakulttuuri, amerikkalainen, japanilainen ja kiinalainen kiinnostaisi. Muutaman kerran vuodessa viikko kerrallaan tuntuu ajatuksena mukavalta.

    nakukahvalla
    Italia ja kahvi kuuluvat erottamattomasti yhteen. Niin meilläkin. Hyvänä päivänä hallitsen jo espresson valmistamisen, maidonvaahdotus on vielä lapsenkengissään. Saan useimmiten aikaan vain saippuavaahtoa muistuttavaa pöperöä. Harjoittelemalla senkin varmasti oppisin, mutta on niin mukava ja helppo kääntyä osaavamman puoleen. Aamukahvina juomme maitokahvin ja teinit cappuccinon. Päivällisen jälkeen me vanhemmat nautimme espressot ja pojat cappuccinot ja usein se onkin pienen suklaapalan kanssa ainoa jälkiruoka. Tuplashotti espressoa on paikallaan, kun alkaa tulla väsymyksen tunne ennen yövuoroa tai kun leipomiseen tarvitaan kunnollista kahvia.


    Tavallinen kahvinkeitinkin meiltä löytyy, mutta se otetaan esiin vain juhlien aikaan ja kun vierailulla käy ihmisiä, joitten mielestä Juhlamokka on parasta. Töissä juon kahvia vain kerran tai kaksi vuodessa, kuppinikin on aina ihan kuivauskaapin perukoilla ja jotkut luulevat, etten juo lainkaan kahvia. Pidän yllä tätä illuusiota, sillä siten vältän kahvinkeittovuorot! En ole koskaan osannut valmistaa kelvollista kahvia perinteisillä kahvinkeittimillä, aina tulee joko liian laihaa tai sitten lusikka seisoo kupissa. Niinpä on parasta pysyä sivussa siitä hommasta, eikä pilata toisille tärkeätä kahvihetkeä.

    sunnuntai 22. toukokuuta 2011

    Ravioli 1 - minä 0

    En ole koskaan aikaisemmin valmistanut ravioleja, enkä ole varma, että ihan pian kokeilen uudelleen. Tai ainakin pitää kokata välissä vaikka mitä. Olin katsellut verkkokaupoissa ihania raviolimuotteja, mutta pitänyt sormeni kurissa, enkä tilannut sellaista. Se olikin ihan hyvä juttu, tässä tuli riittävän hiki ilman kaksintaistelua muotin kanssa. Ohjeena oli perustaikinaohje, jonka (kerrankin lähes uskollisesti) kopioin jauhopussin reunasta.
    • 300 g durumvehnäjauhoja (00-jauhoja pitää hankkia, JOS vielä joskus kokeilen)
    • 3 kananmunaa
    • 3 rkl öljyä
    Sekoitin ainekset yleiskoneen leikkuuterällä sekaisin, melkein taikinapalloksi, jota sitten vielä käsin työstin hetkisen. Jätin taikinapalan kelmuun käärittynä lepäämään hetkeksi.
    • noin 100 g lohkeavaa vuohenjuustoa
    • yrttejä silppuna (meillä ruohosipulia, basilikaa ja oreganoa)
    Murustelin juuston kulhossa ja sekoitin mukaan yrttisilpun, sekoituksesta tuli hyvin sormilla pieneksi nököseksi puristeltavaa massaa.

    Seuraavana oli ohjelmassa taikinan työstäminen pastakoneella. Olen aiemmin käyttänyt pastakonetta vain lasagnelevyjen ja leveän nauhapastan tekoon, jossa ei ole niin nokonuukaa, minkä muotoisia levyistä tulee. Nyt sitten koitin saada mahdollisimman tasaleveitä levyjä, joitten paksuus olisi lähempänä ohutta, kuin tuhtia. Yksi taikinapala onnistui mainiosti, mutta muuten oli käsiä vähintään yksi liian vähän, veiviapu olisi ollut hyvä:)

    raviolit ennen keittämistä
    Asettelin sitten levylle juustonökösiä noin 4-5 cm välein. Kostutin taikinaa juuston ympäriltä vedellä, jotta taikinakuoret tarttuisivat toisiinsa kiltisti. Nostin sitten toisen, vähän pitemmän taikinalevyn ensimmäisen päälle, antaen jokaiselle juustokeolle tarvimansa tilan. Taikinapyörä sitten vain laulamaan ja muotoilin vaihtelevan muotoisia ja kokoisia neliöitä, joissa mitkään geometrian lait eivät olleet vieraita. Tässä vaiheessa alkoi olla kuuma. Mistä tuleekin mieleeni mainita, että onneksi älysin keittää vettä valmiiksi anteliaan laajassa padassa. Asettelin valmiit raviolit jauhotetulle tarjottimelle ja toivoin hartaasti, etteivät ne tarttuisi toisiinsa, kovin pahasti...

    Taikinasta tuli noin 30 kpl ravioleja, mikä oli askarteluinnostukseni maksimaalinen hyödynnys. Tässä vaiheessa valmistin pikaisen sitruuna-voikastikkeen liukastamaan raviolien matkaa vatsaan.
    • 50 g voita
    • puolen sitruunan mehu
    • 0,5 dl kuivaa valkoviiniä
    • pippuria
    Ainekset vain pannulla sekaisin ja hetki kokoonkiehumista. Nyt sitten oli aika keittää raviolit. Suolasin keittoveden säästelemättä ja viritin veden kiehumaan lempein pulpahtein. Sinne sitten noin 8 kpl ravioleja kerrallaan (aikaansaannokseni olivat noin 4x4 cm kokoisia), pidin huolta, että raviolit tanssahtelivat viehkosti vedessä. Noin 3-4 minuutissa arvelin raviolien olevan kypsiä ja nostelin ne reikäkauhalla kuumalle vadille, valutin hieman kastiketta päälle ja peittelin. Yksikään ravioli ei hajonnut vedessä, mihin olin tyytyväinen. Tuli vain mieleeni, että kuinka näitä kätevästi valmistetaan isolle määrälle syöjiä, ilman että teelmät ehtivät jäähtyä ja takertuvat toisiinsa? Meillä ravioli oli ikäänkuin alkuruokana pääruoan ollessa savulohisalaatti. Osa ravioleista oli liian paksusta taikinasta ja olisivat tarvinneet vähän enemmän keittoaikaa, leikkasimme lautasella puisevat reunat pois. Onneksi perheeni suhtautuu kauniisti kokeiluihini. Ohuemmasta taikinasta (tuurilla) sommitellut raviolit olivat oikein sopivan kypsiä ja täyte oli mainio, kastikkeen sitruuna ja voi tekivät annoksesta mukavan syödä. Mutta en taitaisi tehdä tätä seuraavan kerran silloin, kun pitäisi tehdä johonkin positiivinen vaikutus, pitäisi harjoitella ensin kerta pari lisää.

    Siinä ne nyt ovat!
    Girossa ovat toisen lepopäivän aatossa, hurjaa mäkeä taas kiipeävät. Matkaa maaliin on vielä 25 km. Sataa vettä ja rakeita, ei häävit työolosuhteet pyöräilijöillä. En ole ehtinyt nyt kovin paljon keskittyä kilpailun seuraamiseen, eilisen etapin lyhentäminen jäi mieleen. Katsojat poispätkäistyn osan varrella olivat tietääkseni jossain määrin olleet naama nurinpäin, niin olisin itsekin vastaavassa tilanteessa. Mutta ymmärtääkseni osuuden vaarallisuus sai kilpailun tuomariston käyttämään saksia, kilpailun alkupuolen onnettomuus karmein seurauksin varmasti vaikutti.

    lauantai 21. toukokuuta 2011

    Zuppa di pesca tai ainakin sinne päin

    Meillä syödään kalaa melko paljon, pari kertaa viikossa ainakin. Nyt on 2 viikkoa mennyt vähin kaloin, olen kyllä etsinyt italialaisia kalaruokaohjeita ja löytänytkin, mutta jotenkin on lannistanut se, että ihan alusta asti pitää tehdä kompromisseja raaka-aineiden suhteen. Meillä pohjoisen valtion sisämaan asukkeina ei ole laajoja kalatiskejä ulottuvillamme. Mutta tänään päätin, että niillä korteilla mennään, joita on saatu haalittua ja valmistan tomaattista kalakeittoa, johon tulee myös rapuja. Katsotaan kuinka käy.

    • 3-4 suurta tomaattia
    • 2 lehtisellerin vartta pilkottuna
    • 2-3 valkosipulinkynttä viipaleina
    • kevätsipulia silputtuna
    • pätkä punaista chiliä silputtuna
    • noin 2-3 dl kalalientä
    • 1 dl kuivaa valkoviiniä
    • lohta kuutioina
    • jokiravun pyrstöjä ta katkarapuja
    • suolaa ja pippuria
    • ripaus sahramia
    • korianteria ja ruohosipulia silppuna koristeeksi
    Kuumensin oliiviöljyä padassa ja kypsytin siinä valkosipuliviipaleita, varoin niiden palamista. Lisäsin sipulin, chilin ja sellerin, hetken kuluttua tomaatit lohkoina ja valkoviinin. Kalalientä lisäsin sen verran, kuin arvelin keiton kaipaavan lientä. Pippuria, suolaa ja pikkuisen sahramia mukaan, kansi päälle ja annoin liemen kiehua noin 10-15 minuuttia. Maistelin lientä ja siinä oli mukava potku chilistä, muttei liikaa. Soseutin liemen mixerissä ja kaadoin sileän keittopohjan takaisin pataan. Lisäsin kalapalat mukaan ja annoin niiden kypsyä muutamia minuutteja, ei vie varmaan kuin viisi minuuttia. Lopuksi kypsät jokiravun pyrstöt mukaan kuumenemaan. Olisi ollut mukava saada mukaan vielä jokunen simpukka tai muita mereneläviä, jotain valkoistakin kalaa kenties, mutta niitä ei ollut nyt saatavilla. Keitto maistui mainiolta, kala oli ehtinyt imeä liemestä makua, muttei hajonnut kauhottaessa.


    Keittoruoan kanssa on mukava syödä tuoretta leipää ja otin ohjelmaan focaccia vol. 2, löysin mieleiseni ohjeen HonHons-blogista. Ohjetta tietysti heti muuntelin, se näyttää olevan jokapäiväistä, mitään ohjetta ei tule kirjaimellisesti noudatettua.  Pihalta löytyy jo mukavasti yrttejä, ainakin rosmariinia päätyy leivän päälle. Taikinan sekaan lisäsin hieman kuivattua oreganoa. Edellisessä leivässä nynnyilin ja jätin oliivit pois heidän mielikseen, jotka eivät tummista palleroista pidä. Nyt aion leivän toisen pään kyllä pilkuttaa oliiveilla. Saanpahan itse enemmän!

    • 7,5 dl lämmintä vettä
    • 50 g hiivaa
    • 3 tl suolaa
    • 2 rkl sokeria
    • 1-1,5 dl oliiviöljyä
    • kuivattua oreganoa
    • n 15 dl vehnäjauhoja 
    Leivän päälle
    • tuoretta rosmariinia silppuna
    • oliiviöljyä
    • suolakiteitä
    • oliiveja
    liukkaita pirulaisia nuo oliivinkivet
    Liota hiiva lämpimään veteen ja sekoita mukaan sokeri ja suola, sekä puolet jauhoista. Alusta taikinaa hetkinen ja valuta öljyä mukaan, jätä osa päälle ja pohjalle. Lisää jauhoja desi kerrallaan, kunnes saat kimmoisan taikinan. Nostata taikinaa ensin ainakin 30 minuuttia, sitten taputtele leipä öljytyn uunivuokan pohjalle. Anna leivän taas kohota liinan alla. Kuumenna uuni 200 asteeseen. Painele sormin taikinaan kolosia, ripottele suolakiteitä ja rosmariinia pinnalle ja puikkaa oliiveja kolosiin. Myös kirsikkatomaatin puolikkaat sopivat tähän hyvin. Monissa ohjeissa käytetään myös juustoja tai sipulirenkaita leivässä, mutta minusta se menee jo liiaksi piirakkamaiseksi. Paista leipää noin 25 minuuttia ja uunista ottamisen jälkeen leipää voi vielä sivellä oliiviöljyllä. Parasta samantien syötynä.

    perjantai 20. toukokuuta 2011

    Tähdenlentoja ja ricottagnoccheja

    Kun joka päivä tekee uutta ruokaa ja syöjien määrä vaihtelee, käy jossain vaiheessa niin kuin nyt. Jääkaappiin alkaa kertyä tähdenlentoja (kummipoikani pienenä keksimä nimitys ruoantähteille). Keräsin töihin menevälle rasioita mukaan ja kotona oleva teinikin sai valita muutamasta vaihtoehdosta. Nyt tilanne on taas hallussa. Tosin sinne tuli yksi pieni rasia taas, sillä tein toistamiseen gnoccheja. Pitäähän jotain tänäänkin kokata ja olin ihastunut ricottagnocchien ohjeeseen eräällä amerikkalaisella blogisivulla. Minun tuurillani kyseinen sivu oli tänään pois käytöstä, joten etsin summittaisia neuvoja muilta sivuilta ja loput sävelsin itse. Voi taivas miten ihania ilmavia palleroita sain aikaan!
    • 250 g ricottaa
    • kourallinen parmesania raastettuna
    • noin 2 dl jauhoja 
    • muutama raapaisu muskottipähkinää
    • 1 kananmuna
    tarttuvassa vaiheessa
    pehmoiset tyynyset
    Kuumenna vettä kattilassa kiehuvaksi. Sekoita ainekset yhteen, jätä jauhoista ainakin kolmannes jauhottamiseen. Kumoa tarttuvainen taikina jauhotetulle työpöydälle, jauhota käsiäsi. Pyörittele taikinasta pehmeä pallo, se on todella pehmeää ja tarttuu käsiin helposti, jos jauhopinta  rikkoutuu. Jaa taikina terävällä veitsellä neljään osaan ja pyöritä ne pitkulaisiksi pötköiksi. Leikkaa noin sentin puolentoista leveiksi paloiksi ja nostele palat jauhotetulle tarjottimelle.

    Sulata ruokalusikallinen voita pannulla ja lisää muutama salvianlehti. Anna voin tummeta hieman, samalla salvia luovuttaa makuaan voille. Nostata vesi uudelleen kiehuvaksi ja pudottele sinne gnoccheja, noin 10-15 kerrallaan, pyöräytä varovasti vesi liikkeelle, etteivät pallerot tartu kattilan pohjaan. Kun pallerot nousevat pintaan, noin 3 minuutin kuluttua, nosta ne reikäkauhalla kattilasta ja pidä lämpimänä, kunnes kaikki on keitetty. Kumoa gnocchit pannulle ja sekoita varovasti voikastikkeeseen. Raasta päälle vähän parmesania, ripota vastajauhettua pippuria ja muutama suolakide pinnalle.


    Vuorietappi on vielä menossa, näyttäisi olevan sateinen päivä. Bongasin kuuluisan katsojan, "Pirun". Hän on vanha mies, muistaakseni ranskalainen, joka on käynyt katsomassa Touria vuosikymmeniä ja myös Girossa hänet on usein nähty. Hyvin jalka nousi vielä vaaleanpunaiseen "potkupukuun" sonnustautuneella Pirulla, kun kannusti kilpailijoita juoksemalla mukana.

    Huomenna on kaksi viikkoa blogin pitämistä takana. Kysyin tänään teiniltä, että joko alkaa Italia pursua korvista, ei kuulema vielä. Kalaa en ole vielä laittanut ollenkaan italialaisittain enkä valmistanut pastaa alusta asti. Pannacotta on suunnitelmissa, tosin sen kohdalla joudun pyörtämään päätökseni olla käyttämättä liivatetta enää.

    torstai 19. toukokuuta 2011

    Lampaankaretta ja tiramisua

    kareet perunoiden kanssa, viininä Primitivo Puglia 
    Tunnustus: Hankkimani kareet eivät ole lähiruokaa, eivät edes Italiasta, vaan ihan Uudesta Seelannista tuotuja. Kotimaiset lampaankareet ovat järjestään meikäläisissä kaupoissa valmiissa marinadeissa, joista olen opetellut eroon. Mietin, että miten saisin Italian tähän ruokaan mukaan, kyllä kai italialaisetkin lammasta syövät? Tein kareille marinadin, johon tuli säästelemättä oliiviöljyä, rosmariinia, minttua, ruohosipulia, oreganoa (suomeksi: kaikkia yrttejä, joita saamme omalta pihalta jo poimittua), kareet uiskentelivat öljykylvyssä parisen tuntia ennen parilalle joutumistaan.

    Lisäkkeenä oli ankanrasvassa paistettuja perunoita, ne ovat syntisen hyviä ja olen päättänyt sokeasti uskoa kerran jostain luettuani, että ankanrasvassa on vähän kolesterolia. Keitin jauhoiset perunat lohkoina melkein kypsiksi. Kun ne alkoivat hilseillä pinnastaan, kaadoin keitinveden pois ja ravistelin perunoita niin, että niiden kantit pyöristyivät. Lämmitin uunin 220 asteeseen, levitin 2 rkl ankanrasvaa uunivuokaan ja paistoin siinä perunoita noin 40 minuuttia, kääntelin muutamaan kertaan, mausteeksi suolaa ja pippuria.

    mistä on pienet misut tehty?
    Jälkiruokana oli eiliselle suunniteltu, mutta sähkön puutteessa siirtynyt tiramisu. Kyllähän minä olisin vatkannut ainekset sekaisin käsipelilläkin, mutta kahvia ei saanut aikaan tarpeellista määrää, sähköttä la Pavoni ei inahdakaan. Tänään ei ollut sitä ongelmaa ja nyt olikin vain päätettävä, mikä olisi se oikein ohje, mutta taitaa olla niin, että tiramisuja on  niin montaa sorttia kuin essussa häärivääkin. Tällä kertaa otin ohjeen Sopranos keittiössä- kirjasta, jonka olen saanut tai ostanut vuosia sitten, mutta haudannut kirjahyllyyn kertaakaan käyttämättä. Tämän blogiprojektin alkaessa kävin läpi kirjahyllyjä ja kas sieltä löytyi tämä opus. Kirja lupaa ohjeen täyttävän makeanpaikan 8 vatsassa.
    • 450 g mascarponea
    • 4 rkl sokeria
    • 2 rkl amarettoa
    • 2,5 dl kermaa
    • 24 savoiardikeksiä
    • 2,5 dl huoneenlämpöistä espressoa
    • 1,5 dl pilkottua taloussuklaata (jonka autuaasti unohdin, en edes nähnyt ohjeessa, kun en koskaan suklaata misuun laita)
    • tummaa kaakaota siivilöitynä (määrä: tarpeeksi)
    Vatkaa mascarpone, sokeri ja amaretto tasaiseksi. Vaahdota kerma pehmeäksi vaahdoksi ja yhdistä mascarponeen. Lado keksejä vuoan pohjalle ja kostuta keksit kahvilla. Levitä puolet mascarpone-kermavaahdosta keksien päälle. (jos haluat suklaata mukaan, ripota puolet suklaasilpusta tässä vaiheessa, toiselle puolikkaalle en niinkään keksi käyttöä, koska ohjeen mukaan se laitettaisiin päällimmäkseksi, johon minusta ehdottomasti kuuluu kaakao) Lado toinen kerros keksejä vaahdon päälle ja kostuta jälleen kahvilla. Levitä loput vaahdosta ylimmäksi ja tasoita sileäksi. Viritä tuorekelmu vuoan päälle ja anna jälkiruoan vetäytyä viileässä muutamia tunteja, huomiseenkin. Ennen tarjoilua  siivilöi pinnalle avokätisesti kaakaota. Vasta kun koko homma oli valmis, huomasin, ettei tähän ohjeeseen kuulunut kananmunankeltuaisia ollenkaan, mikä on ihan hyvä juttu. Monet eivät mielellään syö raakaa kananmunaa.


    arvaa mikä
    Girossa Mark Cavendish voitti toisen etapin peräkkäin, eilisen loivasti nyrpeä naama palkintojen jaossa oli vaihtunut aidon iloiseen. Contador johtaa edelleen kokonaiskilpailua ennen seuraavia etappeja, jotka suuntaavat vuorille. Vuorietapeissa on oma viehätyksensä, jos joskus pääsisin katsomaan isoa kilpailua, parkkeeraisin itseni johonkin järkyttävän jyrkkään ylämäkeen, jossa voisin nähdä kaikki kuuluisat ajajat edes muutaman sekunnin ajan. Sinne pitäisi ehkä mennä jo vuorokautta aiemmin ja pois pääsisi vasta seuraavana päivänä. Mutta se vastaisi juuri käsitystäni luksuslomasta, mitä muuta voi toivoa, kuin nukkua autossa ja käydä puskapissalla?

    keskiviikko 18. toukokuuta 2011

    Sähkökatkoja ja mozzarellaa

    Keskiviikon Italia-osuus
    Tänään pääsin käyttämään maalaisjärkeä ruoanlaiton kanssa. Keväiset ukonilmat ovat saapuneet ja asumme ilmeisen sähkökatkoalttiilla alueella. Tummat pilvet vyöryivät yllemme, erinäiset laitteet alkoivat piipata sähköntuskissaan ja suurin osa vain vaikeni. Päivällisaikeina oli taikinakuoressa kypsytetty lohi, kala olikin jo kääriytynyt suolaiseen verhoonsa ja rosamundat olivat uunissa lämmittelemässä.

    Nyt olivat hyvät neuvot kalliit, suolataikinakuori alkoi lohkeilla ja lapset huusivat nälissään (viimemainittu on dramaturginen liioittelu, mutta kuulostaa hyvältä). Niinpä löin Grandhallin, terassimme valtiaan, tulille ja nostatin lämmöt pariin sataan. Sinne sitten kala uunipellillä kannen alle, perunat kainalossaan. Pienellä säädöllä, neljä polttimoa low-asetuksella ja vartin päästä kaksi kokonaan kiinni, sain lämpötilan  pysymään "uunissani" noin parissa sadassa asteessa (kannen viitteellisen mittarin mukaan) ja ruoka valmistui noin kolmessa vartissa. Sähköuunissa olisin odottanut valmista varttia aikaisemmin. Lohi oli juuri sopivan suolaista, mikä on blondiinin vaikea käsittää, kun ruokaohje alkaa sanoilla: "mittaa kulhoon 6 dl suolaa". Koska lohi suolataikinakuoressa ei ehkä ihan kelpaa Italia-teemaan, sommittelin kuvan tomaatti-mozzarellasalaatin alkupalaksi ja se maistui kyllä mainiolta, käytimme Pirkan buffalomozzarellaa.

    Pyöränpoljentakilpailussa johtajana jatkaa suosikkini Contador, mutta etapin voittajan nimi jäi tässä vaiheessa vielä epäselväksi, sillä meillä ei telkkariakaan voi katsoa ilman sähköä, ei edes kynttilänvalossa! Myöhemmin kenties voin etsiä, kuka tänään jätti toiset taakseen.

    Nyt taas sähköäkin on saatavilla ja pihalla rakennusprojekti on tullut tämän päivän osalta valmiiksi, kasvihuone siellä alkaa näyttää jo itseltään, seinien lasien asennus alkaa huomenna. Saa nähdä millaisiin hortonomisiin suorituksiin vielä yllämmekään tälle kesälle? Ehkei kannata kuitenkaan tomaattien kilohintaa vielä tänä vuonna laskeskella...